Onko täällä ketään joka olisi selvinnyt masennuksesta.

että ryhdyin itsekkääksi.

Terapia ja varsinkin keskusteluterapia kyllä auttaa joten sitä suosittelen.

Terapeutti paasaa tuosta että pitäs pyöriä oman navan ympärillä, muuten ei jaksa huolehtia muista. Mulla on iso perhe ja oma elämä on kadoksissa.

ja mieheni myös.



Ilman lääkkeitä tai terapiaa kumpikin.

Vaatii ihan helvetin vahvaa luonnetta ja hyvää tukiverkostoa.



En tiedä antaa mitään yksittäistä neuvoa, mutta kyllä siitä suosta pitää vaan olla jotain omaa halua nousta, kuten jostain huumekoukusta.



Nyt taas elämä potkii oikein kunnolla, mutta yritetään pitää häntä pystyssä vaikka toisella ei edes jalat kanna.

Mulla on lievää masennusta ollut teininä, niin kuin varmaan kaikilla. Mutta rupesi kiinnostamaan: miksi teitä masentaa? Voiko olla masentunut ilman syytä?

sen neuvon lentokoneessa? Onnettomuuden sattuessa aseta happinaamari ensin itsellesi, sitten vasta lapsellesi. Tajuttomana et pysy auttamaan ketään.

Mulla (ap) masennus johtunee siitä että synnyin herkkänä lapsena perheeseen jossa vanhemmilla oli erilaisia vaikeuksia kuten masennusta, lievää väkivaltaisuutta, humalajuomista, paljon haukkumista ja vähän rohkaisua. Joku vahvatekoisempi olisi selvinnyt siitä paremmin. mä koteloin ne kaikki tunteet ja pelot ja ahdistukset mitä koin, syvälle itseeni että olisin selvinnyt lapsuudestani. Nyt ne pyrkii ulos. On kamala olla.

se oli reaktiivinen depressio. lääkkeet ja lyhytterapia auttoi.



se reaktio tuli hyvinhyvin paskasta äkkiavioerosta ja exän järkyttävän agressiivisesta käyttäytymisestä siinä



en ole 'palautunut' vanhaksi itsekseni vieläkään, mutta depressiota ei enää ole (muutoksen huomaa mm. toimintakyvyssä)

Mulla (ap) masennus johtunee siitä että synnyin herkkänä lapsena perheeseen jossa vanhemmilla oli erilaisia vaikeuksia kuten masennusta, lievää väkivaltaisuutta, humalajuomista, paljon haukkumista ja vähän rohkaisua. Joku vahvatekoisempi olisi selvinnyt siitä paremmin. mä koteloin ne kaikki tunteet ja pelot ja ahdistukset mitä koin, syvälle itseeni että olisin selvinnyt lapsuudestani. Nyt ne pyrkii ulos. On kamala olla.

hyvä kun ne tulee ulos, jatkat sitten kevyemmällä ololla. Yhdelle kaverilleni kävi niin. Siis lapsuudessa kaikkea kakkaa ja pahimmillaan aikuisena terapian aikana sellainen olo että haluaisi vain kuolla. Mutta se selvisi, on nyt viisas ja lempeä ihminen. Sinnittelet nyt vaan. t.7

Ystävistä ei ole ollut mitään apua, koska pinnallistahan se on ehkä aina ollutkin... miehestä on ollut apua ja työstä kyllä, koska siellä saa ajatella muuta kuin sitä surua, mikä minua masentaa. Minulle sanottiin silloin alussa, että aika parantaa haavat ja nauroin paskaisia mielessäni mutta totta se on. Ihmisen mieli on kummallinen. Tottakai se vaatii aikaa ja sitä ettei työnnä pahaa asiaa pois vaan suree ja antaa anteeksi.

Olen selvinnyt. Tarvoin läpi traumojen ja kipujen ja tässä ollaan. Elossa ja kunnossa. Lääkkeitäkin söin, jonkinlaisessa terapiassa kävin. Meni aikaa ja tarvittiin paljon anteeksiantamista itselleen, monien asioiden hyväksymistä ennen kuin onnistui nousemaan johonkin pitävälle rannalle.



Kyllä siitä voi selvitä. Tsemppiä!

Olin herkkä lapsi ja synnyin hankalaan perheeseen. Koko lapsuus ja nuoruus oli paskaa. Masennushan siitä seurasi. Vasta kolmekymppisenä se diagnosoitiin.



Nyt olen nelikymppinen ja voiton puolella. Käyn terapiassa. Lopetin henkisesti raskaan työn, pidin välivuoden, jolloin vain lepäsin ja nukuin. Ja kävin terapiassa. Tällä hetkellä opiskelen uutta alaa mut rennosti. En enää halua mihinkään oravanpyörään.



Tärkeimpiä asioita, joiden avulla olen noussut itseinhosta, itsetuhohaaveista ja erittäin vaikeasta masennuksesta:



-alkoholin jättäminen

-terapia

-totaalinen lepo

-vain sellaisten asioiden tekeminen, jotka tuovat mielihyvää

-hyvä avioliitto



Masennuksen hoito on rankkaa, koska useimmat eivät ymmärrä masentunutta sairaaksi. Häntä kohdellaan laiskana ja saamattomana. Masentuneen on vain uskallettava olla heikko ja aikaansaamaton ihminen. On annettava itselleen oikeus elää juuri sellaisena kuin on. On rakastettava itseään niin kuin pientä lasta. On vältettävä asioita, jotka aiheuttavat ahdistusta. Pahimpiin ahdistuskohtauksiin sitten jotain lääkettäkin.

psykoterapian avulla muutin ajtausrakenteitani tai ainakin tunnistan sen, että minulla on taipumus syyllistää itseäni aina. Näin voin laittaa sille rajat.



Terapiassa kävin 4 vuotta 2 kertaa viikossa ja sitten vielä 4vuotta kerran viikossa. Kallista oli, mutta näin lopputuloksen nähtyäni, olisin voinut maksaa kymmenkertaisen hinnan.

Mulla on siis iso perhe, lapsia jotka tarttee äitiä, eikä mitään zombieta. Töissäkäynti on lepoa ahdistuksesta koska siinä voin unohtaa itseni. Mutta kotona olo on yleensä helvetillistä kun on perhe-elämän vaateet niskassa. Kunpa voisikin pitää siitä välivuoden, välillä fantasioin koko perheen jättämisestä, tuntuu että se olis niillekin parempi..

ja sanomaan ne ääneen.



Monet loukkaantuivat aluksi kun en enää ollutkaan se, joka aina teki, auttoi ja venyi.



Lakkasin vaatimasta tiptop siisteystasoa kotona ja ennen kaikkea aloin katsoa, että teen jotain, mitä itse haluan ja josta itse nautin ainakin 30 min päivässä.



2

Mulla on siis iso perhe, lapsia jotka tarttee äitiä, eikä mitään zombieta. Töissäkäynti on lepoa ahdistuksesta koska siinä voin unohtaa itseni. Mutta kotona olo on yleensä helvetillistä kun on perhe-elämän vaateet niskassa. Kunpa voisikin pitää siitä välivuoden, välillä fantasioin koko perheen jättämisestä, tuntuu että se olis niillekin parempi..

Sinun kannattaa hakea apua. Lapset hoitoon ja itse jäät sairauslomalle. Otat joka päivä sen 8-16 sairautesi hoitamiseen.

Voin jo kuvitella, kuinka tämä ehdotukseni tyrmätään. Kuitenkin on sata kertaa parempi, että teet tämän kuin se, että jätät perheesi.

Mene lääkäriin, hakeudu kunnolla hoitoon! Sinä tarvitset lepoa. Annat illat lapsillesi ja päivät itsellesi. Näin löydät itsesi ja tien ulos tuosta suosta. Voimia!

haluaisin sanoa että joskus voi myös sopivalla tasolla olevien "vaatimusten" asettaminen auttaa.



Liikkuminen on tärkeää. Kumppania voi auttaa siten, että järjestää liikunnalle aikaa ja sopivasti houkuttelee tai kevyesti "potkii" masentuneen liikkumaan.



Omalle masentuneelleni olen kertonut että elämä on rankaa eikä ole vaarallista jos joskus väsyy. Ei se välttämättä ole masennusta. Ei myöskään ole vaaraallista jos YHDEN yön nukkuu huonosti. (Liikunta auttaa tähänkin: yöt nukkuu yleensä paremmin kun on fyysisesti väsynyt.)



Olen myös kertonut että useamman lapsen vanhempana vanhemmuus vie aikaa. Ei kaikkea aikaa voi käyttää itseensä.



INHOAN masennuslääkkeitä. Ne tekevät kumppanistani zombien: silmissä tyhjä katse, mikään ei liikuta sielua. Niin ei varmaan ole aina (tai ehkä useimmiten), mutta meillä on niin. Siksi yritän kaikkeni että lääkkeisiin ei tarvitse palata kun kumppanini on ollut erossa niistä yli vuoden, vaikka hän joskus puhuu että pitäisi ehkä ruveta taas käyttämään.



Rankkaa masentuneen vierellä on. Teenkö itse väärin vai oikein? Miksi en aina jaksa olla "järkevä" ja tukea toista? Mitä vikaa minussa on? Ym. Kuka tukee minua kun minulla on hankaluuksia? Miten jaksan tätä yksinäistä elämää? Ym.

mutta olen jo ollutkin psykiatrilla ja saanut lääkkeet sekä kelakorvauksen terapiaani. Sairaalareissua ei ole tarvinnut tehdä.



Ainoa tapa että voisin vain "hoitaa sairauttani" olisi jättää perhe, koska en voi pitää lapsia poissa kotoa sen kauempaa kuin heillä on koulua ja päiväkotia. Miehelläkin on oikeus omaan vapaa-aikaansa (jota ei ota juuri koskaan). Mä en myöskään osaa nauttia mistään mitä usein ehdotetaan masennuksen lääkitsemiseen kuten liikunta, maalaaminen, kirjoittaminen tms.



On tietysti parempiakin aikoja jolloin jaksan lapsia mutta tänään on taas paha päivä. Suren jo etukäteen sitäkin miten tämä vaikuttaa lapsiin. Pystyn kyllä aika hyvin teeskentelemäänkin ja lääkkeet auttaa siinä etten enää itkeskele.

Ainoa tapa että voisin vain "hoitaa sairauttani" olisi jättää perhe, koska en voi pitää lapsia poissa kotoa sen kauempaa kuin heillä on koulua ja päiväkotia.

Huomaatko, kuinka ajattelet lapsiasi? Et tahdo, että he joutuvat kärsimään. Ajattele itsestäsi samoin: sinä olet yhtä arvokas kuin lapsesi. Tarvitsen huolenpidon ja levon, rakkauden.

Mikset voisi jäädä suosiolla sairauslomalle? Lapset hoidossa ja isommat koulussa? Voivatko koululaiset mennä ip-toimintaan koulun jälkeen? Vaikkeivat voisikaan, voisithan olla yksin ja LEVÄTÄ koulupäivien ajan. Ja pienimmät sitten tarhassa 7-8 tuntia. Nyt on kysymys sinun hyvinvoinnistasi. Olet tärkeä! Lisäksi - jos haluamme ajatella lapsiasi - heille on tärkeintä, että voit hyvin.

Et tarvitse nyt enää mitään maalausta etkä liikuntaa. Sun pitää saada levätä, jos olet todella masentunut. Anna itsellesi aikaa. Kaksikaan vuotta poissa oravanpyörästä ei ole mitään pitkällä tähtäimellä!

Armahda nyt itseäsi niin kuin armahdat lapsiasi.

Olin herkkä lapsi ja synnyin hankalaan perheeseen. Koko lapsuus ja nuoruus oli paskaa. Masennushan siitä seurasi. Vasta kolmekymppisenä se diagnosoitiin.

Nyt olen nelikymppinen ja voiton puolella. Käyn terapiassa. Lopetin henkisesti raskaan työn, pidin välivuoden, jolloin vain lepäsin ja nukuin. Ja kävin terapiassa. Tällä hetkellä opiskelen uutta alaa mut rennosti. En enää halua mihinkään oravanpyörään.

Tärkeimpiä asioita, joiden avulla olen noussut itseinhosta, itsetuhohaaveista ja erittäin vaikeasta masennuksesta:

-alkoholin jättäminen

-terapia

-totaalinen lepo

-vain sellaisten asioiden tekeminen, jotka tuovat mielihyvää

-hyvä avioliitto

Masennuksen hoito on rankkaa, koska useimmat eivät ymmärrä masentunutta sairaaksi. Häntä kohdellaan laiskana ja saamattomana. Masentuneen on vain uskallettava olla heikko ja aikaansaamaton ihminen. On annettava itselleen oikeus elää juuri sellaisena kuin on. On rakastettava itseään niin kuin pientä lasta. On vältettävä asioita, jotka aiheuttavat ahdistusta. Pahimpiin ahdistuskohtauksiin sitten jotain lääkettäkin.

Tarinasi on kuin omani! Ainoa ero, että en ole vielä noin pitkällä paranemisprosessissa. Kiitos kirjoituksestasi. Annoit minulle toivoa.