Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Äitini on ollut koko muistini ajan vakavasti masentunut. Mitä mahdan tuntea hänen kuollessaan?
10.05.2026 |
Asiantuntijan mukaan olen "ristiriitaisesti kiinnittynyt" tms, en muista. Sellaisilla on kuulemma erityisen vaikeaa, kun se vanhempi kuolee. Mitä on odotettavissa?
Masennus alkoi, kun liukastui ja sai aivovamman. Ei selviytynyt kunnolla vaativassa työssään enää vamman jälkeen ja oli hirvittäviä päänsärkyjä. Hän todellakin ylirasittunut ja sikäli ymmärrän häntä.
Lapsena kärsin äitini raivonpuuskista. Teki ihan hulluja asioita. Pelkäsin olla hänen kanssaan kahden kotona. Oli tyytymätön kaikkeen ja rikkoi tavaroita ja sotki. Isä sai hänet yleensä kuriin (pitämällä aloillaan, ettei sotke lisää.) Toisinaan ajoi kavereitani ulos, kun mun olis muka tarvinnut tehsä läksyjä. (Lukioikäisenäkin.)
Välillä taas se masennus toi hänelle kauheat itsesyytökset ja hän katui ja pyyteli anteeksi ja itki.
Tuon tuosta jätti hyväsästelykirjeitä minulle. Pelkäsin menettäväni hänet.
Sitten taas toisaalta auttoi mua paljon esim koulutehtävissä (neuvoi vielä lukiossakin pitkässä matikassa ja auttoi kyselemällä kielten sanoja) ja kun tykkäsin kutomisesta, neuvoi siinä paljon.
Eli hän oli täysin arvaamaton. (Alkoholia ei onneksi käyttänyt.)
Miten koen hänen kuolemansa aikanaan. Isäni kuoli jo ja häneen mulla on aina ollut mutkattomat välit, joten kuolemisen kohtaaminen sujui "normaalisti".
Mutta koska kuulemma tällaisen vanhemman kuoleminen on jälkeläiselle hankalampi käsitellä, niin mitä se mahtaa tarkoittaa?
Kommentit (52)
Tunteet ja järki vaihtelee ja sitten lopulta järkeilet koko asian. Syyllisyyttä ei kannata tuntea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suosittelen terapiaa ja hyvää terapeuttia, työstä asiaa ja omia traumojasi niin pian ja paljon kun voit. Mitä nuorempana aloitat sen parempi, koska aivojen plastisuus (ns. "muovautumiskyky") heikkenee iän myötä, toki kyky säilyy kyllä.
Silti se voi olla kova paikka kun tapahtuu. Itsekään en sitä vielä ole kokenut ja nuori aikuisuuteni meni siinä kun eniten pelkäsin äitini kuolemista, musta tuntui siltä että mäkin varmaan kuolen kun niin tapahtuu, etten selviydy siitä. Meillä oli niin jotenkin kietoutunut suhde. Terapia pelasti minut, oon varma että ilman terapiaa se äitini masennus olisi vetänyt myös mut pinnan alle.
Nyt elämä on paremmalla tolalla vaikka vieläkin suren tilannetta ja koen ajoittain syvää syyllisyyttä. Eniten surettaa masennus ja ettei hän todennäköisesti siitä enää parane. Suren onnellisempaa äitiäni ajalta kun olin joku 5 vuotias.. Se on oikeestaan vaatinut ihan oman suruprosessinsa se masentumisen käsittely..
Olen se joka ei halunnut halata äitiään. Ehkä siksi etten halunnut että hän jotenkin ripustautuu minuun. Avioliitto oli riitainen, ja äiti halusi joskus kertoa mitä isäni oli taas tehnyt. Sanoin etten halunnut kuunnella, ettei ole tervettä että lapsi toimii vanhempansa uskottuna. Olin silloin aikuinen. Syyllisyyttä tunsin vuosia. En pysty kirjoittamaan tästä asiasta enemmän, vaatisi kymmeniä sivuja. Kun äiti kuoli muutama vuosi sitten, en tuntenut enää syyllisyyttä vaan helpotusta. Kun autat äitiäsi käytännön asioissa, leiki että olet siihen palkattu ulkopuolinen hoitaja.
Kiitos jälleen todella hyvistä vastauksista.
Tuo halaaminen on ehkä vain kiusallista. Eli kai mun pitäis vaan pystyä halaamaan. Se vaan tuntuu siltä (kuten joku kirjoitti) että hän taas ripustautuu minuun. Tai imeytyy. Ja jos halauksen aloitan, hän tod näk alkaa pyytää sitä yhtenään. Se on hänelle niin suuri nautinto.
Ap
Hieno ketju, kiitos.
Näistä vain ei koskaan tiedä,
ovatko diipadaapana hatusta
vedettyä vaiko IRL totuuksia.
Ei sillä oikeastaan ole mitään
väliä, koska oma äitimme ja
tämän poismeno ovat
väistämätöntä, välttämätöntä,
meitä kaikkia syvästi
koskettavaa pohdintaa.
Meidät kohdussamme
9 kk kantanut
~ tuskalla, vaivalla, vérellà
ja hiellà synnyttänyt ~
aikuisuuteemme
'lempeässä silkkinyrkissä'
ohjannut ja kasvattanut
~ syöttänyt ja ravinnut ~
suurenmoinen Äitimme,
kaiken kestänyt Kantajamme.
Olin minäkin melko allapäin
koko vkl:n ~ kynttilänvalossa
edesmennyttä äitiäni ja
kolmea isoäitiäni muistellessani.
Äidin lähdöstä ei ole kuin
muutama vuosi. Yhä kaipaan. 🤍
Hyvää iltaa. Äitienpäivä jälleen 2027.
Jos Herra meille päiviä suo. x
Sisältö jatkuu mainoksen alla
https://www.is.fi/kuninkaalliset/art-2000011985939.html
...
En mitenkään erityisesti
Seuraa Ruotsin kuningashuoneen
edesottamuksia, mutta tämän
artikkelin rakkaudellinen
äiti-tytär-suhde on erittäin kaunista
katseltavaa. Ihan näin rakastava
ei oma äitini kyennyt rajoitteineen
minua kohtaan olemaan,
ei lähellekään,
mutta siitä huolimatta syvin
kiitollisuus Äidilleni kaikesta. x
Mun äiti kuoli tänä vuonna ja suhteessa häneen oli paljon, mitä ap kuvaa. Mulla myös suhde isään oli mutkaton ja vaikka isän kuolema oli yllättävä äkkikuolema, suru oli jotenkin "normaali". Äidin kuoleman kohdalla kaikki on ollut erilaista, tuskallisen raskasta ja vuoristoratamaista tunnekaaosta. Alku oli aika tyyntä surua, mutta jonkin ajan päästä äidin kuoltua aloin ihan yllättäen dissosioimaan. Huomasin vaan yhtäkkiä, että olin ollut "poissa todellisuudesta" ties miten kauan. Kaikki lapsuuden traumat äitiin liittyen palasivat vaikka olen jo nuorena aikuisena käynyt pitkän psykoterapian ja kuvitellut olevani selvillä vesillä niistä.
Vaikka suhde äitiini oli vaikeampi kuin suhde isääni, tunnen nyt ihan käsittämättömän pohjatonta ikävää. Ehkä se liittyy siihen, ettei koskaan saanut sitä "normaalia" suhdetta äitiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kunnioittaisin oma tunnettani siitä, jos en halua halata. Kuvailet erikoisesti äitisi kyltymätöntä halua halaukseen, mikä ahdistaisi ainakin itseäni. Hän kaipaa kosketusta, mikä on perustarve. Voisiko sitä tyydyttää muuten? Hierojalla tai muussa kosketushoidossa?
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti kuoli tänä vuonna ja suhteessa häneen oli paljon, mitä ap kuvaa. Mulla myös suhde isään oli mutkaton ja vaikka isän kuolema oli yllättävä äkkikuolema, suru oli jotenkin "normaali". Äidin kuoleman kohdalla kaikki on ollut erilaista, tuskallisen raskasta ja vuoristoratamaista tunnekaaosta. Alku oli aika tyyntä surua, mutta jonkin ajan päästä äidin kuoltua aloin ihan yllättäen dissosioimaan. Huomasin vaan yhtäkkiä, että olin ollut "poissa todellisuudesta" ties miten kauan. Kaikki lapsuuden traumat äitiin liittyen palasivat vaikka olen jo nuorena aikuisena käynyt pitkän psykoterapian ja kuvitellut olevani selvillä vesillä niistä.
Vaikka suhde äitiini oli vaikeampi kuin suhde isääni, tunnen nyt ihan käsittämättömän pohjatonta ikävää. Ehkä se liittyy siihen, ettei koskaan saanut sitä "normaalia" suhdetta äitiin?
Jotain tuollaista pelkään minäkin. Esimerkiksi saatan alkaa ikävöidä pohjattomasti sitä äitiä, joka hän olisi ollut ilman tapaturman aiheuttamaa aivovammaa.
Eli saattaisin pyyhkiä pois ne negatiiviset puolet ja löytää sieltä sisältä ne hyvät puolet (joita myös on ollut) ja alkaisin itkeä sitä äitiä.
(Mun yks kaveri sanoi, että jänen vanhempiensa kuoltua hän alkoi unohtaa kaiken negatiivisen. Hänellä tuskin oli näin epävakaata vanhempaa.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä kunnioittaisin oma tunnettani siitä, jos en halua halata. Kuvailet erikoisesti äitisi kyltymätöntä halua halaukseen, mikä ahdistaisi ainakin itseäni. Hän kaipaa kosketusta, mikä on perustarve. Voisiko sitä tyydyttää muuten? Hierojalla tai muussa kosketushoidossa?
Saattaisin voida alkaa ehkä taputtaa äitiäni käteen.
Mun isä hoivasi ja kannatteli mun äitiä koko ikänsä, mutta isäni ei myöskään tykännyt halata. Sanoi, että oli pakko kovettaa itsensä, kun joutui rintamalle aaikoinaan. Hän sitten taputti äitiäni. Sanoi aina kiemurrelleensa irti äitinsäkin halauksista, kun oli lomalla rintamalta. (Mutta siis täysi kunnioitus isälleni, kun jaksoi aina teoillaan rakastaa äitiäni. Siis jopa itsensä unohtaen passasi äitiäni ja kohensi äitini mielialaa omaan kuolemaansa saakka.)
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti kuoli tänä vuonna ja suhteessa häneen oli paljon, mitä ap kuvaa. Mulla myös suhde isään oli mutkaton ja vaikka isän kuolema oli yllättävä äkkikuolema, suru oli jotenkin "normaali". Äidin kuoleman kohdalla kaikki on ollut erilaista, tuskallisen raskasta ja vuoristoratamaista tunnekaaosta. Alku oli aika tyyntä surua, mutta jonkin ajan päästä äidin kuoltua aloin ihan yllättäen dissosioimaan. Huomasin vaan yhtäkkiä, että olin ollut "poissa todellisuudesta" ties miten kauan. Kaikki lapsuuden traumat äitiin liittyen palasivat vaikka olen jo nuorena aikuisena käynyt pitkän psykoterapian ja kuvitellut olevani selvillä vesillä niistä.
Vaikka suhde äitiini oli vaikeampi kuin suhde isääni, tunnen nyt ihan käsittämättömän pohjatonta ikävää. Ehkä se liittyy siihen, ettei koskaan saanut sitä "normaalia" suhdetta äitiin?
Jotain tuollaista pelkään minäkin. Esimerkiksi saatan alkaa ikävöidä pohjattomasti sitä äitiä, joka hän olisi ollut ilman tapaturman aiheuttamaa aivovammaa.
Eli saattaisin pyyhkiä pois ne negatiiviset puolet ja löytää sieltä sisältä ne hyvät puolet (joita myös on ollut) ja alkaisin itkeä sitä äitiä.
(Mun yks kaveri sanoi, että jänen vanhempiensa kuoltua hän alkoi unohtaa kaiken negatiivisen. Hänellä tuskin oli näin epävakaata vanhempaa.)
Tää siis ap
Alue: Aihe vapaa
Keskity mieluummin lapseesi, puolisoosi, ystäviisi. Äitisi on kuin kaivo, johon kannettu vesi ei pysy. Kanna huomiosi ja hellyytesi sellaiseen masperään, joka alkaa kukoistaa, ei sellaiseen joka vaatii kastelun jälkeen lisäälisäälisää.
Voimia. Ymmärrän, että tilanne ei ole kiva eikä helppo.