Vanhempien riitely ei aina jätä pysyviä oireita lapsiin

Vanhempien riitely ei aina jätä pysyviä jälkiä lapsiin, paljastaa väitöstutkimus. Lapsi voi toipua vakavistakin oireista, jos vanhemmat saavat nopeasti apua suhteeseensa ja oppivat ratkomaan keskinäisiä ristiriitoja.

Toipumista haittaa, jos riitely jatkuu pitkään, se on hyvin vakavaa tai siihen liittyy väkivaltaa.

Lapselle on tärkeää, ettei hän joudu kantamaan vastuuta aikuisten asioista tai ottamaan sovittelijan roolia. Vetäytyvät ja passiiviset eivät kärsi niin paljon vanhempien riitelystä kuin aktiivisen roolin ottavat lapset.

- Koska lapsi itse hakeutuu aktiiviseen rooliin vanhempien riidoissa, vanhempien on vaikeaa nähdä, että se vahingoittaa lasta, psykologi Sirpa Salo kertoo.

Jyväskylän yliopiston väitöstutkimuksessa oli aineistona 200 lasta.

Kerrottiinko väitöskirjassa minkälaisia jälkiä vanhempien riitely lapsiin jättää, silloin kun jättää? Miten nämä jäljet ilmenevät aikuisiällä?

Itse otin vanhempieni riitoihin osaa ja ratkoinkin niitä ja olin sovittelevana välissä. Tällä hetkellä diagnoosi psykoottinen masennus että on kyllä tutkimuksessa perää.

... olin meistä sisaruksista se, joka oli aktiivinen osapuoli. Kuuntelin aina vanhempieni riitelyä ja yritin mennä väliin, etteivät he tappaisi toisiaan. Tänään havahduin siihen, miten kipeät jäljet tämä kaikki on minuun jättänyt. Olen jo 30-vuotias, mutta edelleen itken asian takia. Vanhempani ovat vieläkin yhdessä ja riitelevät toisinaan pahasti. Enää en ole paikalla, mutta silloin tällöin vieläkin saan puheluita vanhemmiltani. Mielessäni välähtää muistikuvia, miten revin veriset sakset vanhempieni käsistä noin 9-vuotiaana ja miten juoksin äidin pyytämänä pakkaseen isän perään yövaatteissa anelemaan, ettei hän tappaisi itseään. Olin silloin varmaan 7-vuotias. Olen kuitenkin selvinnyt elämän läpi tähän asti. Bulimiaa sairastin kuusi vuotta ja kaikenlaista muutakin on ollut. Alkaa itkettää, kun tätä kirjoitan... pakko lopettaa, liian tuskallista. :-(

Minä ainoana lapsena olin riitojen välissä, anelin että älkää riidelkö, yritin sovitella riitoja, menin väliin. Valehtelin kotiin tulleille poliisille ettei mitään ollut tapahtunut, kun minultakin kysyttiin, ajattelin että tapahtuu jotain hirveää jos kerron totuuden. Luulen, että vanhempani kuvittelevat, etten muista tästä mitään, koska en ole koskaan puhunut asiasta. Minulla on paljon tunne-elämän säätelyn ongelmia, olen itse taipuvainen väkivaltaisuuteen ja olen täysin impulssieni orja, itsehillintä on todella vaikeaa. Samanaikaisesti olen sairaalloisen läheisriippuvainen ja pelkään kuollakseni menettäväni läheiseni. Minulla on myös yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Olen nyt yrittänyt kaikin voimin hillitä käytöstäni lapseni tähden, koska en halua toistaa sitä samaa helvettiä, missä itse vartuin, mutta kuin väkisin historia tuntuu toistavan itseään. Tiedostan ongelman onneksi, joten minun on mahdollista tehdä asialle jotain. Vaikeaa on.

... olin meistä sisaruksista se, joka oli aktiivinen osapuoli. Kuuntelin aina vanhempieni riitelyä ja yritin mennä väliin, etteivät he tappaisi toisiaan. Tänään havahduin siihen, miten kipeät jäljet tämä kaikki on minuun jättänyt. Olen jo 30-vuotias, mutta edelleen itken asian takia. Vanhempani ovat vieläkin yhdessä ja riitelevät toisinaan pahasti. Enää en ole paikalla, mutta silloin tällöin vieläkin saan puheluita vanhemmiltani. Mielessäni välähtää muistikuvia, miten revin veriset sakset vanhempieni käsistä noin 9-vuotiaana ja miten juoksin äidin pyytämänä pakkaseen isän perään yövaatteissa anelemaan, ettei hän tappaisi itseään. Olin silloin varmaan 7-vuotias. Olen kuitenkin selvinnyt elämän läpi tähän asti. Bulimiaa sairastin kuusi vuotta ja kaikenlaista muutakin on ollut. Alkaa itkettää, kun tätä kirjoitan... pakko lopettaa, liian tuskallista. :-(

Alko silloin tällöin ongelma, väkivaltainen, impulsiivinen, ahne rahalle, viha vanhempiaan kohtaan, vaikeutta ihmissuhteissa.

PsL Sirpa Salon psykologian väitöskirjan ”Parisuhdeongelmat ja lasten psyykkinen hyvinvointi: kaksi tutkimusnäkökulmaa” tarkastustilaisuus. Vastaväittäjänä professori Jorma Piha (Turun yliopisto) ja kustoksena professori Timo Ahonen (Jyväskylän yliopisto).



Väitöstutkimuksessaan Salo tarkasteli parisuhdeongelmien ja lasten psyykkisen oireilun yhteyttä. Hän havaitsi, että kun vanhemmilla on parisuhdeongelmia, riski lasten mielenterveysongelmiin kasvaa.

– Vanhemmat voivat tukea lastensa psyykkistä hyvinvointia keskinäisistä ongelmistaan huolimatta. Se onnistuu suojelemalla lapsia riitelyltään ja toimimalla niin, että lapset voivat jäädä vanhempien ristiriitojen ulkopuolelle, Salo kertoo.



Tutkimusaineisto kerättiin pariterapiatyön yhteydessä Jyväskylän seurakunnan perheasiain neuvottelukeskuksessa. Yli puolella arvioiduista 207 lapsesta oli jonkin asteista psyykkistä oireilua. Vakavaa oireilua oli 35 %:lla. Merkille pantavaa oli, että yleensä perheessä oli vain yksi vakavasti oireileva lapsi.



Salo etsi lasten psyykkistä hyvinvointia selittäviä tekijöitä laajasti. Parisuhdeväkivalta ja riiteleminen lasten läsnä ollessa nousivat esille erityisen haitallisina tekijöinä lasten psyykkiselle hyvinvoinnille. Useimmiten perheväkivallan ymmärretään vaativan ripeitä ja selkeitä toimenpiteitä ja olevan aina myös lastensuojelukysymys. Sen sijaan riitelyä lasten läsnä ollessa pidetään monesti itsestään selvänä ja luonnollisena asiana.

– Tutkimuksen perusteella näyttää kuitenkin siltä, että vanhempien tulisi suojata lapsia riitelyltään. Tässä on vanhemmille yksi selkeä keino vaalia lastensa mielenterveyttä, Salo opastaa.



Sovitteleminen ja puolen valitseminen kuormittavaa



Salo sai selville, että lasten aktiiviset reagointitavat vanhempien ongelmiin olivat lapsille kuormittavampia kuin passiivisen vetäytyjän rooli. Eniten kuormittuivat perheen ne lapset, jotka kantoivat huolta vanhempien ongelmista. Myös jommankumman vanhemman puolelle asettuminen näiden riidellessä oli yhteydessä lapsen tunneperäisiin ongelmiin. Vetäytyjät voivat psyykkisesti paremmin kuin perheet muut lapset vanhempien tulehtuneista väleistä huolimatta. Vanhempien olisikin tärkeää viestiä lapsille selkeästi, ettei ole lasten asia kantaa huolta saati valita puolta tai yrittää ratkoa vanhempien välisiä ristiriitoja. Tieto on oleellinen myös eron jälkeiseen vanhemmuuteen, jolloin vanhempien väliset ristiriidat usein sävyttävät vuorovaikutusta lasten kanssa.



Huolen kantaminen voi olla myös palkitsevaa



Nauhoitettuja pariterapiaistuntoja tutkiessa esille nousi yllättävä havainto: vanhempien oli vaikea nähdä, että juuri lapsen tapa reagoida vanhempien ongelmiin kuormitti lasta. Asian monimutkaisuutta osoittaa Salon tekemä huomio, että lapsen asema huolenkantajana ja sovittelijana voi olla hyödyksi koko perheelle. Ensinnäkin oireileva lapsi toimi apuna vanhempien parisuhdeongelmissa. Toiseksi hän usein mahdollisti sisaruksilleen vetäytymisen ongelmista. Kolmanneksi keskusteluista kävi ilmi, että oireileva lapsi itsekin piti aktiivisesti yllä rooliaan, johon oli perheessä ajautunut. Sovittelijana ja huolenkantajana oleminen voi siten kuormittavuuden ohella olla lapselle myös palkitsevaa. Oletettavasti juuri se, että lapsi piti itse aktiivisesti asemaansa yllä, oli yksi tekijä, joka esti vanhempia näkemästä tilanteen



Malli ongelmanratkaisuun omilta vanhemmilta



Salo havaitsi, että vanhemmat olivat mallina lasten vuorovaikutussuhteissa ja ongelmanratkaisutyyleissä. Vakavasti oireilevat lapset toistivat tavalla tai toisella vanhempiensa ongelmallista käyttäytymistä tai oireilua (esim. masennus, itsemurha-aikeet). Osoittautui, että perheissä vallitsevat vuorovaikutusmallit olivat usein peräisin vanhempien lapsuuden perheistä. Esimerkiksi mikäli puolisoiden omat vanhemmat olivat tukeutuneet ongelmissaan lapsiinsa, pyrkineet liittoutumaan heidän kanssaan tai käyttäneet heitä apuna parisuhteen kysymyksissä muilla tavoin, myös he itse toimivat helposti samalla tavoin omien lastensa kanssa. Tämän tiedostaminen auttoi vanhempia ymmärtämään omaa toimintaansa ja tulemaan toimeen lasten ongelmien aiheuttamien syyllisyyden tunteiden kanssa.