Lue keskustelun säännöt.
Mikähän minun on? Olen tyytyväisempi, onnellisempi kuin koskaan ja selviytynyt mutta silti mikään tekeminen ei oikein kiinnosta
02.02.2026 |
Tiedä sitten onko se tämä vuodenaika vai miksi olen nyt tällaisessa tilassa, ettei oikein mikään tunnu kiinnostavan. Sairastin monta vuotta keskivaikeaa masennusta, että silloin en tehnyt oikeasti mitään. Selvisin kuitenkin masennuksesta ja se oli pitkä prosessi toipua vaikeista kokemuksista.
Olen nykyään todella onnellinen mielestäni. En ole tietenkään jatkuvasti iloinen mutta olen silti onnellinen, voin hyvin, olen kiitollinen ja muutenkin optimistinen elämäni suhteen.
Silti en vain jaksa edelleenkään paljoa. Teen kyllä töitä ja olen yrittänyt alkaa taas tapaamaan ihmisiä mutta huomaan etten vain jaksa vaan tyhjenen ihan täysin tapaamisten jälkeen. En vain jaksa ihmisiä paljoakaan. En myöskään oikein jaksa harrastaa. Käyn kävelemässä luonnossa kyllä ja on pari harrastusta jotka tahtoisin aloittaa ja aionkin. Tietty ensin yksi harrastus. On kuitenkin niin paljon kaikkea mitä tässä elämässä voisi tehdä ja haalia mutta olen menettänyt kiinnostuksen aika moneen asiaan. En jaksa edes materiaa juurikaan hankkia vaikka minulla ei ole paljon mitään karsittuani kaiken turhan pois. On vain tarpeelliset eikä yhtään enempää. En vain ole kiinnostunut tällä hetkellä haalimaan materiaa.
Tämä tuntuu kuin olisin jämähtänyt mutta sitten toisaalta nyt en vain saa mitään tultakaan kunnolla alleni.
Kommentit (19)
Vierailija kirjoitti:
Toksinen positiisuus. Se vähättelee aitoja tunteita, kuten surua tai uupumusta, ja voi johtaa kulissielämään ja mielenterveyden ongelmiin. Aito tunteiden kohtaaminen on tärkeämpää kuin jatkuva hymyily. . Tunteet pitää tuntea. Tarkoitus ei ole toimia vaan tuntea. Tunteet ovat kehollisia. Siksi niitä ei pidä torjua vaan hyväksyä, että nyt tuntuu tältä. Ja jättää vähemmällä sitä, että jokaisesta tunteesta hyppii seinille ja mietti miksi nyt tuntuu tältä.
Yksi todennäköinen selittäjä epämiellyttävien kokemusten voimakkaalle vaikutukselle on evoluutio. Vaaran tunnistaminen ja siihen viittaavien merkkien muistaminen on ollut selviytymiselle elintärkeää. Vaikka olemme enää harvoin akuutissa vaarassa, syntyy epämiellyttävistä kokemuksista helposti miellyttäviä vahvempi muistijälki. Onnellisuuden hehkuttamisen keskellä voi olla vaikea havaita minkälainen käyttäytyminen on itselle ja ympärillä oleville yhteisöille pahasta. Siksi välillä kannattaakin pysähtyä positiivisuusvaatimusten äärelle ja miettiä miten ne omassa elämässä näkyvät. Vaikka hankalia ja negatiiviseksi luokiteltuja tuntemuksia on välillä vaikea kohdata, voi niiden torjuminen olla vielä haitallisempaa. Parempi voisikin olla elää ne läpi ja työstää, mistä ne viestivät. Eikä kenenkään ole pakko olla onnellinen, vaikka se trendikästä olisikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vuodenajassa ei ole mitään vikaa. Ihmiset pyrkivät löytämään oman itsensä ulkopuolisen syyn negatiivisille asioille, ja esim säätä on helppo syyttää.
Mietit ja ylianalysoit liikaa niitä tunteitasi. On hienoa, että ihmiset uskaltavat nykyään puhua avoimemmin heikkouksistaan ja vaikeuksistaan. Tästä moni on tullut harhakäsitykseen, jonka mukaan ihminen, joka jankuttaa joka paikassa, kuinka kaikki aina tuntuu väärältä, olisi mielenkiintoinen. Ei ole.
Olet yksinäinen, eikä sinulla ei ole ystäviä joiden kanssa marista?
"Olen nykyään todella onnellinen mielestäni."
No siltä kuulostaa... 😅 Lopeta oman napanöyhdän kaivelu nyt ensimmäiseksi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihminen on laiska ja tykkää toimia vanhalla tavalla. Aivot hiihtävät mielellään samoja latuja, koska se säästää energiaa. Ajattelun muutos vaatii aina tietoisen päätöksen ja tahtoa kulkea uudella ladulla. Hyvä uutinen on se, että aivot oppivat nopeasti uutta ja mukautuvat uusiin asioihin, kun niitä jaksaa opettaa. Ensin pitää vain sietää epämukavuutta ja hankalia tunteita jonkin aikaa.
Sori mutta vaikutat tosi itsekeskeiseltä ja ulkoaohjautuvalta. + Roolin vetäminen päällä jopa anonyymipalstalle kirjoittaessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mietit ja ylianalysoit liikaa niitä tunteitasi. On hienoa, että ihmiset uskaltavat nykyään puhua avoimemmin heikkouksistaan ja vaikeuksistaan. Tästä moni on tullut harhakäsitykseen, jonka mukaan ihminen, joka jankuttaa joka paikassa, kuinka kaikki aina tuntuu väärältä, olisi mielenkiintoinen. Ei ole.
En sanoisi että mikään tuntuu varsinaisesti väärältä. Kuten sanoin niin tunnen suuren osan ajastani olevani hyvin tyytyväinen ja onnellinen. Mikään ei ole ns vialla. Kuitenkaan en saa nyt aikaiseksi oikein tehdä asioita. Ei siinäkään, että sekään olisi ns mitenkään väärin mutta ehkä aiemmin kuvittelin että kun toivun masennuksesta niin ehkäpä sen myötä myös alan toimimaan enemmän. Olen tietenkin tehnyt paljonkin elämäni eteen toipuessani mutta ihan ei vielä sellaista omaa arkea, ihmisiä jne en ole löytänyt. Aion kuitenkin vielä.
Henkinen kasvaminen. Useimmille tuo tapahtuu. luonnostaan keski-iässä, mutta joillekin aikaisemminkin. Eli pyrkimys rakentaa ulkoista elämää ja tavoitella asioita vähenee, ja elämä kääntyy enemmän "sisäänpäin". Onnellisuus tavallisesta arjesta lisääntyy, ja nauttiminen pienistä hetkistä, niin ettei enää kaipaa sen erikoisempia elämyksiä.
Joskus luin Jungia ja hän tätä sanoi, että ensimmäinen elämän puolisko (noin 40 v asti) on tarkoitettu siipien kokeilemiseen tässä maailmassa ja ulkoiseen laajentumiseen, toinen puolisko itsen eri puolien integroimiseen eli sisäiseen kasvuun, sekä kokemuksen syventämiseen laajentamisen sijaan. Itselläni tosiaan on ollut näin, tosin muutos alkoi vasta ehkä 44-vuotiaana, ja jonkinlaisella kriisillä, kun kuvittelin että luonnollinen muutos on masennusta tai anhedoniaa tai jotain huolestuttavaa. Mutta se olikin kasvua, ja luonnollista elämän rytmiä. Nyt 51-vuotiaana olen onnellisempi kuin koskaan, vaikka en enää harrasta, matkustele tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Olen nykyään todella onnellinen mielestäni."
No siltä kuulostaa... 😅 Lopeta oman napanöyhdän kaivelu nyt ensimmäiseksi
Ap sokerikuorrutaa ajatuksiaam epäaidolla myönteisyydellä, positiivisuus on kääntynyt myrkylliseen suuntaan. Ihmissuhteet kaventuvat, elämästä tulee yksipuolista ja kulissien kahlitsemaa. Pakkopositiivisuus syntyy pelosta kohdata itseä ja sitä kautta muita. Se kumpuaa halusta olla onnellinen ja saada osakseen muiden hyväksyntää. Toisaalta siihen liittyy myös tarve paeta vaikeuksia.#goodvibesonly
Vierailija kirjoitti:
Toksinen positiisuus. Se vähättelee aitoja tunteita, kuten surua tai uupumusta, ja voi johtaa kulissielämään ja mielenterveyden ongelmiin. Aito tunteiden kohtaaminen on tärkeämpää kuin jatkuva hymyily. . Tunteet pitää tuntea. Tarkoitus ei ole toimia vaan tuntea. Tunteet ovat kehollisia. Siksi niitä ei pidä torjua vaan hyväksyä, että nyt tuntuu tältä. Ja jättää vähemmällä sitä, että jokaisesta tunteesta hyppii seinille ja mietti miksi nyt tuntuu tältä.
En ole toksisesti positiivinen, en ollenkaan. Toivuin masennuksesta nimenomaan kohtaamalla ne kipeät tunteet ja hyväksymällä kaiken mitä pintaan tulee. Edelleen annan tunteiden tulla ja keskityn myös kehollisesti niiden tuntemiseen. Vaikka olen tyytyväinen tai koen olevani onnellinen, en tarkoita ettenkö tuntisi myös ns negatiivisia tunteita. Tunnen tietenkin mutta ne ovat hyvin ohimeneviä ja muutenkin ihan normaalia elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietit ja ylianalysoit liikaa niitä tunteitasi. On hienoa, että ihmiset uskaltavat nykyään puhua avoimemmin heikkouksistaan ja vaikeuksistaan. Tästä moni on tullut harhakäsitykseen, jonka mukaan ihminen, joka jankuttaa joka paikassa, kuinka kaikki aina tuntuu väärältä, olisi mielenkiintoinen. Ei ole.
En sanoisi että mikään tuntuu varsinaisesti väärältä. Kuten sanoin niin tunnen suuren osan ajastani olevani hyvin tyytyväinen ja onnellinen. Mikään ei ole ns vialla. Kuitenkaan en saa nyt aikaiseksi oikein tehdä asioita. Ei siinäkään, että sekään olisi ns mitenkään väärin mutta ehkä aiemmin kuvittelin että kun toivun masennuksesta niin ehkäpä sen myötä myös alan toimimaan enemmän. Olen tietenkin tehnyt paljonkin elämäni eteen toipuessani mutta ihan ei vielä sellaista omaa arkea, ihmisiä jne en ole löytänyt. Aion kuitenkin vielä.
Toipuminen tapahtuu läpi elämällä, kokemalla ja kompuroimallakin. Toipuminen on prosessi, jossa on kerroksia, vaiheita, levähdyskohtia ja suvantovaiheita. Varmaa on kuitenkin, että eheytyminen on hidasta. Tavat ajatella, reagoida ja tuntea ovat syntyneet ja juurtuneet vuosien saatossa, joten on selvää, etteivät ne katoa hetkessä.
Olet tainnut kirjoitella näitä lässytyksiä ennenkin tänne?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Henkinen kasvaminen. Useimmille tuo tapahtuu. luonnostaan keski-iässä, mutta joillekin aikaisemminkin. Eli pyrkimys rakentaa ulkoista elämää ja tavoitella asioita vähenee, ja elämä kääntyy enemmän "sisäänpäin". Onnellisuus tavallisesta arjesta lisääntyy, ja nauttiminen pienistä hetkistä, niin ettei enää kaipaa sen erikoisempia elämyksiä.
Joskus luin Jungia ja hän tätä sanoi, että ensimmäinen elämän puolisko (noin 40 v asti) on tarkoitettu siipien kokeilemiseen tässä maailmassa ja ulkoiseen laajentumiseen, toinen puolisko itsen eri puolien integroimiseen eli sisäiseen kasvuun, sekä kokemuksen syventämiseen laajentamisen sijaan. Itselläni tosiaan on ollut näin, tosin muutos alkoi vasta ehkä 44-vuotiaana, ja jonkinlaisella kriisillä, kun kuvittelin että luonnollinen muutos on masennusta tai anhedoniaa tai jotain huolestuttavaa. Mutta se olikin kasvua, ja luonnollista elämän rytmiä. Nyt 51-vuotiaana olen onnellisempi kui
Minä koen elämää juurikin noin ja kriisin kautta tämä minullekin tapahtui. Elän aivan erilaista elämää kun aiemmin. Luonnossa kävellessä tunnen rauhaa ja jopa rakkaudellista tunteita. Minun on muutenkin hyvä olla itseni kanssa. Tietenkin välillä pintaan tulee kaikenlaisia tunteita mutta ei ne minun perusolemustani järkytä enää. On ihanaa katsoa elämää tästä perspektiivistä. Kuitenkin joskus mietin, että vaikka tunnen oloni hyväksi niin pitäisikö minun silti suunnata tätä energiaani johonkin. Sitä olen tässä ihmetellyt ja alkanut hiljalleen löytämään jo suuntaakin sille.
Itse olen jotenkin herännyt sellaiseen mielentilaan että elämä loppuu nopeammin kuin tajuaakaan joten aika lailla sama kaikki. Kuolemakaan ei ole ollenkaan ahdistava ajatus. Sitten myöskään ei meinaa oikein mistään innostuakaan koska miksi, kun elämä on pian ohi.
Sehän on hyvä sopivasti kuunnella itseään, ettei omat tunteet ole masennuksen alla peitossa.
Minusta on ihan luonnollista haluta vetäytyä "talviunille" Onko ihmiset ihan vieraantuneita luonnosta?
Mikä tahansa temperamenttipiirre voi näkyä voimakkaammin tavoissamme reagoida ja toimia silloin, kun olemme stressaantuneita. Esim introvertti saattaa tuntea vahvemmin tarvetta ja halua vetäytyä yksinäisyyteen. Jos introvertti on lisäksi temperamentiltaan herkkä, tarve vetäytyä ärsykkeistä on sitäkin suurempi.
Toksinen positiisuus. Se vähättelee aitoja tunteita, kuten surua tai uupumusta, ja voi johtaa kulissielämään ja mielenterveyden ongelmiin. Aito tunteiden kohtaaminen on tärkeämpää kuin jatkuva hymyily. . Tunteet pitää tuntea. Tarkoitus ei ole toimia vaan tuntea. Tunteet ovat kehollisia. Siksi niitä ei pidä torjua vaan hyväksyä, että nyt tuntuu tältä. Ja jättää vähemmällä sitä, että jokaisesta tunteesta hyppii seinille ja mietti miksi nyt tuntuu tältä.