Todella voimakastahtoinen 2,5-vuotias, millainen tulevaisuus?

Meillä oli tyttö todella vaativa jo vauvana, samoin uhmaikä juuri tuossa 2-3 vuotiaana oli todella voimakas. Jo vauvana halusi ihan tosi pienenä syödä itse, yhtään ei saanut edes sivusta auttaa, jopa niin, että paino putosi, kun ei ymmärrettävistä syistä saanut itse lapattua tarpeeksi ruokaa suuhunsa.

Lopputulos: Kun meni 1 v 2 -kuukautisena hoitoon, söi jo täysin itse, ja perhepäivähoitaja oli kyllä tosi miellissään. Kotonakin oli tosi mukava istua ruokapöydässä, kun kaikki söivät itse omaa ruokaansa.



Samoin tyttö oppi 3-vuotiaana ajamaan ilman apupyöriä, kun TAHTOI harjoitella, kun isovelikin harjoitteli. Ja tyttö myös oppi.



Ymmärrän toki sinua, tuollainen jääräpäisyys on rasittavaa, mutta ei se kiltteyskään mikään tavoilteltava luonteenpiirre ole. Käytä itse-tekemistä hyväksesi, pääset myöhemmin paljon helpommalla, anna toisen tehdä itse! Varaa vaan riittävästi aikaa asioihin, ja ihaile lapsesi tahtoa! Kaikessa ei toki voi saada tahtoaan läpi, mutta mahdollisuuksien mukaan. Eli tyyliin: sinä päätät, että pipo pannaan päähän, mutta lapsi saa itse valita, minkä pipon ottaa.



Meillä tiedän, että mummu ei oikein tullut tyttäremme kanssa toimeen juuri tytön voimakkaan oman tahdon takia, mutta mitäs siitä, tyttäreni oli tyttäreni, rakas omanlaisenaan.



Nyt tyttäremme on jo 14-vuotias, vahva, luonteikas naisenalku. Kaikki se uhma ja tahtominen näkyy nyt positiivisena: tyttö tietää, mitä tahtoo, hän pitää puolensa tässä maailmassa ja uskon, että selviää hyvin elämässä eteenpäin ja pärjää ongelmienkin läpi vahvan luonteensa vuoksi. Kavereita on aina riittänyt.



Eli älä kasvata lastasi "kiltiksi" tai "tottelevaiseksi" - ei ne ole mitään itseisarvoja, vaikkin äidillä voisi olla joskus paljon helpompaa...

Pelkäsin että mikähän on tulevaisuus kun on niin järjettömän itsepäinen. Nyt on hyvin seesteinen ja rauhallinen 8-vuotias. Ope on kehunut pojan keskittymiskykyä ja rauhallisuutta. Omaa tahtoa löytyy, mutta ei ole mikään jääräpää.

Aika näyttää millainen hän on vanhempana. Meidän poikaa kukaan ei ole kyllä ihmetellyt tai karsastanut, taitaa olla sukupuolikysymys. Tyttöjen kun pitäisi kai olla kilttejä ja mieluiten vielä hiljaa. Ja sehän on väärin se. Välillä poikamme on kuin itse aurinko, naureskeleva jekkuilija, välillä taas tulta ja tappuraa. Olen huomannut että rauhallinen asioiden perustelu auttaa. Olen myös tietoisesti välttänyt alkamaan curling-äidiksi, vaikka monissa tilanteissa tietää etukäteen että tästä syttyy sota. Mutta läpi on vaan puskettava.

turhaan vielä tulevaisuutta kannattaa sen perusteella miettiä

Kuuluu lapsen kehitykseen.

Paljon olemme tehneet tunnetyötä ja harjoitelleet tunteiden säätelyä (ei kuitenkaan negatiivisia tunteita kieltäen tai liiaksi rajoittaen). Olemme miettineet yhdessä miten selvitä kiukusta, miten neuvotella (asioista joista voi neuvotella, suuren osanhan vanhemmat päättävät itse yksin), miten nimetä ja tunnistaa tunteita ja miten pärjätä niiden kanssa. Nyt leikki-ikäisenä lapsen kanssa sujuu paljon paremmin, hän on "helppo" ja kiltti hyvällä tavalla. Toki ilmaisee tunteitaan ja niin kuuluukin, mutta on yhteistyöhaluinen, -kykyinen ja oikein hyväntuulinen ja tasapainoinen lapsi - myös muiden mielestä.

- tai on hän vieläkin - kovapäinen poika. Huuto alkoi 1 v 7 kk:n iässä ja oli pahimmillaan 4 vuoden iässä. Nyt hän on 8 vuotias ja käyttäytyy kuin enkeli ja on niin hyvätapainen.



Mutta yhden neuvon minä annan: näytä kuka määrää kaapin paikan. Kovatahtoinen lapsi kun yrittää ottaa pomon paikan, vaikka kuinka olisit kova kovaa vasten. Mitä enemmän häntä ymmärrät, sitä vaikeammaksi kaapin paikan näyttäminen käy.



Minä ymmärsin ja ymmärsin lasta silloin pari vuotiaana. Pidin normaalina uhmana. Ja vasta sitten 4-vuotiaana tajusin, että tämä ei ole normaalia... Oli siinä sitten siinä vaiheessa tekemistä.