60-luvun lapset

Ei ole, onneksi. Minulla oli rakastavat hellät vanhemmat - nyt kumpikaan ei ole enää elossa, Välillä kaipaan heitä suunnattomasti. Olen yrittänyt olla yhtä hyvä äiti omille lapsilleni kuin äiti oli minulle. Isääni verrattuna mieheni on paljon tunneköyhempi. Sääli. 
 

Ei taidettu halailla siihen aikaan muistaakseni, ei meilläkään.  Mulla vuotta nuorempi sisko joten leikkikaveri aina oli. Minulla oli mukavaa -60 luvulla olla lapsi ja -70 luvulla teini.  N66v

Ihan samoja kokemuksia minulla on mitä aloittajalla. Tykkään halaamisesta, ja sitä onkin ollut mukava tehdä oman puolison ja lasten kanssa. Nähtiin pari viikkoa sitten aikuisia lapsia puolisoineen, mieskin halasi heitä kaikkia. Lapsena me vaan oltiin, ei meidän mielipidettä kysytty milloinkaan ja samapa se oli, kun ei se olisi mihinkään vaikuttanut.

Vietin lapsuuteni 1960-  luvulla, sain kotona äärettömän paljon hellyyttä, läheisyyttä ja kannustusta.   Ihanat vanhemmat ja sisarukset.  Vanhempiemme ikäännyttyä yritimme antaa takaisin huolenpitoa ja rakkautta, joita itse olimme aina saaneet. 

Sama kuin ap:llä. Ei yhtään valokuvaa äidin kanssa. Yhden kerran olin äidin sylissä.  Toruja ja vähättelyjä tuli. Isä ei välittänyt koskaan elämäni aikana. Koskaan ei neuvottu esim.läksyissä.  Ei kysytty harrastuksista, kavereista, ei yhtään mistään. Olin näkymätön, varmaan vahingossa syntynyt. Molemmat vanhemmat kuolleet enkä osaa ikävöidä mitenkään. N61

Täällä samoja muistoja. Tosin, vanhimpana lapsista, kolme sisarusta lähes vuoden välein; eipä äitini syliin olisi mahtunutkaan. Ei luettu eikä leikitetty mutta hyviä sanoja ja rakkautta koin silti saaneeni. Isä oli pidättyväinen osoittamaan hellyyttä mutta hän oli turvallinen ja koin että suojeli minua vaaroilta eli rakasti!

No meillä ainakin sai olla sylissä paljon. Myös isän sylissä. Mulla on paljon valokuvia missä olen ihan molempien sylissä. Samoin omat lapset ovat saaneet olla sylissä ja heitä on napattu paljon. 

Sama täällä. En muita halauksia enkä edes sitä, että vanhemmat olisivat olleet läsnä tai tukemassa missään asiassa. Synttäreitä äiti järjesti, mutta jäi sellainen tunne, että järkkäsi ne mun kavereita varten, ei minua. Muutenkin oli jotenkin turvatoman oloinen lapsuus. Muutinkin teini-ikäisenä jo pois kotoa. N. 62v

Tuossa oli joku aloittanut (taas) keskustelun Tiina-kirjoista. Muutaman luin niitä lapsuudessa, mutta jotenkin ärsytti ja olin  vähän kateellinenkin Tiinalle ja sille täydelliselle perheelle. Eli tuo kuvastaa hyvin millaista meillä oli 60-luvulla, ei lähellekkään täydellistä, ei edes hyvää.

Äiti ei koskaan halannut eikä pitänyt sylissä, mutta luki paljon meille lapsille ja pelasi kaikenlaisia pelejä kanssamme. Leivoimme askartelimme ja retkeilimme paljon yhdessä. 

Eihän tuo halaaminen tullut kuin joskus 20 vuotta sitten, silloin kun vyön solkipää jäi vähemmälle. Oli helppo olla lapsi kun ei koko aika kyselty perään mitä harrastat tai teet, ruokaa ja vaatteita oli ja läksyt piti tehdä, ihanaa aikaa.

Synttärijuhlia kyllä oli, paljon lukemista (jopa rangaistuksena tietty kirja ja sitä piti hiljaa kuunnella - pahinta mitä mun veljen kanssa tiedettiin koska se oli latinaa niin ei ymmärretty mitään) ja kaikkineen välittävä ihana perhe, mutta halaukset oli tosiaan vain juuri onnitellessa tms. erikoistilanteissa.