Matti ja kullipaska

Eräänä tiistaina, kun kello löi 3:14, Matti heräsi siihen, että hänen kullinsa oli irronnut ja istui keittiön pöydällä. Se oli kasvattanut pienet linnunjalat ja söi ruisleipää hillomaitoon dipattuna.

”Moro”, kulli sanoi matalalla, käheällä äänellä. ”Tarviin paskaa. Oikeesti. Nyt.”

Matti hieroi silmiään. Kulli hyppäsi lattialle ja alkoi kävellä ovelle, jalat klopsuttivat kuin pienet sorkat. Matin perässä se marssi rappukäytävään, jossa naapurin rouva oli juuri pesemässä mattoa. Kulli pysähtyi, levitti siivet (mitä vittua, siivet?) ja alkoi paskantaa.

Mutta se ei ollut tavallista paskaa. Se oli kultaisia, hohtavia säikeitä, jotka leijuivat ilmaan kuin saippuakuplat ja muuttuivat pieniksi, nauraviksi enkeleiksi. Enkelit lauloivat Apocalypticaa ja lensivät naapurin rouvan korviin. Rouva alkoi itkeä ilosta ja riisui vaatteensa kesken rappukäytävän.

Kulli katsoi Mattia ylpeänä. ”Tää on mun taide. Sun elämä oli liian tylsä. Nyt sä oot kullin manageri.”

He lähtivät yhdessä kaupunkiin. Kulli istui Matin olalla kuin papukaija ja kommentoi ohikulkijoita:

”Tuo tytön perse on liian symmetrinen, pitää paskantaa siihen vähän kaaosta.”

”Se ukko luulee olevansa kova, mutta hänen kullinsa on itse asiassa valtion virkamies.”

Illalla he päätyivät jokeen. Kulli hyppäsi veteen ja alkoi kasvaa. Se muuttui valtavaksi, hohtavaksi lohikäärmeeksi, jonka suomuina oli esinahkaa ja jonka silmät olivat munia. Se nousi ilmaan ja paskansi koko taivaan täyteen revontulia, jotka maistuivat mansikalta ja häpeältä.

Matti seisoi rannalla yksin, housut nilkoissa, ja tunsi outoa tyhjyyttä.

Silloin hänen taskustaan kuului pieni ääni.

Se oli hänen peräaukkoonsa asettunut pikku kulli, joka oli kasvanut sinne yön aikana.

”Älä huoli”, se kuiskasi. ”Nyt me voidaan olla kaksin. Mennään tekemään jotain vielä sairaampaa.”

Ja niin he tekivät.