Satusetän tarinatuokio: Kun tomusokeri tasoitti luokkaerot

Piotr oli pyöreähkö poika, sellainen terveellä tavalla pulska, jota sen ajan mittapuulla kutsuttiin ”hyvän syömisen merkiksi”, vaikka nykypäivänä häntä pidettäisiin jässikkämäisenä. Poskiaan koristi kevyt punerrus, ja sormenpäissä oli vielä aavistus valkoista pölyä – Hän nimittäin rakasti tuulihattuja, ja ennen kaikkea niiden päälle sihdattua paksua, makeaa tomusokeria, jota hän usein salaa nuolasi sormistaan. Pjotr astui työhuoneeseen. Huonetta hallitsi pimeä, jylhä ja tuoksuva tumma jalopuupöytä, jonka takana isä istui nahkatuolissaan sikarinsavuun verhoutuneena. Isä rykäisi, korjasi solmiotaan ja katsoi poikaansa painokkaasti. ”Kuuntelehan nyt, tässä maassa yrityksen pyörittäminen vaatii silmää”, isä aloitti ja osoitti pöydällä olevia tilikirjoja. ”Moni minun piirini mies tekee sen virheen, että pelkää lakkoja ja vihaa punaisia. Mutta minä sanon sinulle: kommunisti kannattaa aina palkata. Kunhan pidät sen tyytyväisenä, maksat kunnon tilin ja annat sen uskoa, että työväenluokka marssii eteenpäin, niin se mies tekee kaksin verroin töitä eikä ryhdy rähisemään. Tyytyväinen radikaali on tehtaan paras moottori. Silloin yritys pyörii, rattaat pyörivät ja meillä riittää leipää. Muista se.” Puheen päätteeksi isä avasi pöytälaatikon, otti sieltä kaksi kiiltävää, painavaa yhden markan kolikkoa ja laski ne jalopuupinnalle. ”Siitä. Menehän virkistäytymään.”  Pjotr sujautti markat tiukasti taskuunsa ja suorastaan lensi ulos talosta. Kotikatu kylpi 1970-luvun iltapäivän valossa. Kadunvarteen oli pysäköity kulmikkaita Saabeja ja Ladoja, ja ilmassa tuoksui pakokaasu ja asfaltti. Hän asteli kevein, pyöreähkön pojan askelin kohti kulman takana häämöttävää pientä herkkubutiikkia. Kengänpohjat kopisivat kiveykseen, ja mielessä siinteli jo tuttu palkinto. Matkalla butiikin ovelle puupenkin luona istui kuitenkin kolme katupoikaa. He olivat laihoja, heillä oli hieman nuhruiset verryttelytakit, pitkät hiukset ja toisella heistä oli polven kohdalta kuluneet vakosamettihousut. He olivat niitä katujen kasvatteja, jotka kuluttivat aikaansa potkimalla tyhjiä tölkkejä. ”Katos, porvarin poika se siinä porskuttaa”, porukan johtajahahmo sanoi ja sylkäisi maahan. ”Onko taskut täynnä isin rahoja?” Pjotr muisti isänsä sanat tyytyväisenä pitämisestä, mutta katupojat eivät olleet tehtaalla töissä. Pjotr päätti käyttää diplomaattista suoruutta. Hän pysähtyi, katsoi poikia ja sormetti taskussaan olevia kahta markkaa. ”Isi antoi kaksi markkaa. Ajattelin ostaa Jaffan ja kasan tuulihattuja. Jos ette ala ryttyilemään, voin antaa teillekin yhdet”, Pjotr sanoi reippaasti, pelkoa tuntematta. Pojat katsoivat toisiaan. Vastauksen mutkattomuus ja lupaus makeasta sulatti jään. ”No herroiksi elät, mutta kai se käy. Tuo meillekin”, poika tokaisi ja hymähti. Pjotr astui sisään putiikkiin, jossa soi vaimea autoradiomusiikki. Hän asetti kaksi markkaa tiskille. Pian hän asteli takaisin ulos kantaen viileää, lasista 0,33 litran Jaffa -pulloa ja paperipussia, joka suorastaan hyllyi herkuista. Hän istui penkin kulmalle katupoikien viereen. Pjotr otti pussista ensimmäisen tuulihatun, jonka kuori oli rapea ja sisus täynnä täyteläistä kermavaahtoa. Ennen puraisua hän ihaili sen pintaa – se oli upotettu niin syvälle tomusokeriin, että pölähti pojan hengityksestä. Hän haukkasi, jolloin tomusokeria tarttui hänen nenänpäähänsä ja ylähuuleensa, ja otti perään pitkän, kuplivan kulauksen kylmää oranssia Jaffaa. Hän ojensi pussista kaksi tuulihattua pojille, jotka söivät ne yhdellä suupalalla, hiljaa ja tyytyväisinä. Siinä he istuivat 70-luvun iltapäivässä: johtajan pulska poika tomusokerisessa maailmassaan ja katujen kasvatit, kaikki hetken aikaa saman makeuden yhdistäminä, kunnes aurinko laskisi kerrostalojen taakse.