Lue keskustelun säännöt.
En halua vauvaa:(
15.11.2011 |
Tilanne on ihan kamala. Meillä ennestään jo lapsia, ja pitkään haaveilimme iltatähdestä. Vihdoin ja viimein tärppäsi ja raskaus alkaa olemaan lopupuolella.
Alkuraskaudessa olinkin onneni kukkuloilla, ja huolehdin itsestäni ja tulevan vauvan hyvinvoinnista.
Elämässä tapahtunut paljon surullisia asioita odotuksen aikana. En tiedä johtuuko siitä, mutta ajatukset ovat olleet viimeisen 15 viikkoa sellaisia, etten halua koko vauvaa ollenkaan.
Olen välttänyt neuvolakäyntejä. Viimeksi kävin neuvolassa viikolla 23, silloin meinasin neuvolassa asiasta mainita mutten sitten saanutkaan suutani auki. En ole yhtään huolissani vauvan voinnista, niinkuin aiemmissa raskauksissa. Viikkoja on nyt 39+5. Joka päivän toivon, että voisin muuttaa tilanteen, ettei vauvaa olisikaan tulossa. Mitään tavaroitakaan en ole saanut hankittua. Niin kova ahdistus tässä on. Unohtelen välillä myös kokonaan olevani raskaana, vaikka onhan tässä kokoa tullut.
En yhtään tiedä mikä vaivaa. Huomenna olisi äippäpolilla lääkäri, ja koitan miettiä mitä keksin peruakseni ajan.
Mulla on nyt sellainen olo, että kun vauva syntyy en halua sitä nähdä vaan pyydän kätilöä viemään suoraan pois.
Miehelle olen koittanut puhua tästä, muttei ota tosissaan tai ei yleensäkkään kuuntele. Tuhahtaa yleensä, että jaa toi on ohimenevää:( Mä en enää tiedä mitä teen. Aika on vähissä ja ajatukset maassa.
Kommentit (12)
suosittelen ihan lämpimästi sua hakeutumaan hoitoon!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
saat apua vaikeaan tilanteeseen. Miehesi varmaan ajattelee että tuntemuksesi ovat todella ohimeneviä, loppuraskauden väsymykseen tms. liittyviä.
Mutta kurjaa ettet pysty nauttimaan odotuksesta ja että tuntuu vauvan syntymä noin kurjalta. Silti olen melkein varma että kun vauva syntyy et halua häntä vietävän yhtään mihinkään. Voimia sinulle ja mene vaan sinne äitiyspolille ja avaa suusi, varmasti saat apua ja tukea.
ihmeessä huomena käymään siellä lääkärissä... se ei ole vauvan vika että äiti ajattelee noin! ja sitten kun vauva syntyy ja mielesi muuttuisikin ja osaisit rakastaa häntä niin kuin susta tuntuu pahalle ku raskaus aikana et välittänyt siitä ollenkaan! vauvasi on siellä sun mahassa nyt yhtä kehittynyt kuin syntyessäänkin,oikea ihminen! älä anna sen hämätä että se on siellä vatsapeitteiden alla. se kaipaa jo nyt ihan yhtälailla äidin rakkautta ja suojelemista! en voi tietää sun tunteitasi,mutta olet jo ennestään äiti,kai sinulla jonkinlaisia äidinvaistoja pitäsi tulla!! hoida kunnialla raskautesi loppuun asti ja sitten mieti mitä asian kanssa teet.sen vauvan elämä on nyt pelkästään sinun käsissäsi!
Meillä toisen lapsen odotuaika oli hyvin surullista ja stressaavaa aikaa. Unohtelin jatkuvasti olevani raskaana (vaikka pidinkin huolen ruokavaliosta jne.) En halunnut käydä neuvolassa eikä vauvan näkeminen ultrassa tuntunut yhtään miltään. En pelännyt keskenmenoa eikä minulla ollut juuri raskausoireitakaan (tai saattoi olla, en kiinnittänyt niihin huomiota).
En ollut mitenkään henkisesti valmistautunut lapsen syntymään. Synnytys oli epätodellisen helppo ja nopea, eikä sekään tuntunut siis yhtään miltään. Isompia elämyksiä olen saanut miljoonasta asiasta tässä elämässä. Ja niin mulla oli siinä yhtäkkiä lapsi, vaikka en ollut tajunnut oikeasti koko aikana, että tämähän siitä yleensän on lopputulos jos raskaana on ollut. ;)
Vauvan syntymän jälkeinen aika oli outoa aikaa. Ei onnellista ollenkaan. Vauva tuntui vieraalta, koko toisen lapsen hankkiminen huonolta idealta ja mielelläni olisin perunut kaiken. Hoidin vauvaa hyvin, mutta jotenkin mekaanisesti.
Jossain vaiheessa kaikki muuttui. Stressi elämässä väheni, lapsesta tuli pikkuhiljaa tuttu ja mielettömän rakas. Huomasin kuukausien kuluessa olevani hyvin onnellinen.
Minä en ole tuntenut syyllisyyttä siitä, että en kokenut iloa tästä lapsesta. Elämä ei ole niin mustavalkoista, eivätkä tunteet ole vain tahdon asioita. Raskausaika oli keskellä kriisiä, ei ollut paukkuja enempään.
Neuvolassa en ole koskaan kertonut tunteistani. Enkä ikinä kertoisi. Terve äiti ei kohtele lastaan kaltoin ja aika auttaa isoihinkin kriiseihin. Merkintä neuvolan papereissa siitä, että äidillä nyt vähän vaikeaa, ei auta mitään mutta voi leimata loppuiäksi.
ja saisin siihen apua. Tarvitset ehkä lastenhoitoapua ja keskusteluapua. On ihan tavallista, että äiti masentuu raskausaikana ja vauva-aikana. Ei niitä merkintöjä rekistereissä tarvitse pelätä, on vastuullista pyytää apua, kun sitä tarvitsee.
Halaus, ota vastaan apu ja tunnusta heikkoutesi ja uupumuksesi. Ei äidin tarvitse olla täydellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huh! Vauva parka ja äitiraukka! Molemmille tilanne on hyvin ikävä ja epäreilu.. Jo ensimmäiset kuukaudet leimaa lapsen koko loppuelämää, se millainen hänen suhtautuminen itseensä on, minäkuva, muodostuu hyvin varhain...
Hae ihmeessä apua, ei se ole sinun vika, jos nyt tulvii yli stressinsietokyvynä ja ahdistaa. Mutta miten sitten, jos et tee mitään ja hoidat häntä kuin robotti, niinkuin nro 5 tuossa kirjoitti, (huhhuh!!)voi lapsen elämä mennä silti tosi pieleen. Voi tulla esim ahdistusta, huono itsetunto, yleistä turvattomuuden tunnetta, keskittymisongelmia, agressiivisuutta, sosiaalisen puolen ongelmia tms! Mistä tiedät, että rakkaus tulee muutaman kuukauden päästä, entä jos hänellä on vaikea koliikki ja oma olotilasi sen kuin pahenee vain?
Ei nyt ole kyse vain SINUSTA, pitää puhua tällaisista ongelmista! Niistä ihan totta kannattaa avautua. Sun mies kans sais kyl uskoa suhun, kauheaa kantaa yksin tuollaisia tunteita.. Kun ei niistä halua kovin helposti puhua.
jos vauva ei saa rakkautta ja hellyyttä aivan vauvana. Tai jos kotona on ahdistava kriisitilanne päällä. Jos teillä näkyy AVA, kannattaa katsoa sitä Kasvun paikka -ohjelmaa. Siinäkin monien perheiden ongelmat juontaa juurensa juurikin siihen, että lapsi on syntynyt vaikean perhetilanteen keskelle...
Ihan järkyttävää ajatella, ettei joku rakasta lastaan, hoitaa häntä vain mekaanisesti ja kun on tästä toipunut, on sitä mieltä ettei apua olisi edes kannattanutkaan hakea! Tarvitsisit sitä kyllä vieläkin, eihän sitä nyt noin tunteettomasti voi ajatella.
Masentuminen on ihan normaalia ja yleistä raskaana tai kun vauva on ihan pieni. Ei sua leimata mitenkään papereihin, vaan sulle tarjotaan apua! Mun ystävä esim sai itselleen tiistaisin 4 tuntia, jolloin perhetyöntekijä tuli kotiin hoitamaan vauvaa ja isoveljeä. Kun tilanne parani ja olo koheni, nämä käynnit lopetettiin. Ei aina ryhdytä mihinkään radikaaliin, kartoitetaan vain se avuntarve! Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja saitko kerrottua tuntemuksiasi? vai kenties jo synnyttämässä olet.
Niin mekaanista hoitoahan se hoitaminen ensimmäisten viikkojen ajan on. Se lapsi on oma persoona, jolla on oma luonne. Ihan oikea ihminen. Pieni vain. Ei sitä omaakaan lastaan oikeasti tunne silloin kun se lapsi syntyy. Siitä seuraa se mekaanisuus. Kun lapsi itkee, sitä tekee ja kokeilee erilaisia keinoja, että saa itkun loppumaan. Toistojen avulla sitä oppii tunnistamaan että mitä mikäkin itku merkitsee. että onko nyt nälkä vai väsy? Plus se, että aikuisen mielestä se lapsi ei ota mitään kontaktia vastasyntyneenä. eli kyllähän se mekaanista on. Ja ei kaikki naiset koe mitään ylitsevuotavia rakkaudentunteita heti lapsen syntymän jälkeen. siinä ei ole mitään vikaa. Tätä ei vain kehdata myöntää, koska silloin on automaattisesti huono äiti. Lapsi on tuntematon ja vieras. se on vain fakta. Se, että lasta hoitaa ja on lapsen kanssa saa rakkauden heräämään. Toki. Suojeluvaisto on yleensä kaikilla äideillä heti syntymän jälkeen. Ja hoivavietti. Se ajaa äidin hoivaamaan syntynyttä lastaan mahdollisimman hyvin, joka antaa mahdollisuuden syvän kiintymyssuhteen syntymiselle. Niin se vain menee. sanoitte te muut mitä tahansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
anna mulle se pikku kulta? rakastaisin ja pitäisin hyvänä, imettäisin ja vaihtaisin vaippoja, keinuttaisin sylissä, pusisin, rakastaisin!
Rakastan häntä yli kaiken. Päiväkodista ja joka paikasta tulee palautetta, että ihana ja hyvällä itsetunnolla varustettu, reipas lapsi.
Raskausaikana välillä vihasin koko lasta, ja syntymän jälkeenkin lapsi tuntui vähän vieraalta. Toki hoiva- ja suojeluvaisto, aiempi kokemus sukulaislasten hoitamisesta ja maalaisjärki auttoivat, ja hoidin vauvaa hyvin. Lasta hoitaessa rakkaus kasvoi. Nyt välillä melkein pelottaa, miten paljon toista voi rakastaa.