Äitini on ollut koko muistini ajan vakavasti masentunut. Mitä mahdan tuntea hänen kuollessaan?

Asiantuntijan mukaan olen "ristiriitaisesti kiinnittynyt" tms, en muista. Sellaisilla on kuulemma erityisen vaikeaa, kun se vanhempi kuolee. Mitä on odotettavissa?

Masennus alkoi, kun liukastui ja sai aivovamman. Ei selviytynyt kunnolla vaativassa työssään enää vamman jälkeen ja oli hirvittäviä päänsärkyjä. Hän todellakin ylirasittunut ja sikäli ymmärrän häntä. 

Lapsena kärsin äitini raivonpuuskista. Teki ihan hulluja asioita. Pelkäsin olla hänen kanssaan kahden kotona. Oli tyytymätön kaikkeen ja rikkoi tavaroita ja sotki. Isä sai hänet yleensä kuriin (pitämällä aloillaan, ettei sotke lisää.) Toisinaan ajoi kavereitani ulos, kun mun olis muka tarvinnut tehsä läksyjä. (Lukioikäisenäkin.)

Välillä taas se masennus toi hänelle kauheat itsesyytökset ja hän katui ja pyyteli anteeksi ja itki. 

Tuon tuosta jätti hyväsästelykirjeitä minulle. Pelkäsin menettäväni hänet. 

Sitten taas toisaalta auttoi mua paljon esim koulutehtävissä (neuvoi vielä lukiossakin pitkässä matikassa ja auttoi kyselemällä kielten sanoja) ja kun tykkäsin kutomisesta, neuvoi siinä paljon. 

Eli hän oli täysin arvaamaton. (Alkoholia ei onneksi käyttänyt.) 

Miten koen hänen kuolemansa aikanaan. Isäni kuoli jo ja häneen mulla on aina ollut mutkattomat välit, joten kuolemisen kohtaaminen sujui "normaalisti". 

Mutta koska kuulemma tällaisen vanhemman kuoleminen on jälkeläiselle hankalampi käsitellä, niin mitä se mahtaa tarkoittaa?