Onko toisen ihmisen kaipuu oikeasti vain hormoniharhaa?

Nuorempana tunsin ihan fyysistä kipua, niin kovasti kaipasin ihmistä lähelleni. Tästä kertovat myös tuhannet ja taas tuhannet laulut, ne joita kuunteli silloin...



Nyt haluaisin olla vain rauhassa. Yksin. Hiljaa. Jossain helvetin kaukana kaikista muista ja kaikista ihmisten aikaansaanoksista. Päähän sattuu äänet ja valot.



Jos mulle silloin nuorempana olisi kerrottu, että minulla on myöhemmin mies, kolme lasta, koira, omakotitalo, ihana piha, olisin ollut varmaan innoissani. Enkä olisi pystynyt ymmärtämään, miksen pysty nyt enää nauttimaan mistään tästä.



Olen siivousrobotti, vaipanvaihtoautomaatti, komennuskone, pitäisi olla myös sex-bot. Ei vittu minä en jaksa. Minä en halua olla täällä näitten kiljukaulojen kanssa, pyöriä yöt miettien rahojen riittämistä, sietää miehen ärsyttäviä piirteitä, jättää kaikki omat halut aina viimeiseksi tai itse asiassa kokonaan pois. Herätä joka aamu huokaisten ja ensimmäisenä ajatuksena, että jaaha taas pitää käynnistyä ja kuluttaa jällleen yksi inhottava päivä. Olla ja mennä ja tehdä koko päivä vanne päätä kiristäen ja jatkuvan räjähdyksen partaalla keikkuen, toivoa monta kertaa päivässä että voisi vetää kunnon kännit, pään täyteen, niin ettei tajuaisi mitään eikä osaisi enää miettiä mitään.



Mitä minä teen?!