Voinko riistää lapsiltani lähi-isän?

En edes tiedä käytetäänkö tuollasta termiä kuin lähi-isä, mutta tilanne on nyt siis sellainen, etten enää kestä kynnysmattona omassa elämässäni. Miehelläni on paha identiteettikriisi (pariterapeutin toteama, olemme siis käyneet juttelemassa useamman kerran).



Hän ei tiedä mitä elämältään haluaa. Hän ei ole työhönsä tyytyväinen, vaan haluaisi siinäkin suhteessa kuun taivaalta. Ei ole minuun tyytyväinen, eikä perhe-elämään, vaikka hyvä ja sitoutunut isä onkin. Vähiten hän on tyytyväinen itseensä ja sitä kautta tyytymätön kaikkeen. Haaveilee suurista rahoista, että voisi tehdä sitä , tätä ja tuota. Minun arvoni ovat perinteisempiä, kuten perhe, lapset, terveys, oma koti jne. Lapset ovat elämäni valo! Ja kolmas onkin masussa, olen viimeisilläni. Raskaus on ollut vaikea, olen ollut puoli välistä supistusten vuoksi sairaslomalla. Mies joutui kesällä hoitamaan kaiken: työt, kodin, lapset. Minua hänen ei tarvinnut juurikaan "hoitaa", koska yritä mahdollisimman paljon olla aiheuttamatta lisätaakkaa. Tästä tietysti tuli se, että koin jääneeni täysin yksin odotuksen ja pelkojeni (ennen aikainen synnytys) kanssa).



Olen yrittänyt tukea ja auttaa miestäni hänen kriisissään, vaikeasta raskaudesta huolimatta. Yrittänyt ymmärtää, keksiä ratkaisuja jne. Tänä aamuna minulla meni ns. kuppi nurin. Mies meni eilen kaverin lapsen varpajaisiin, jonne oli alussa menossa autolla, koska jos vaikka sattuisi minun synnytys alkamaan. Minä sitten ajattelin olevani hyvä ja välittävä vaimo ja sanoin, että voithan sinä kamujen kanssa pari olutta ottaa, muttei tietenkään humalaan asti. Järjestin vielä kyydinkin varpajaispaikkaan. Noh, mieshän sitten tuli uutta aikaa puoli viisi kotiin ja selvästi kännissä. Tuskin olisivat synnytyssaliin laskeneet, jos tilanne olisi tullut päälle. Loukkaannuin syvästi. Kertoo kyllä mielestäni tosi paljon kuinka paljon hän minusta ja tulevasta vauvasta välittää. Hän ei ikinä ennen tätä kriisiään ole ollut näin itsekäs ja kusipäinen.



Nyt mulle riitti. Kun mies heräsi, sanoin hänelle, että toivon hänen lähtevän vaikka äidilleen muutamaksi päiväksi asumaan ja miettimään mitä elämältään haluaa. Minä en enää jaksa tukea häntä hänen identiteettikriisissään, vaan minun pitää kerätä voimia (nukun öisin vain 3-5 h pikku pätkissä) tulevaan synnytykseen ja vauva-aikaan sekä isompien lasten kanssa pärjäämiseen. Eli yrittää nyt huolehtia omasta jaksamisestani, kun en siihen ole mieheltäni raskausaikana juurikaan henkistä tukea saanut.



En tiedä mitä tästä tulee, mutta tuntuu, että syytän jo valmiiksi itsenäni siitä, että lapset joutuvat elämään eroperheessä. Tähän tilanteeseen en ikinä olisi halunnut. :(



Kiitos, jos joku jaksoi lukea.