Lue keskustelun säännöt.
Jokin minussa ärsyttää ihmisiä
19.01.2026 |
Niin paljon että jotkut suorastaan vihaavat minua.
Olen luonteeltani pikemminkin hiljainen ja myöntyväinen kuin äänekäs ja hyökkäävä. Pyrin tekemään työni hyvin ja kohtelemaan ihmisiä vähintäänkin neutraalisti. En toki tutustu enkä ystävysty helposti mutta en myöskään hypi kenenkään silmille.
Siitä huolimatta työelämässä on tullut vastaan ihmisiä, jotka eivät voi sietää minua ja jotka kieltäytyvät kaikesta yhteistyöstä kanssani. Vetoavat keksittyihin syihin, esimerkiksi huonoon asiakaspalautteeseen. Tämä kieltämättä vaikeuttaa uraani ja vähentää työmahdollisuuksiani.
Vaikka tämä viesti onkin anonyymi, olisi kiva tietää, mistä tämä johtuu. Miten paljon hyökkäävämmät ihmiset porskuttavat eteenpäin, kun taas minä herätän ihan hirveitä aggressioita?
Kommentit (12)
Ihan sama mulla. Ja ollut lapsesta asti. Kiusatuksi jouduin jo ekaluokalla, ja sitä riitti yläasteen loppuun asti. Lukiossa sentään olivat fiksumpia, ja jättivät rauhaan. Yliopistolta jopa löysin jotain kaverin tapaisia, ensimmäistä kertaa elämässäni. Mutta työelämässä taas on törmännyt näihin, joilta puuttuu käytöstavat, ja kiusaavat, kun on jotenkin erilainen. Onneksi saan nykyään tehdä työni täysin etänä, joten ei tarvi konttorin akkojen naljailua kuunnella, eikä sitä että minua ei haluta yhteiselle lounaalle kun kaikki muut menee laumana.
En ole itse ikinä oikein keksinyt mikä vika minussa on, ettei minusta pidetä. Ap:n tavoin olen hiljainen, rauhallinen ja introvertti. Ehkä se on vähän "vika", että en ymmärrä sosiaalisten pelien ja arvoasetelmien päälle. Mitä kiusattuna koulunpihalla lasten touhuja katselin sivusta, niin niillä muilla näytti olevan joku vaistomainen tarve laumaelämään, pyrkimään suosioon laumassa ja välttämäään huonoa asemaa laumassa. Minä en ymmärtänyt koko touhusta mitään, olin vaan oma itseni. Ilmeisesti se jotenkin laumojen dominoivia yksilöitä ärsyttää, että yksi ei osallistu koko statustouhuun ollenkaan, ei signaloi alistumista niille dominoiville, eikä myös pyri itse kiipimään johtopaikoille, vaan tykkää pysyä ulkopuolisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä aloitus on ennenkin mielestäni ollut, mutta samapa se, tärkeä aihe, josta monet kärsivät.
Minäkin aiheutan kaikenlaisia antipatioita. Mutta sille lienee syynsä. Olen normaalisti varmaan jokseenkin autistisen oloinen muiden silmissä; syrjäänvetäytyä, puhumaton, yksin viihtyvä. Mutta koska olen osannut myös sanoa julki mielipiteeni, niin se varmastikin aiheuttaa ristiriidan ihmisissä, kun outo hissukka jossain asiassa ei olekaan mikään hissukka. Pitävät varmaan tärähtäneenä, kun pääasiassa istuu hiljaa ja sitten jossain asiassa muuttuu täysin itsevarmaksi puhujaksi.
Työyhteisössäni on ihminen, joka myös on rauhallinen ja introvertti. Olemme asiantuntijaorganisaatio, jossa jokaisella on omat hommansa ja toimimme hyvin itsenäisesti. Kuitenkin kaikki hyötyvät, kun välillä jaetaan oman työn kipupisteitä, jaetaan kokemusta ja kysellään kaverilta mitä hän tekisi, jos olisi minä. Tämä ihminen ei halua oikein jakaa mitään. On alkanut eristäytyä. Ei tule yhteisiin tilanteisiin eikä varmasti tilaisuuksiin, joissa ollaan vapaammalla. Vetoaa aina työkiireisiin. Työtilanne työssämme on sellainen, että sitä on mahdotonta tehdä, jos tekee ihan kaiken. Pitää osata valikoida ja yksi osa yhteistä jakamista on puhua siitä mitä kukin jättää tekemättä tai tekee helpommin. Ja näihin tilaisuuksiinhan tämä ihminen ei tule. Tästä on puhuttu porukassa ja mietitty, että tämä ihminen polttaa itseään puhki, ja ihan turhaan. Ne kerrat, kun hän jotain jakaa, hän haluaa hirveästi todistaa miten hienosti hänellä kaikki toimii ja ei ole mitään turhautumisia. Kun me muut taas jaamme toimimattomia rakenteita ja turhautumisia. Pääsin viimein tämän ihmisen kanssa jutteluasteelle. Kävi ilmi, että hän kokee ettei häntä haluta työyhteisöön, mutta samalla halveksuu meitä muita, koska emme tee töitä kuten hän. Vaikeapa tuota on ottaa ärsyyntymättä.
En kyllä koe olevani mitenkään syrjäänvetäytyvä tai puhumaton, kiusattu tai autistinen. Tulen yleisesti ottaen toimeen ihmisten kanssa ja minua luonnehditaan ihan mukavaksi. Silti aina puskista tulee ihmisiä, jotka inhoavat niin paljon, että käyvät päälle (kuvainnollisesti siis) ja syyttävät täysin perättömistä asioista. Ihmettelen vain, tuleeko muillekin tällaisia hyökkäyksiä vai otanko minä liian raskaasti tällaiset hyökkäykset, kun koen ne epäreiluiksi ja asiattomiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on ja syyt on niinkin outoja kuten kateus iloisesta luonteesta, kateus kauneudesta jne. Suomessa kateuteen riittää pienetkin syyt ja silloin aletaan käyttäytyä juuri näin.
Ihminen on ihmiselle susi, sen totesivat jo antiikin viisaat. Pahuus kumpuaa sellaisista syövereistä, ettei sitä voi useinkaan ymmärtää. Joskus voi ajattelemattomuuttaan lausua loukkaavia sanoja, toisinaan jonkinlainen joukkopsykoosi valtaa tietyn porukan joka vainoaa yhtä tai useampaa ihmistä. Varsinaista syytä ei edes tarvitse olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä aloitus on ennenkin mielestäni ollut, mutta samapa se, tärkeä aihe, josta monet kärsivät.
Minäkin aiheutan kaikenlaisia antipatioita. Mutta sille lienee syynsä. Olen normaalisti varmaan jokseenkin autistisen oloinen muiden silmissä; syrjäänvetäytyä, puhumaton, yksin viihtyvä. Mutta koska olen osannut myös sanoa julki mielipiteeni, niin se varmastikin aiheuttaa ristiriidan ihmisissä, kun outo hissukka jossain asiassa ei olekaan mikään hissukka. Pitävät varmaan tärähtäneenä, kun pääasiassa istuu hiljaa ja sitten jossain asiassa muuttuu täysin itsevarmaksi puhujaksi.
Joo, tämä aloitus on yksi palstan vakituisista copy paste -spämmeistä.
Itse aiheeseen sanoisin, että ihan turha tuollaista asiaa on edes miettiä. Jos itse käyttäytyy asiallisesti ja kohteliaasti muita kohtaan ja saa silti huonoa kohtelua osakseen, silloin tämä toinen on vain sellainen ihminen. Hänen käytöksensä ei liity millään tavalla sen henkilön käytökseen tai ominaisuuksiin, jota kohtelee huonosti. Hän tekee sitä muillekin, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta.
Vierailija kirjoitti:
En kyllä koe olevani mitenkään syrjäänvetäytyvä tai puhumaton, kiusattu tai autistinen. Tulen yleisesti ottaen toimeen ihmisten kanssa ja minua luonnehditaan ihan mukavaksi. Silti aina puskista tulee ihmisiä, jotka inhoavat niin paljon, että käyvät päälle (kuvainnollisesti siis) ja syyttävät täysin perättömistä asioista. Ihmettelen vain, tuleeko muillekin tällaisia hyökkäyksiä vai otanko minä liian raskaasti tällaiset hyökkäykset, kun koen ne epäreiluiksi ja asiattomiksi.
Et ota liian raskaasti, sillä joskus tarvitsee vain näyttää naamaa ihmisille ja viha leiskuu. Minulla on kuulemma outo katse, joten ehkä se herättää joissakin puolustusmekanismin jo ennalta, kun tulkitsevat tämän katseeni sitten ylimieliseksi tai ties miksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan sama mulla. Ja ollut lapsesta asti. Kiusatuksi jouduin jo ekaluokalla, ja sitä riitti yläasteen loppuun asti. Lukiossa sentään olivat fiksumpia, ja jättivät rauhaan. Yliopistolta jopa löysin jotain kaverin tapaisia, ensimmäistä kertaa elämässäni. Mutta työelämässä taas on törmännyt näihin, joilta puuttuu käytöstavat, ja kiusaavat, kun on jotenkin erilainen. Onneksi saan nykyään tehdä työni täysin etänä, joten ei tarvi konttorin akkojen naljailua kuunnella, eikä sitä että minua ei haluta yhteiselle lounaalle kun kaikki muut menee laumana.
En ole itse ikinä oikein keksinyt mikä vika minussa on, ettei minusta pidetä. Ap:n tavoin olen hiljainen, rauhallinen ja introvertti. Ehkä se on vähän "vika", että en ymmärrä sosiaalisten pelien ja arvoasetelmien päälle. Mitä kiusattuna koulunpihalla lasten touhuja katselin sivusta, niin niillä muilla näytti olevan joku vaistomainen tarve laumaelämään, pyrkimään suosioon laumassa ja
Tämä! Tuttu juttu nämä laumaeläjät 😂
Minä olen samankaltainen, kuin ap. Olen aina kokenut herkästi itseni ulkopuoliseksi ja minut on tietoisesti jätetty ulkopuoliseksi koko peruskouluajan. Opettelin pärjäämään itsekseni ja muutamat ystävystymis yritykset kaatuivat aina jonkun kolmannen kertomiin satuihin minusta. Todellisuus oli niinkin tylsä, että minusta ei ollut mitään kerrottavaa koska en saanut tehdä mitään mutä muut lapset ja nuoret. Elin uskonnollisessa perheessä enkä saanut viettää aikaani näiden ympyröiden ulkopuolella.
Muutin nuorena muualle ja jätin tuon uskonnon, myöskin uudella paikkakunnalla jäin ulkopuoliseksi koska minulla ei ollut muiden kanssa yhteistä historiaa. Tuolloinkin huomasin saman ilmiön- minusta ei ollut kerrottavaa niin vihaajat sitten keksivät tarinoita- jopa yksi esihenkilö töissä.
Opiskelin unelma-ammattiini aikuisena ja tutustuin saman henkisiin ihmisiin. Lopetin välittämästä siitä mitä muut ajattelivat. Vasta yli 40- vuotiaana tajusin olleeni älykäs ja ihan kauniskin. Ulkopuolisuus ja kiusaaminen vaan olivat tehneet minusta epävarman.
Nyt kun ei enää kiinnosta muiden mielipiteet enkä etsi ystäviä, niin tutustumisyrityksiä tulee jatkuvasti.
perus