Lue keskustelun säännöt.
Hei kilpaillaanko sillä, kenellä on hirvein lapsuuden perhe?
01.11.2011 |
Mä voin aloittaa. Isä on mielisairas alkoholisti. Oikea klassinen virtahepo olohuoneessa. Muu perhe siinä ympärillä sitten yritti olla ja elää jotenkin.
Kommentit (17)
viimeksi tavatessa palasi vanhoihin ja muisteli katkerana miten oli meidän lapsuudessa oksennellut väsymyksestä öisin suostuttuaan mukaisematta kaikkeen mitä orjapiiskuri-appivanhemmat (muka) siltä vaati. Sille ei todennäköisesti koskaan ole tullut edes mieleen miettiä, että miten pienet lapset koki sen tilanteen, saati että siitä olisi koskaan puhuttu -> virtahepo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
isäni oli alkoholisti ja sekaantui meihin lapsiin, äitini totaalisen nujerrettuna ja hakattunna tyytyi kohtaloonsa. Veljeni kuolema, joka ei siis johtunut vanhemmistani muutti kaiken.
Vanhempien ero, jota kauan odotettu. Tosin sen jälkeen äiti rupesi ryyppäämään.
Nyt kaikki suht hyvin, jäljellä vain suuria arpia, jotka eivät taida koskaan kokonaan parantua.
äitimme ja me lapset saimme selkään joka viikko useana päivänä, meitä on uhkailtu aseella, juoksimme monen monta kertaa pakkasella sukkasillaan karkuun ymsymsyms.
Klassinen alkoholistiväkivalta perhe.
Vanhemmat ei rakastaneet, ja veivät meidät hoitoon jo 2kk ikäisinä ja viikonloppusin kenelle tahansa joka huolii, että pääsivät bailaamaan. Myöhemmin (n. 8-9 vuotiaasta) saatiinkin sitten ihan itsekseen pärjätä viikonloppuillat ja yöt, kun vanhemmat bailas baarissa.
Sit tuli ero, ja molemmille uuden rakkaat, eikä me lapset kelvattu kummallekaan, eikä ketään sukulaista tai viranomaista kiinnostanut niin paljoa, että olisi ihmetelty miksi 14v asuu yksin.
Kiintymyssuhdehäiriötä ja valtaisia nuoruuden ongelmia paikkasin monta vuotta terapiassa melko hyvin tuloksin :)
vanhemmat erosivat minun ollessa alle kouluikäinen, päälle vaikea huoltajuuskiista, mikä vierotti isästä. myöhemmin äiti sairastui vakavaan syöpään ja sen jälkeen vaikeaan, vuosia kestäneeseen depressioon. Kuoli ollessani teini-ikäinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
se klassinen: isä ryyppäsi ja pieksi äitiä, äiti otti lopulta eron, löysi uuden miehen joka käytii meitä hyväkseen (mua ja pikkusiskoa). Loppui kun olin 13v.
ajatellaan, että kun täyttää 18, niin kaikki siihen asti tapahtunut tulee täydellisesti unohtaa, koska on aikuinen ja saa syyttää kaikesta vain itseään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olen kyllä vihainen, että jotkut joutuvat paskaa kestämään... ja sitten jotkut kehtaavat valittaa ja heidän maailmansa romahtaa jos saa väärän värisen tikkarin...
olen kyllä vihainen, että jotkut joutuvat paskaa kestämään... ja sitten jotkut kehtaavat valittaa ja heidän maailmansa romahtaa jos saa väärän värisen tikkarin...
En edes viitsi laittaa omaa tarinaani tähän, koska se on pientä näiden hyväksikäyttöjen ja hakkaamisten rinnalla. Meillä mentiin henkiselle puolelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olen kyllä vihainen, että jotkut joutuvat paskaa kestämään... ja sitten jotkut kehtaavat valittaa ja heidän maailmansa romahtaa jos saa väärän värisen tikkarin...
En edes viitsi laittaa omaa tarinaani tähän, koska se on pientä näiden hyväksikäyttöjen ja hakkaamisten rinnalla. Meillä mentiin henkiselle puolelle.
Erilaista vain kuin fyysinen mutta varmasti jättää jälkensä siltikin! Eli, älä vähättele kokemuksiasi :)
t.5
äiti vainoharhainen.
Meistä lapsista tuli hyvin pelokkaita ja ahdistuneita...vielälkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Henkisesti tyhjä ja turvaton lapsuus, jossa meiltä lapsilta odotettiin paljon saamatta mitään tukea tai ohjausta. Isä johtahan asemassa, narsismia huonossa muodossa löytyy paljon. Äidillä jotain epävakaan persoonan piirteitä.
Isä syyttää jälkikasvuaan nykyäänkin, ettei meistä tullut sellaisia kuin hän olisi halunnut.
ja vietiin pakkohoitoon kun olin pieni. Talossamme ei ollut vesijohtoja eikä muuta lämmitystä kuin kakluuni nurkassa. Lattiat olivat talvella jäässä aamuisin.Äiti oli valinnut minut inhokikseen ja opetti muutkin inhoamaan minua. Piti minua syypäänä tilanteeseen.Usein olin nälässä ja vaatteet olivat 2 kokoa liian pienet.Muutin kaverin luokse asumaan 13 vuotiaana. Perhe ei kaipaillut.Hulluinta kaikessa oli että äiti sai puolet isäni omaisuudesta (maalaistalo) sekä peri rikkat vanhempansa. Yhteiskunnan mielestä olin ökyrikkaiden kersa enkä saanut edes opintolainaa ennen kun olin 24 vuotta ja silloin minulla oli jo tämä perhe.Äiti tietysti piti lapsinlisät ja elatusmaksut isältäni vaikka en asunutkaan kotona.En ole tavannut heitä aikuisena ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isä oli alkoholisti, joka tappoi itsensä. Oli muita paitsi minua kohtaan väkivaltainen.
Äiti läheisriippuvainen, jolla miehet meni lasten edelle- aina.
Osa 1: Lapsuus
Ensimmäiset vuotemme me lapset asuimme isovanhemmilla (minä isän puolen ja sisko äidin puolen). Tästä sitten muutimme kotiin, jota kumpikin kovasti kapinoimme. Alkoi uusperhe-elämä, isä joi ja ja äiti roikkui isässä. Äidillä oli vuorotyö ja isä saattoi lähteä silloin ryyppyreissuille. Kotona huudettiin ja riideltiin, sekä pelättiin.
Osa 2: Nuoruus (alkoi 10v:sta)
Toinen vaihe alkoi vanhempien avioerosta. Jäimme siskoni kanssa äidille, joka löysi uusia miehiä ja kulki ulkona ja toi miehiä kotiin. Siskoni ja äitini riitelivät jatkuvasti ja pahasti. Sitten äiti löysi miehen jolle muutti. Me jäimme siskoni kanssa kahden (minä esimurkku ja sisko vähän vanhempi), kunnes sisko muutti pois kotoa ja jäin itsekseni murkkuikäisenä. Isääni näin, mutta ryyppäsi entistä pahemmin.
Osa 3: Aikuiseksi kasvaminen
Aikanaan lähdin pois kotoa ja kipuilin, mutta kasvoin ajan myötä. Isä teki itsemurhan ja äiti erosi vaikeasta liitostaan, sekä masentui (oli mielialalääkityksellä) kunnes löysi uuden miehen jonka luokse muutti.
Huomaa ironia ap:n aloituksessa.
Hyötyä on ollut jo nyt, ainakin minulle. En ole ainoa, jonka lapsuus ja nuoruus on ollut ihan sairasta menoa. Ja silti on selvitty.
En ole ainoa, joka on elänyt tämän ihanneyhteiskunnan laitamilla ja kokenut painajaista painajaisen jälkeen, kun muut lapset on eläneet tasapainoista ja suojattua lapsuutta ja nuoruutta.
Ja juuri pikkulapsia pitäisi rakastaa ja antaa hellää huolenpitoa!
Vaikka haavat paranee arville niin pitäisi muistaa et arvet repeää helposti vuotaviksi kun niitä satutetaan. Oiva apukeino on puhua niistä avoimesti kuten nyt tällä palstalla. Täällä kukaan ei ole yksin eikä syytä itseään niistä kauheuksista.
Minunkin isäni oli alkoholisti, mutta ei kuitenkaan sellainen joka ei pystyisi hoitamaan töitään ja olemaan muuten normaali, joten kukaan muu ei tiennyt asiasta vaan kuuntelin huutoa 18 vuotta kaikki viikonloppuyöt. Jossain vaiheessa aloin lapsena saada muistikuvia hyväksikäytöstä (isäni kaveri), puhuin asiasta äidilleni mutta häntä ei kiinnostanut. Oletettavasti tästä syystä minulle tuli pakko-oireinen häiriö ja pelkäsin pienestä äpitäen kaikkea mahdollista, myöskään tämä ei ketään kiinnostanut. Minulla ei ollut kavereita, minkä isäni sanoi johtuvan siitä että olen hullu. Äiti ja isä riitelivät joka päivä ja isä lukittautui vessaan uhkailemaan itsemurhalla. Oi kultainen nuoruus.