Onko ihan normaali käytäntö että vanhempansa menettänyt lapsi lähetetään lastenpsykiatrisiin tutkimuksiin?

En tiedä mutta hyvä asiahan se on.

Lastensuojelutarpeen arvioimiseen käytetään

Varmaan ihan normi käytäntöjä, ei mitenkään kummalliseltakaan vaikuta. Iso asia kuitenkin.

Tuskin jos vain toinen vanhempi kuolee, mutta jos lapsi jää orvoksi niin sitten varmaan selvitykset voi olla tarpeen.

Vierailija kirjoitti:

Tuskin jos vain toinen vanhempi kuolee, mutta jos lapsi jää orvoksi niin sitten varmaan selvitykset voi olla tarpeen.

Oireilevilla lapsilla voi olla tarpeen, esimerkiksi jos lapsi on vetäytyvä, kovin arka tai on ongelmia koulussa tai kaverisuhteissa.

Tehdäänkö tässäkin taas aidosta terveestä tunteesta, surusta, mielenterveysongelma? Lapsi tarvitsee tuossa tilanteessa vain turvallisen aikuisen joka tukee surussa. Ei mitään kylmää mielenterveystutkimusta ja analyysia, viranomaisia päättämään mitä saa tuntea, missä asua jne.

Vierailija kirjoitti:

Tehdäänkö tässäkin taas aidosta terveestä tunteesta, surusta, mielenterveysongelma? Lapsi tarvitsee tuossa tilanteessa vain turvallisen aikuisen joka tukee surussa. Ei mitään kylmää mielenterveystutkimusta ja analyysia, viranomaisia päättämään mitä saa tuntea, missä asua jne.

Kyllähän orvoksi jääneen lapsen kohdalla on pakkokin selvittää vaihtoehtoja huollon ja asumisen suhteen, lastensuojelun sosiaaliviranomaisilla on siihen velvollisuus. Saattaa olla tarpeen selvittää myös lapsen terveydentilaa mihin kuuluu somaattiset ja psykiatriset tutkimukset, onko lapsi perhekuntoinen eli voidaanko sijoittaa perheeseen vai tarvitseeko lapsi hoitopaikan lastensuojelun laitoksesta.

Haha

Siis menettää toisenKIN vanhemman ja ihmettelet psykiatrilähetettä. 

Monelle se on tarpeen jo yhden vanhemman menettämisestä, jos se jäljelle jäävä ei osaa tukea tilanteessa. 

Vierailija kirjoitti:

Siis menettää toisenKIN vanhemman ja ihmettelet psykiatrilähetettä. 

 

Monelle se on tarpeen jo yhden vanhemman menettämisestä, jos se jäljelle jäävä ei osaa tukea tilanteessa. 

Ei kaikkia orvoksi jääneitä panna kihinkään psyakitrisiin tutkimuksiin. Ne kyllä, joilla on jotain tarvetta, ehkä oireilua tai lastensuojelu tarvitsee lisäselvityksiä sijoituspäätöstä varten.

Vierailija kirjoitti:

Tehdäänkö tässäkin taas aidosta terveestä tunteesta, surusta, mielenterveysongelma? Lapsi tarvitsee tuossa tilanteessa vain turvallisen aikuisen joka tukee surussa. Ei mitään kylmää mielenterveystutkimusta ja analyysia, viranomaisia päättämään mitä saa tuntea, missä asua jne.

Kyllä lapsi tarvitsee muös huoltajan ja kodin. Lastensuojeluviranomaiset lapsen omassa kotikunnassa hoitaa huosta-asiat.

Kävin 10-vuotiaana psykologilla vanhempani kuoltua ja vedin herneen nenään siitä että mun katsottiin tarvitsevan sitä. Meitä jäi kolmihenkinen perhe menehtynyttä vanhempaa kaipaamaan ja mun syynäämiseen tuhlattiin paukkuja paljon enemmän kuin jäljelläolevan, alkoholisoituneen vanhempani. Mistään sellaisesta että meidän olisi sijoitettu turvalliseen perheeseen ei ollut puhettakaan. Koin käytännössä että mut leimattiin hulluksi ja psykologikäyntien salailu kavereilta vei muutenkin vähissä olevia voimavarojani. Jos lapsella ei ole psykoosia tai itsetuhoisuutta tms todella vakavaa niin mun mielestä jo tuossa iässä tutkimusten ja hoitojen pitäisi perustua mahdollisimman paljon vapaaehtoisuuteen. Ja mulla ei siis ollut mitään psykiatrisia vaivoja, sanottakoon se vielä. Menestyin hyvin koulussa ja olin kiltti. 

Ja nro 12 jatkuu että tottakai se että menetin vanhempani ja jäin alkoholistin huollettavaksi oli iso kriisi, mutta isoin apu siihen olisi ollut sijoittaminen kodin ulkopuolelle. Psykologistakin olisi voinut olla hyötyä jos olisin itse halunnut käydä siellä. Pakkopullaterapiasta ei sen sijaan ollut mitään hyötyä. Käytin käynneillä kaiken energiani sen miettimiseen, miten saan psykologin vakuutettua siitä että voin hyvin ja että käynnit voi lopettaa. 

Vierailija kirjoitti:

Tehdäänkö tässäkin taas aidosta terveestä tunteesta, surusta, mielenterveysongelma? Lapsi tarvitsee tuossa tilanteessa vain turvallisen aikuisen joka tukee surussa. Ei mitään kylmää mielenterveystutkimusta ja analyysia, viranomaisia päättämään mitä saa tuntea, missä asua jne.

Sitähän siellä varmaan arvioidaan, että onko sitä riittävän turvallista aikuista vai pitääkö sellainen järjestää. 

Vierailija kirjoitti:

Kävin 10-vuotiaana psykologilla vanhempani kuoltua ja vedin herneen nenään siitä että mun katsottiin tarvitsevan sitä. Meitä jäi kolmihenkinen perhe menehtynyttä vanhempaa kaipaamaan ja mun syynäämiseen tuhlattiin paukkuja paljon enemmän kuin jäljelläolevan, alkoholisoituneen vanhempani. Mistään sellaisesta että meidän olisi sijoitettu turvalliseen perheeseen ei ollut puhettakaan. Koin käytännössä että mut leimattiin hulluksi ja psykologikäyntien salailu kavereilta vei muutenkin vähissä olevia voimavarojani. Jos lapsella ei ole psykoosia tai itsetuhoisuutta tms todella vakavaa niin mun mielestä jo tuossa iässä tutkimusten ja hoitojen pitäisi perustua mahdollisimman paljon vapaaehtoisuuteen. Ja mulla ei siis ollut mitään psykiatrisia vaivoja, sanottakoon se vielä. Menestyin hyvin koulussa ja olin kiltti. 

Siis valitat siitä, että lapsesta pidetään huolta? Psykiatrilla käy muutkin kuin hullut ja hän on myös henkilö, joka voi tehdä arvioita. 

Eipä meillä tehty sellaista, elettiin kyllä 90-luvun loppua. 

Vierailija kirjoitti:

Kävin 10-vuotiaana psykologilla vanhempani kuoltua ja vedin herneen nenään siitä että mun katsottiin tarvitsevan sitä. Meitä jäi kolmihenkinen perhe menehtynyttä vanhempaa kaipaamaan ja mun syynäämiseen tuhlattiin paukkuja paljon enemmän kuin jäljelläolevan, alkoholisoituneen vanhempani. Mistään sellaisesta että meidän olisi sijoitettu turvalliseen perheeseen ei ollut puhettakaan. Koin käytännössä että mut leimattiin hulluksi ja psykologikäyntien salailu kavereilta vei muutenkin vähissä olevia voimavarojani. Jos lapsella ei ole psykoosia tai itsetuhoisuutta tms todella vakavaa niin mun mielestä jo tuossa iässä tutkimusten ja hoitojen pitäisi perustua mahdollisimman paljon vapaaehtoisuuteen. Ja mulla ei siis ollut mitään psykiatrisia vaivoja, sanottakoon se vielä. Menestyin hyvin koulussa ja olin kiltti. 

Sehän on vaan palvelua, kaikki ei edes saa tuota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tehdäänkö tässäkin taas aidosta terveestä tunteesta, surusta, mielenterveysongelma? Lapsi tarvitsee tuossa tilanteessa vain turvallisen aikuisen joka tukee surussa. Ei mitään kylmää mielenterveystutkimusta ja analyysia, viranomaisia päättämään mitä saa tuntea, missä asua jne.

Sitähän siellä varmaan arvioidaan, että onko sitä riittävän turvallista aikuista vai pitääkö sellainen järjestää. 

No eihän silloin tarvitse lasta viedä psykiatrialle jos selvitetään onko turvallista aikuista elämässä!! Se aikuinenhan se pitäisi tutkia.

Kun olin lapsi meidän luokalla oli yksi tyttö jonka molemmat vanhemmat kuoli, se ainakin joutui tekemisiin sosiaaliviranomaisten kanssa ja johonkin tutkimuksiin. Toisaalta se varmasti tarvitsi niitä, yritti kiusata toisia lapsia ja sai koulussakin ihan ihmeellisiä raivareita. Heillä oli myös jotain huoltajuussäätöä lastensuojelun kanssa.

Orpo jankkaaja taas asialla...