Onko ihan normaali käytäntö että vanhempansa menettänyt lapsi lähetetään lastenpsykiatrisiin tutkimuksiin?

Vierailija kirjoitti:

Ja nro 12 jatkuu että tottakai se että menetin vanhempani ja jäin alkoholistin huollettavaksi oli iso kriisi, mutta isoin apu siihen olisi ollut sijoittaminen kodin ulkopuolelle. Psykologistakin olisi voinut olla hyötyä jos olisin itse halunnut käydä siellä. Pakkopullaterapiasta ei sen sijaan ollut mitään hyötyä. Käytin käynneillä kaiken energiani sen miettimiseen, miten saan psykologin vakuutettua siitä että voin hyvin ja että käynnit voi lopettaa. 

Jos olisit rehellisesti sanonut kotioloista ja että et halua alkoholistin kanssa asua olisit varmaan päässyt sijaiskotiin. Ja pelkästään toisen vanhemman menettänyt ei oo orpo. 

Orvot pannaan tietenkin huostaan ja heistä tulee lastensuojelun asiakkaita. Siihen voi kuulua myös psykiatrisia tai psykologisia tutkimuksia.

On tarpeen jos lapsi on kovin ujoileva ja sosiaaliset taidot ovat täten jääneet heikonlaisiksi.

Ei ainakaan vielä 2005 ollut yleisenä käytäntönä, itse en ainakaan saanut mitään sellaista. Toisaalta eipä tässä tapauksessa oltu yhteydessä sosiaaliviranomaisiinkaan, huoltajuutta haettiin oikeudelta omatoimisesti ja sisarusteni isästä tuli huoltajani.

Vierailija kirjoitti:

Kun olin lapsi meidän luokalla oli yksi tyttö jonka molemmat vanhemmat kuoli, se ainakin joutui tekemisiin sosiaaliviranomaisten kanssa ja johonkin tutkimuksiin. Toisaalta se varmasti tarvitsi niitä, yritti kiusata toisia lapsia ja sai koulussakin ihan ihmeellisiä raivareita. Heillä oli myös jotain huoltajuussäätöä lastensuojelun kanssa.

Oikein

Vierailija kirjoitti:

Ei ainakaan vielä 2005 ollut yleisenä käytäntönä, itse en ainakaan saanut mitään sellaista. Toisaalta eipä tässä tapauksessa oltu yhteydessä sosiaaliviranomaisiinkaan, huoltajuutta haettiin oikeudelta omatoimisesti ja sisarusteni isästä tuli huoltajani.

Tsunami?

Totta kai. Kun viranomainen vastaa huollosta niin silloin lapsen kohtalo on olla pompoteltavana virkamieheltä toiselle heidän "asiakkaanaan" jotta nämä saavat lypsettyä lapsen avulla mahdollisimman paljon valtion kassaa. Ai lapsi traumatisoitui ja mutiloitiin pilalle kemikaaleilla? Voi voi, kunhan virkamiehet saivat lompakkoonsa paksuunnusta niin se on tärkeintä

Vierailija kirjoitti:

Totta kai. Kun viranomainen vastaa huollosta niin silloin lapsen kohtalo on olla pompoteltavana virkamieheltä toiselle heidän "asiakkaanaan" jotta nämä saavat lypsettyä lapsen avulla mahdollisimman paljon valtion kassaa. Ai lapsi traumatisoitui ja mutiloitiin pilalle kemikaaleilla? Voi voi, kunhan virkamiehet saivat lompakkoonsa paksuunnusta niin se on tärkeintä

Eihän orvoksi jäänyt lapsi mitään tuota valtion kassaan, vaan päinvastoin sosiaalitoimi kustantaa orvoksi jääneen lapsen elämää mahdollisten uusien huoltajien ohella.

Vierailija kirjoitti:

On tarpeen jos lapsi on kovin ujoileva ja sosiaaliset taidot ovat täten jääneet heikonlaisiksi.

Nuo ei ole mitään psykiatrille kuuluvia asioita. Ujous on normaalia ja sosiaalisia taitoja voi harjoitella. Toki lasta voi siinä tukea, mutta ei se kuulu mielenterveyspalveluille vaan on osa ihan normaalia kasvatusta.

Jotkut tutkitaan joitain ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja nro 12 jatkuu että tottakai se että menetin vanhempani ja jäin alkoholistin huollettavaksi oli iso kriisi, mutta isoin apu siihen olisi ollut sijoittaminen kodin ulkopuolelle. Psykologistakin olisi voinut olla hyötyä jos olisin itse halunnut käydä siellä. Pakkopullaterapiasta ei sen sijaan ollut mitään hyötyä. Käytin käynneillä kaiken energiani sen miettimiseen, miten saan psykologin vakuutettua siitä että voin hyvin ja että käynnit voi lopettaa. 

Jos olisit rehellisesti sanonut kotioloista ja että et halua alkoholistin kanssa asua olisit varmaan päässyt sijaiskotiin. Ja pelkästään toisen vanhemman menettänyt ei oo orpo. 

Aivan, joo koko tilanne olikin 10-vuotiaan mun syytä. Kannoin jo vastuun kodin siivouksesta ja pikkusisaruksen hyvinvoinnista isän ryypätessä ja syyllistyin kun se ei sujunut yhtä hyvin kuin edesmenneeltä äidiltä. Pitääkin nyt jälkikäteen vielä syyllistyä siitä että en tajunnut että kulissien ylläpitäminen on tyhmää vaikka kotona oli opetettu muuhun. -sama

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ainakaan vielä 2005 ollut yleisenä käytäntönä, itse en ainakaan saanut mitään sellaista. Toisaalta eipä tässä tapauksessa oltu yhteydessä sosiaaliviranomaisiinkaan, huoltajuutta haettiin oikeudelta omatoimisesti ja sisarusteni isästä tuli huoltajani.

Tsunami?

Kyllä, mutta en tiedä laskettiinko minua mitenkään virallisesti tsunamiorvoksi. Ehkä ei, koska vaikka virallisesti tulin takaisin ilman huoltajaa, niin tulin kuitenkin samaan perheeseen kuuluvien kanssa enkä yksin, eikä asia tullut siinä missään ilmi. Lentokentällä oli kyllä kriisityöntekijöitä tai sosiaalityöntekijöitä, mutta he varmaan keskittyivät sellaisiin ihmisiin jotka tarvitsivat apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja nro 12 jatkuu että tottakai se että menetin vanhempani ja jäin alkoholistin huollettavaksi oli iso kriisi, mutta isoin apu siihen olisi ollut sijoittaminen kodin ulkopuolelle. Psykologistakin olisi voinut olla hyötyä jos olisin itse halunnut käydä siellä. Pakkopullaterapiasta ei sen sijaan ollut mitään hyötyä. Käytin käynneillä kaiken energiani sen miettimiseen, miten saan psykologin vakuutettua siitä että voin hyvin ja että käynnit voi lopettaa. 

Jos olisit rehellisesti sanonut kotioloista ja että et halua alkoholistin kanssa asua olisit varmaan päässyt sijaiskotiin. Ja pelkästään toisen vanhemman menettänyt ei oo orpo. 

Aivan, joo koko tilanne olikin 10-vuotiaan mun syytä. Kannoin jo vastuun kodin siivouksesta ja pikkusisaruksen hyvinvoinnista isän ryypätessä ja syyllistyin kun se ei sujunut yhtä hyvin kuin edesmenneeltä äidiltä. Pitääkin nyt jälkikäteen vielä syyllistyä siitä että en tajunnut että kulissien ylläpitäminen on tyhmää vaikka kotona oli opetettu muuhun. -sama

Mitä sinusta sitten olisi pitänyt tehdä, ja millä perusteella? Tätä on muutenkin aika vaikeaa kommentoida, koska emme me voi tietää mistä syystä sinulle on järjestetty ne käynnit, ja minkä tahon toimesta. Mikään automaatio tuollaiset käynnit ei kuitenkaan taida olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja nro 12 jatkuu että tottakai se että menetin vanhempani ja jäin alkoholistin huollettavaksi oli iso kriisi, mutta isoin apu siihen olisi ollut sijoittaminen kodin ulkopuolelle. Psykologistakin olisi voinut olla hyötyä jos olisin itse halunnut käydä siellä. Pakkopullaterapiasta ei sen sijaan ollut mitään hyötyä. Käytin käynneillä kaiken energiani sen miettimiseen, miten saan psykologin vakuutettua siitä että voin hyvin ja että käynnit voi lopettaa. 

Jos olisit rehellisesti sanonut kotioloista ja että et halua alkoholistin kanssa asua olisit varmaan päässyt sijaiskotiin. Ja pelkästään toisen vanhemman menettänyt ei oo orpo. 

Aivan, joo koko tilanne olikin 10-vuotiaan mun syytä. Kannoin jo vastuun kodin siivouksesta ja pikkusisaruksen hyvinvoinnista isän ryypätessä ja syyllistyin kun se ei sujunut yhtä hyvin kuin edesmenneeltä äidiltä. Pitääkin nyt jälkikäteen vielä syyllistyä siitä että en tajunnut että kulissien ylläpitäminen on tyhmää vaikka kotona oli opetettu muuhun. -sama

Mitä sinusta sitten olisi pitänyt tehdä, ja millä perusteella? Tätä on muutenkin aika vaikeaa kommentoida, koska emme me voi tietää mistä syystä sinulle on järjestetty ne käynnit, ja minkä tahon toimesta. Mikään automaatio tuollaiset käynnit ei kuitenkaan taida olla.

Minusta sosiaalityöntekijöiden olisi pitänyt tehdä meille kotikäynti, ja esim. pienen paikkakunnan juottolan työntekijöiden olisi pitänyt tehdä lasu, kun yksinhuoltajaisämme poistui sieltä hirveäss kunnossa pilkun myötä. Se lapsen psykologisointi ei auta yhtään mitään jos sairasta vanhempaa ei auteta mitenkään. 

Ylipäätään sen lapsen kuunteleminen niin, että se lapsi saa oikeasti päättää mistä puhuu, olisi ollut valtavan ihanaa. Mulla ei ollut ketään aikuista, jolle olisin puhunut arkisista kuulumisistani ja kiinnostuksen kohteistani. Kun puhuin niistä, se tulkittiin "välttelyksi" ja että "en pysty käsittelemään" äidin kuolemaa. Siis todella etäisetkin aikuiset ajattelivat auttavansa mua, kun pakottivat puhumaan äidistä, ja tätä tapahtui myös julkisilla paikoilla, siis jos vaikka kaupassa tapasin jonkun aikuisen. Ja siis kyse ei ollut neutraalista jutustelusta vaan aikuiset tunkivat väkisin halaamaan jne. Tuollainen oli ehtinyt jo traumatisoida mut siinä vaiheessa kun psykologikäynnit alkoivat. Kaiken lisäksi isä tunki kännissä huoneeseensa - no ehkä arvaattekin - juttelemaan väkisin äidistä. 

Eli jouduin toipumaan vanhemman kuolemasta, kestämään alkoholistivanhemman kaltoinkohtelua, murehtimaan sisarusta ja välttelemään paikkakunnan tunkeilevia aikuisia. Vaikka olisin ollut halukas ja suostuvainen psykologikäynteihin niin ei mulla olisi ollut voimavaroja hyötyä niistä mitenkään. Äidin kuolema vyöryi päälle voimalla pari päivää sen jälkeen, kun olin 18-vuotiaana muuttanut kotoa ja lasinen lapsuushelvetti oli päättynyt. Siitä alkoi käsittely. Siihen asti kaikki voimat meni selviytymiseen päivästä päivään. 

Joo sori tajuan että tämä  alkaa olla täysin offtopic.

Outoa. Joku saa trauman vielä psykiatrista ja kaiken medikalisoinnista. Tottakai on traumatisoivaa jos vanhemmat just kuolleet ja sitten luokitellaan vielä diagnoosi päälle vaikealla hetkellä, lääke. Osa kai saa suvun apua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja nro 12 jatkuu että tottakai se että menetin vanhempani ja jäin alkoholistin huollettavaksi oli iso kriisi, mutta isoin apu siihen olisi ollut sijoittaminen kodin ulkopuolelle. Psykologistakin olisi voinut olla hyötyä jos olisin itse halunnut käydä siellä. Pakkopullaterapiasta ei sen sijaan ollut mitään hyötyä. Käytin käynneillä kaiken energiani sen miettimiseen, miten saan psykologin vakuutettua siitä että voin hyvin ja että käynnit voi lopettaa. 

Jos olisit rehellisesti sanonut kotioloista ja että et halua alkoholistin kanssa asua olisit varmaan päässyt sijaiskotiin. Ja pelkästään toisen vanhemman menettänyt ei oo orpo. 

Aivan, joo koko tilanne olikin 10-vuotiaan mun syytä. Kannoin jo vastuun kodin siivouksesta ja pikkusisaruksen hyvinvoinnista isän ryypätessä ja syyllistyin kun se ei sujunut yhtä hyvin kuin edesmenneeltä äidiltä. Pitääkin nyt jälkikäteen vielä syyllistyä siitä että en tajunnut että kulissien ylläpitäminen on tyhmää vaikka kotona oli opetettu muuhun. -sama

Mitä sinusta sitten olisi pitänyt tehdä, ja millä perusteella? Tätä on muutenkin aika vaikeaa kommentoida, koska emme me voi tietää mistä syystä sinulle on järjestetty ne käynnit, ja minkä tahon toimesta. Mikään automaatio tuollaiset käynnit ei kuitenkaan taida olla.

Minusta sosiaalityöntekijöiden olisi pitänyt tehdä meille kotikäynti, ja esim. pienen paikkakunnan juottolan työntekijöiden olisi pitänyt tehdä lasu, kun yksinhuoltajaisämme poistui sieltä hirveäss kunnossa pilkun myötä. Se lapsen psykologisointi ei auta yhtään mitään jos sairasta vanhempaa ei auteta mitenkään. 

Ylipäätään sen lapsen kuunteleminen niin, että se lapsi saa oikeasti päättää mistä puhuu, olisi ollut valtavan ihanaa. Mulla ei ollut ketään aikuista, jolle olisin puhunut arkisista kuulumisistani ja kiinnostuksen kohteistani. Kun puhuin niistä, se tulkittiin "välttelyksi" ja että "en pysty käsittelemään" äidin kuolemaa. Siis todella etäisetkin aikuiset ajattelivat auttavansa mua, kun pakottivat puhumaan äidistä, ja tätä tapahtui myös julkisilla paikoilla, siis jos vaikka kaupassa tapasin jonkun aikuisen. Ja siis kyse ei ollut neutraalista jutustelusta vaan aikuiset tunkivat väkisin halaamaan jne. Tuollainen oli ehtinyt jo traumatisoida mut siinä vaiheessa kun psykologikäynnit alkoivat. Kaiken lisäksi isä tunki kännissä huoneeseensa - no ehkä arvaattekin - juttelemaan väkisin äidistä. 

Eli jouduin toipumaan vanhemman kuolemasta, kestämään alkoholistivanhemman kaltoinkohtelua, murehtimaan sisarusta ja välttelemään paikkakunnan tunkeilevia aikuisia. Vaikka olisin ollut halukas ja suostuvainen psykologikäynteihin niin ei mulla olisi ollut voimavaroja hyötyä niistä mitenkään. Äidin kuolema vyöryi päälle voimalla pari päivää sen jälkeen, kun olin 18-vuotiaana muuttanut kotoa ja lasinen lapsuushelvetti oli päättynyt. Siitä alkoi käsittely. Siihen asti kaikki voimat meni selviytymiseen päivästä päivään. 

Joo sori tajuan että tämä  alkaa olla täysin offtopic.

Eihän tuosta nyt yrittää sysätä vastuuta kaikille muille. Tietysti tiedät itse tilanteen paremmin, mutta et nyt ota huomioon sitä, rttä muilla ihmisillä ei ollut, eikä voinutkaan olla tilanteestanne samanlaista kokonaiskuvaa kuin sinulla. Eikä niitä kotikäyntejä ihan niin vaan tehdä, vaan niihin tarvitaan aina perusteet.

Vanhempien menettäminen on ehkä merkittävin psykologinen kriisi minkä lapsi voi kohdata. Tottakai silloin arvioidaan psykologista vointia. Osa lapsista tarvitsee enemmän tukea heti ja toiset sitten ehkä myöhemmin. 

Joku selosti tässä lastensuojelun toimenpiteitä ja toki niitäkin varmaan tehdään ja arvioidaan mutta se ei suoranaisesti ole sen hoitopolun idea. Varmasti lastensuojelukin voi hyödyntää psykiatrian arviota. 

Mitä pahaa siinä on että lapsille tarjotaan enemmän turvaa ja suojelua? He ovat vasta kehittymässä ja kasvamassa ja heillä on oikeus tuettuun elämään.

Sitä ei ymmärretä ettei yhteiskunnalla ole varaa kaikkeen. 

Kyllä se varmaan on rahallisesti kannattavaa. 

Omassa tuttavapiirissä myös tämmöinen, ja aika ongelmallinen parikymppinen kyseessä, vaikka jotain apua saanutkin. 

Mietin, että tuleeko tuosta ikinä työtä tekevää kansalaista. 

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien menettäminen on ehkä merkittävin psykologinen kriisi minkä lapsi voi kohdata. Tottakai silloin arvioidaan psykologista vointia. Osa lapsista tarvitsee enemmän tukea heti ja toiset sitten ehkä myöhemmin. 

Joku selosti tässä lastensuojelun toimenpiteitä ja toki niitäkin varmaan tehdään ja arvioidaan mutta se ei suoranaisesti ole sen hoitopolun idea. Varmasti lastensuojelukin voi hyödyntää psykiatrian arviota. 

Mitä pahaa siinä on että lapsille tarjotaan enemmän turvaa ja suojelua? He ovat vasta kehittymässä ja kasvamassa ja heillä on oikeus tuettuun elämään.

Eiköhän esimerkiksi vanhemman arvaamaton tai pelottava käytös ja turvattomuus kotona ole merkittävämpiä kriisejä lapselle, kun ikinä ei voi tietää mitä tapahtuu tai että onko kotiin turvallista mennä. On hyvin stressaavaa elää lapsuus sellaisessa ymäristössä.