Lue keskustelun säännöt.
Kuinka outoa on elää toisten elämäntilanteita voimakkaammin kuin omia?
29.10.2011 |
Luin Ruotsin kruununprinsessa Victoriasta ja siitä kuinka puoliso on edustusmatkalla ja soittelee vaimolleen ja huolehtii tämän voinnista. Sitten näin sieluni silmin hetken, jolloin tämä umpirakastunut pariskunta saa kaipaamansa esikoisen ja varmaankin liikuttuvat syvästi. Ja minä herkistyn.
Minulla on kaksi lasta ja kummankaan jälkeen en ole kokenut tunnekuohua. En raskaana ollessa mitään hormonimyrskyä, en baby bluesia, en rakastumisen tunnetta omaan vauvaani, en mitään "klassista". Esikoisen saatuani ensimmäinen miete oli, onpas hassun näköinen, mulla on nälkä. Kuopus 8 v myöhemmin, onpas hän pieni, en muistanutkaan, mulla on nälkä. Jos joku jaksaa miettiä painoasioita, niin siitä ei kyse, kuulun harvinaiseen joukkoon, joka oksentaa raskauden loppuun asti, joten synnytyksen jälkeen ruoka todellakin maistuu. Lisäksi en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten lapset ovat ns. helposti saatuja.
No kuitenkin, tämä Victoria on vain esimerkki monesta tapahtumasta, joka itselläni menee tavallaan ohi, mutta on muiden kokemana tai kuvaamana sellainen, että liikutun. Olenko kykenemätön ilmaisemaan tai kokemaan tunteitani vai onko ilmiö yleinenkin? Ymmärrän sen tietenkin, että taide monessa muodossaan saa ihmisen samaistumaan ja ajattelemaan asioita, mutta mulle tuppaa käymään ilmiö jatkuvasti arjessa. Heh, tulee mieleen jo se liikenteenohjaajista liikuttuneiden ketju. Sama ilmiö varmaan eri paketissa sitten.
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikeapa mennä sanomaan mitään tuosta tunteiden yleisyydestä... Mutta itse kans olen hyvällä mielikuvituksella ja aimo ropauksella empatiaa varustettu ihminen. Voin hyvin kuvitella kuvailemasi kohtauksen ja liikuttuisin myös, jos oikein jäisin pohtimaan. Samalla tapaa itken herkästi kaikelle tv:ssä näkyvälle herttaiselle asialle, oli se sitten mainos tai vauvaohjelmassa esitetty synnytys.
Oman lapsen syntymässä ei vaan ollut aikaa herkistyä niin paljon, että olisin tuntenut samanlaista hellyyttä sydämessäni. Hirveä tohina ja kaikkea uutta sattui kokoajan ympärillä.
Vähän myöhemmin kyllä itkeskelin liikutuksesta, kun en päässyt heti takaisin osastolle vaan mies ja vauva menivät edeltä. Sitten kun tulin osastolle ja näin keskellä yötä hämärässä aulassa miehen, jolla oli nukkuva vastasyntyneemme sylissä niin hanat aukenivat. Mieheni, joka ei koskaan ollut edes pitänyt vauvaa sylissä, oli "jätetty" sinne kahdestaan tyttärensä kanssa ja molemmat näytti niin onnellisilta ja tyytyväisiltä.
Ehkä siis omassa elämässä sellaista liikutusta ei koe niin helposti, kun ei ajattele asioita niin pitkälle... Kun pitää elää niitä asioita siinä samalla! Mutta pään sisällä kaikki pitää kuvitella ja miettiä niitä tunteita ja silloin liikuttuu. Ymmärrän siis ja en usko että olet outo ;)