Muistisairas mutsi vaeltelee, vinkkejä?
Eli on aina lähdössä lapsuudenkotiinsa. Paikannin on turvaranneekkeessa ja saatu aina takaisin.
Kassi on pakattuna aina ja mietinkin ottaa sen pois. Ei ehkä lähde, kun kasssia ei löydy. Mutta voi pahasti ahdistua.
Onko kokemuksia vastaavasta tilanteesta,
.
Kommentit (27)
Eli anna tekosyy, miksi just nyt ei ole oikea aika lähteä lapsuudenkotiin. Eli tavallaan leiki mukana että sinne lapsuudenkotiin ehkä voisi joskus päästä - älä lyttää sitä pakko-ajatusta jolle et voi mitään, mutta keksi syy miksi just tänään ei onnistu.
"Mennään yhdessä sitten ensi viikolla, kun auto tulee huollosta."
"No et kai sinä sinne nyt ole lähdössä kun tultiin kylään."
"Huomenna tulee lääkäri käymään, et voi lähteä ennen sitä."
"Illaksi on ruoka tilattu tänne, älä nyt tänään lähde."
Voit laittaa myös ulko-oveen lapun, jossa lukee vaikka: "Älä lähde matkalle ennen kuin lehmät on ruokittu" (jos heillä on joskus ollut lehmiä). Tai "Älä lähde ulos ennen kuin Elsa tuo kesäkukat" (jos henkilö on vaikka tykännyt puutarhailusta).
Valkea jatkuva valhe on parempi, kuin muistisairaan kokeman totuuden lyttäys.
Esimerkiksi oma isäni kyselee koko ajan missä hänen auto on, että pääsisi pois vanhainkodilta. Autoa ei enää ole. Ai autosi? Lainassa veljelläsi. Huollossa. Autotallissa kotipihassa. Renkaanvaihdossa. Maalattavana. Pitäisi hakea bensaa. Öljynvaihdossa.
Minun äidilläni tuo kotiin lähtemisen pakkomielle oli akuuttina korona-aikaan, kun paikallisliikenteen vuoroja oli rankasti karsittu epidemian takia. Bussivuoroja hänen lapsuudenkotinsa suuntaan meni oikeastikin vain kaksi kertaa viikossa, joten oli helppoa sanoa että ei sinne mene enää busseja tänään, nukutaan yön yli.
Jokin tekee nykyisen paikan kolkoksi. Ettei ole kodin tunnetta. Mikä luo turvaa ja viihtyisyyttä. Yksityisyyttä.
Ulko-oveen yksinkertainen salpa niin ei pääse ulos.
Vierailija kirjoitti:
Jokin tekee nykyisen paikan kolkoksi. Ettei ole kodin tunnetta. Mikä luo turvaa ja viihtyisyyttä. Yksityisyyttä.
Ei ole siitä kiinni. Mummoni asui samassa talossa 60v ja viimeisinä vuosinaan oli aina lähdössä "kotiin", eli lapsuudenkotiinsa. Ei tunnistanut omaa taloaan.
Elän tuollaisessa tilanteessa, sillä olen muistisairaan omaishoitaja.
Voi kun vaan jaksaisin olla noin kärsivällinen, kuin ketjussa sanottiin.
Äitini on tuon tuosta lähdössä lapsuudenkotiinsa. Tänään väitti juuri tulleensa sieltä tänne "ruokalaan". Oikeasti hän on ollut 50 vuotta käytössään olleessa kodissaan.
Se on mulle ahdistavaa, kun usein iltaisin huutelee vuosi sitten kuollutta isääni.
Hän on välivaiheessa. Sisimmissään kyllä tietää, että miehensä on kuollut.
Olen lukenut, että vaikka se lapsuudenkoti olisi vielä jäljellä ja sinne voisi mennä, se olisi täysi pettymys.
Se ei olisikaan samanlainen kuin hänen lapsuudessaan ja tärkein puuttuisi: isä ja äiti.
Tiedän yhden muistisairaan, joka aina halusi rakkaalle mökilleen.
Kun hänet sitten sinne vietiin, ei viihtynyt ollenkaan. Hän kaipasi (mulana olleita) lapsiaan pikkulapsina jne.
Mun äiti ei onneksi päässyt kun rappukäytävään asti ja naapurit auttoivat ja soittivat ambulanssin. Olin vastassa kun pääsi sairaalasta, kysyin missä kävit niin vastasi että oli menossa iltaneuvolaan. Nyt onneksi palvelukodissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokin tekee nykyisen paikan kolkoksi. Ettei ole kodin tunnetta. Mikä luo turvaa ja viihtyisyyttä. Yksityisyyttä.
Ei ole siitä kiinni. Mummoni asui samassa talossa 60v ja viimeisinä vuosinaan oli aina lähdössä "kotiin", eli lapsuudenkotiinsa. Ei tunnistanut omaa taloaan.
Hiukan ohi mutta hurjaa jos asuu koko ikänsä samassa paikassa
Vierailija kirjoitti:
Olen lukenut, että vaikka se lapsuudenkoti olisi vielä jäljellä ja sinne voisi mennä, se olisi täysi pettymys.
Se ei olisikaan samanlainen kuin hänen lapsuudessaan ja tärkein puuttuisi: isä ja äiti.
Me vietiin äiti yhden kerran sinne hänen lapsuudenkotiinsa (mummonmökki, joka on nykyään kesämökkikäytössä). Häntä ei ollenkaan kiinnostanut mikään siellä, ei hän halunnut käydä puutarhassa tai katsella tuttuja maisemia, hän halusi vain maata tuvan sohvassa lukemassa vanhoja lehtiä. Toista kertaa ei enää viety.
On olemassa hälytin mattojakin, eräällä tutulla oli sellainen kun lähti yöllä ulos. Googlesta löytyy tietoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lukenut, että vaikka se lapsuudenkoti olisi vielä jäljellä ja sinne voisi mennä, se olisi täysi pettymys.
Se ei olisikaan samanlainen kuin hänen lapsuudessaan ja tärkein puuttuisi: isä ja äiti.
Me vietiin äiti yhden kerran sinne hänen lapsuudenkotiinsa (mummonmökki, joka on nykyään kesämökkikäytössä). Häntä ei ollenkaan kiinnostanut mikään siellä, ei hän halunnut käydä puutarhassa tai katsella tuttuja maisemia, hän halusi vain maata tuvan sohvassa lukemassa vanhoja lehtiä. Toista kertaa ei enää viety.
Hän sai tehdä tuttua tekemistä tutussa ympäristössä. Oli varmaan onnessaan.
Miksi olisi tarvinnut ulkona viihtyä.
Eipä tuota oikein voi estää. Paikannin on jo joten vielä ovihäly joka ilmoittaa kun lähtee. Onko kotihoidon piirissä, sinne päin voisi laittaa painetta noiden karkailujen vuoksi että pääsisi ymp.vrk hoitopaikkaan.
Matkalaukku tyhjäksi, ja sen pakkaamisesta kannattaa muistuttaa, että ei mitään kiirettä, kun vasta huomenna päästään lähtemään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokin tekee nykyisen paikan kolkoksi. Ettei ole kodin tunnetta. Mikä luo turvaa ja viihtyisyyttä. Yksityisyyttä.
Ei ole siitä kiinni. Mummoni asui samassa talossa 60v ja viimeisinä vuosinaan oli aina lähdössä "kotiin", eli lapsuudenkotiinsa. Ei tunnistanut omaa taloaan.
Hiukan ohi mutta hurjaa jos asuu koko ikänsä samassa paikassa
Maalla aika tavallista, että joku perheestä jää asumaan lapsuudenkotiin, ja siinä asuu puolisokin.
Vierailija kirjoitti:
Eipä tuota oikein voi estää. Paikannin on jo joten vielä ovihäly joka ilmoittaa kun lähtee. Onko kotihoidon piirissä, sinne päin voisi laittaa painetta noiden karkailujen vuoksi että pääsisi ymp.vrk hoitopaikkaan.
Äiti sai vuosi sitten paikan hoivakodissa, kun oli tarpeeksi pitkään karkaillut kylille yöaikaan. Meille lapsille ei edes kerrottu millainen tilanne oikeasti oli ennen kuin jälkikäteen- kuukausien ajan lähes joka yö lähti luotettiin, häläreitä tuli rannekkeesta ja Summerin ujellus herätti varmaan koko kerrostalon asukkaat.
Kassit ja muovipussit pois. Kun ei saa pakattua tavaroitaan, jää lähteminen sille "pitäisi pakata" asteelle. Ei se kassin pakkaaminen mitään rauhoittavaa terapiaa ole, vaan yksi toimi siinä paniikinomaisessa pitkässä toimintaketjussa joka on "pitää päästä lapsuudenkotiin". Parempi että se katkeaa kotona kassin etsimiseen, kuin kaduilla kävellen lapsuudenkodin etsimiseen.
Tärkeää on että et sano että lapsuudenkotia ei ole tai että vanhemmat on kuolleet. "Totuusterapia" on se mikä muistisairasta ahdistaa. Hän esim ei muista että isovanhempasi on kuolleet, jos täräytät että eihän sitä lapsuudenkotia ole kun kaikki on kuolleet, se on muistisairaalle ensimmäinen kerta kun kuulee vanhempiensa kuolemasta.
Parasta on sanoa esim. että matkalaukku on siskollasi lainassa, ja hän saa sen heti kun sisko palaa matkalta. Sitten vasta voidaan lähteä lapsuudenkotiin. Siirrä ajatus muualle akuutista nyt heti lähtemisestä.
T: muistisairaan omainen