Miten dissosiointi ilmenee?

Up

Kyllähän tuo on yksi tyypillinen oire. 

Ei ihmiselle ole hyväksi identifioitua egoonsa ja "hahmoonsa" liikaa. On tervettä havainnoida itsensä vain osana kaikkea, koska sitä ja vain sitä jokainen on. 

Minä myös koen sekä elämäni että hahmoni itsestäni irrallisiksi ja vieraiksi. 

Ei kuulosta mitenkään huolestuttavalta, jos kykenet kuitenkin toimimaan normaalisti elämässä. 

Vierailija kirjoitti:

Ei ihmiselle ole hyväksi identifioitua egoonsa ja "hahmoonsa" liikaa. On tervettä havainnoida itsensä vain osana kaikkea, koska sitä ja vain sitä jokainen on. 

Joo, ja toki kaiken mt-oirehdinnan saa toki hengellisesti käännettyä normaaliksi. Minä kuitenkin ajattelen, että on aika tärkeää tuntea elävänsä sitä elämää mitä elää, sekä myös olevansa se olento joka ko elämää elää.

Kuulostaa aivosumulta, jano, hormonit, kilpirauhanen. Jos traumaperäinen dissosiaatio, entä sitten? Näiden kanssa on vain elettävä. Emme ole sama kuin traumamme tai sairautemme, vaan paljon muutakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ihmiselle ole hyväksi identifioitua egoonsa ja "hahmoonsa" liikaa. On tervettä havainnoida itsensä vain osana kaikkea, koska sitä ja vain sitä jokainen on. 

Joo, ja toki kaiken mt-oirehdinnan saa toki hengellisesti käännettyä normaaliksi. Minä kuitenkin ajattelen, että on aika tärkeää tuntea elävänsä sitä elämää mitä elää, sekä myös olevansa se olento joka ko elämää elää.

Minä taas ajattelen, että juuri liiallinen uppoutuminen näihin on räjähdysmäisesti lisääntyneiden mielenterveysongelmien ja tyhjyyden kokemusten syynä.

Vierailija kirjoitti:

Ei kuulosta mitenkään huolestuttavalta, jos kykenet kuitenkin toimimaan normaalisti elämässä. 

Kiitos! Tuli helpottunut ja hyvä mieli.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ihmiselle ole hyväksi identifioitua egoonsa ja "hahmoonsa" liikaa. On tervettä havainnoida itsensä vain osana kaikkea, koska sitä ja vain sitä jokainen on. 

Joo, ja toki kaiken mt-oirehdinnan saa toki hengellisesti käännettyä normaaliksi. Minä kuitenkin ajattelen, että on aika tärkeää tuntea elävänsä sitä elämää mitä elää, sekä myös olevansa se olento joka ko elämää elää.

Minä taas ajattelen, että juuri liiallinen uppoutuminen näihin on räjähdysmäisesti lisääntyneiden mielenterveysongelmien ja tyhjyyden kokemusten syynä.

Ja nimenomaan se ajatus, että on olemassa kaikesta muusta olemassaolosta irrallinen elämä, johon täytyy ehdottomasti täysillä uppoutua.

Mulla traumaperäinen dissosiaatio nyt 16 vuoden hoidon jälkeen aika hyvin integroitu.

En olisi huomannut mitään oireita jos en olisi diagnoosia saanut ja lähetettä terapiaan. Onneksi sain. Hain apua masennukseen ja sieltä pohjalta paljastui paljon vakavampia asioita.

Jos sulla on mahdollisesti trauma taustalla, niin hakeutuisin psykiatrin arvioon.

Irrallaan tunteista/kehosta/ympäristöstä. Ns. normaali elämä aina tuntunut teennäiseltä, teatterilta, koska ei ole ollut turvallista olla, kuka olen eikä edes miettiä, mitä itse haluan. Tätä turvaa rakentanut pitkän aikaa, jotta läsnäolo omassa itsessä ja elämässä tulisi mahdolliseksi.

Mä ihmettelin jo lapsena, kun en tuntenut kuuluvani itseeni, nimeeni tai ulkonäkööni millään lailla. Tunsin jo silloin oloni irralliseksi itsestäni. Kohta olen 60, ja tälleen tää elämä nyt vaan on mennyt, kohtuullisen normaalisti kuitenkin. Syy irrallisuuteeni johtunee siitä, ettei mulle koskaan syntynyt tunneyhteyttä vanhempiini. Tämän olen oppinut hyväksymään, ja koska mennyttä ei voi muuttaa, niin olen itse tehnyt itselleni mielenkiintoisen elämän.