Muistatko, mitä asioita ihmettelit lapsiperheessä kun olit vielä lapseton?

Pelkäsin tai ainakin olin vaivautunut pienten lasten seurassa. Niille ei osannut puhua. Jos joku työnsi vauvan syliin, niin olin kokovartalokipsissä ja olin varma, että rikon sen.



Kovasti ihmettelin, miten vanhemmat ei saa niitä kakaroitaan kuriin esim.kaupassa. Kahden uhmiksen myötä olen oppinut, ettei se aina ole ihan helppoa...

sitä, miten jaksaa jos joutuu heräilemään yöllä. Mutta nyt kun on oma vauva 6kk, niin ihmettelen kyllä vieläkin. Jotenkin ihmeellisesti tässä porskutetaan.



Toinen, mitä ihmettelin oli sotku. En ymmärtänyt miksi ei voi siivota kotia, ei menisi kuin hetki ja olisi siistiä. Mutta nyt ymmärrän. Jos on väsynyt ja kiire, niin tavarat vaan lasketaan jonnekin minne ehditään ja sotku tulee hetkessä. Mieluummin käyttää rauhallisen hetken lepoon kuin siivoamiseen.

...kuinka ne saattoivat olla aina niin myöhässä ja kuinka arki oli kaaoksessa. No, myöhemmin huomasin, että lapsiperheitä on karkeasti ottaen kahta sorttia. Niitä jotka todella ovat aina myöhässä ja sitten niitä, joilla homma pysyy hallinnassa lapsimäärästä riippumatta.

Enkä ymmärrä tänä päivänäkään miksi sellaiseen pitäisi ryhtyä.



Ihmettelin aina suuresti kun aikuiset ihmiset haluavat käyttää tämän pienen hetken illalla jolloin voisi olla puolison kanssa, mielummin siihen että istuu ja kököttää jossain pimeässä huoneessa ja odottaa että lapsi nukahtaa.

En koskaan ymmärtänyt tämän tekemisen järkevyyttä.

Minä en ymmärtänyt yhtään mitään perhe-elämästä. Näin jälkeenpäin ajatellen olin lapsellisille kavereilleni aika surkea kaveri, ihan kokemattomuuttani.



Näitä en ymmärtänyt:

- miksi synnyttäneistä kavereistani tuli jotenkin hitaita ja hajamielisiä, suorastaan hömelöitä (no, nyt tiedän mitä univelka saa aikaiseksi)

- miksi aina on mentävä lasten ehdoilla (siis eikö ne lapset nyt kerran voi mennä myöhemmin nukkumaan? JA miksi niille ei sanota, että et vaan kiukuttele vaikka oletkin väsynyt?)

- sitä en tajunnut, kuinka kaverini äyskivät, tiuskivat, motkottivat ja huusivatkin lapsilleen - oisivat puhuneet korrektisti kuten aikuisillekin puhuivat!

- lasten meluisuus, arvaamattomuus, keskeneräisyys ja avoin aggression ja pahan mielen näyttäminen oli rasittavaa enkä tiennyt miten niihin suhtautua. Oisin halunnut, että lapset ois olleet kivoja, koska minä olin heille kiva! Kun se ei onnistunut, luovutin koko homman ja nimittelin lapsia mielessäni karmeiksi kakaroiksi.



Lapsiperheiden sotkuisuus ihmetytti myös. Nyt tiedän (olen kahden pienen äiti) että sitä voi aivan rauhassa juosta koko päivän lasten perässä siivoamassa ja järjestelemässä, mutta siitä ei ole mitään hyötyä ja elämä menee hukkaan sillä tavoin eläessä.

1) miksi vauvan sängyn viereen piti sännätä joka narahduksesta (enkä sännännytkään sinne itse, mutta nyt ymmärrän, että kyseisen perheen vanhemmat olivat epävarmoja ja huolissaan vauvan voinnista)

2) en ymmärtänyt, miksi jotkut vanhemmat puhuivat lapsilleen niin töykeästi (enkä ymmärrä vieläkään)

3) en ymmärtänyt lasten uhkaamista hylkäämisellä: "hei, hei, äiti lähtee nyt, jos et tule" (enkä ymmärrä vieläkään)

4) kun omat lapseni olivat pieniä ja seurasin niitä perheitä, joissa oli teinejä, en ymmärtänyt, miksi he eivät pitäneet tiukeampia rajoja ja kovempaa "kuria". Kun omat lapseni tulivat teini-ikään, kakkosen kanssa rajoista oli vaan jotenkin pakko lipsua ja löysätä esim. kotiituloaikoja.

5) en ymmärtänyt, miten joku äiti tai isä voi ostaa alaikäiselle lapselle alkoholia, mutta niinpä vaan itsekin tilasin ulkomailla 17-vuotiaalle siideriä, kun hän pyysi.

6) En ymmärtänyt, miksi vanhemmat antavat teinien tuoda poika/tyttöystävät yökylään ja asutaan ikään kuin avoliitossa toisen kotona. No, tämäkin tuli koettua.

Ensimmäinen oli se etten ymmärtänyt miksi lapsen annetaan nukkua vanhempien sängyssä. Pidin älytöntä meteliä siitä että minun lapset nukkuu omassa sängyssä vauvasta saakka. No onnistuihan se siihen asti kunnes esikoisella 6kk iässä alkoi maitoallergia vaivaamaan ja itki öisin kymmeniä kertoja. Ainoa tapa saada nukkua edes vähän paremmin oli ottaa viereen. Esikoinen oli 4-vuotias kun "karkotettiin" omaan sänkyyn. On nyt 6-vuotias ja toisinaan vieläkin tulee viereen nukkumaan jos näkee pahaa unta.



Toinen asia mitä en silloin ymmärtänyt, enkä kyllä ymmärrä vieläkään, on nukuttaminen. Pahimmissa tuttavaperheissä toinen vanhemmista saattaa olla illalla 2 tuntia lasten makkarissa. Istuu sängyn reunalla ja odottaa että lapsi on tarpeeksi sikeässä unessa, että pääsee hiipimään pois. Meillä ei ole nukutettu lapsia 3kk iän jälkeen. Vauvana vietiin sänkyyn, vähän aikaa silitettiin hiuksista (n 1-2 minuuttia) ja sinne ne itsekseen nukahti. Nykyään kun ovat 3 ja 6v, viedään makkariin, jutellaan tai luetaan kirjaa 5minuuttia ja sitten jäävät kahdestaan nukahtamaan.

Miksi ne ei koskaan pyydä syömään

ennenkun omia sain. Suurin syy oli varmasti se ettei oikeastaan kellään lähemmällä tutulla tai sukulaisella ollut lapsia. Ensimmäinen vauva jota koskaan pidin sylissäni oli omani. Lähempää en siis kenenkään perhe-elämää seurannut tai arvostellut.



Kaupassa mietin aina kuinka niitä lapsia ei saa kuriin. Nyt ymmärrän että vaikka meilläkin (rauhalliset) lapset käyttäytyvät lähes aina hyvin, on molemmat kerran saaneet ihan kunnon itkupotkuraivarit kaupassa (ja joku lapseton on päivitellyt että eikö niille mitään tapoja viitsitä opettaa). Muiden lapset eivät välttämättä ole läheskään yhtä rauhallisia kuin meidän. Uhmaikä on mitä on.



Joskus häissä ihmettelin miten yksi äiti antoi lastensa juosta juhlissa (mun mielestä ihan päättömästi). Nykyään osaa vähän paremmin suhteutaa mitä minkäkin ikäiseltä voi vaatia. Omat ei varmaan ihan niin juoksisi, mutta ei se käytös niin kamalaa ollut kun mitä silloin ajattelin.

mutta en ymmärtänyt miksi aina pyydettiin viime tipassa. Nyt huomaan että avun pyytäminen ei aina ole helppoja ja sitä miettii viimeiseen asti saisiko homman järjestymään jollain toisella tavalla.



Jälkeenpäin olen myös huomannut että lapsenvahtina (säännöllisenäkin) lasten kiukuttelua kestää paremmin. Omien lasten huonossa käytöksessä näkee itse tekemänsä virheet ja oman puutteellisuutensa kasvattajana mikä on omiaan ärsyttämään.

Ja yököttää se vieläkin! ;-)

tai miksi perheiden lähtö oli yhtä hullunmyllyä. Nyt ymmärrän.

Näitä en ymmärtänyt:

- miksi synnyttäneistä kavereistani tuli jotenkin hitaita ja hajamielisiä, suorastaan hömelöitä (no, nyt tiedän mitä univelka saa aikaiseksi)

- miksi aina on mentävä lasten ehdoilla (siis eikö ne lapset nyt kerran voi mennä myöhemmin nukkumaan? JA miksi niille ei sanota, että et vaan kiukuttele vaikka oletkin väsynyt?)

- sitä en tajunnut, kuinka kaverini äyskivät, tiuskivat, motkottivat ja huusivatkin lapsilleen - oisivat puhuneet korrektisti kuten aikuisillekin puhuivat!

- lasten meluisuus, arvaamattomuus, keskeneräisyys ja avoin aggression ja pahan mielen näyttäminen oli rasittavaa enkä tiennyt miten niihin suhtautua. Oisin halunnut, että lapset ois olleet kivoja, koska minä olin heille kiva! Kun se ei onnistunut, luovutin koko homman ja nimittelin lapsia mielessäni karmeiksi kakaroiksi.

En ymmärtänyt sitäkään, että miksei sille vauvalle heti opeteta miten nukutaan. Kaikilla olis kivempi olla kun ei tarvitsis kaikkia öitä kukkua. Aijai, sainpa kyllä nenilleni kun itselle syntyi kaksi erittäin huonounista vauvaa :) Siinä ei paljoa opettamiset auttaneet vaikka kaikkemme yritettiin.

Muutenkaan en tajunnut, että mitä pienemmästä vauva on kyse, sitä mahdottomampi asia niille on mitään opettaa. Että aikalailla viettien varassa mennään ekat kuukaudet. Just silloin kun nukuttaa niin nukutaan ja kun on nälkä niin syödään. Eipä siinä kamalasti mamman toiveet auta.

Ihmettelin myös sitä, että eräs läheinen ystävä muuttui persoonallisuudeltaan ihan toiseksi. Aina iloinen, energinen ja nauravainen ihminen oli todella usein kireä, huonotuulinen, huonomuistinen ja aikaansaamaton. Ymmärsin kyllä, että vauva valvottaa mutta laitoin nämä persoonallisuuden muutokset vain äitiyden piikkiin. En tajunnut, että se nukkumattomuus on se suurin syy.

Ihan hävettää jälkeenpäin kuinka mielessäni arvostelin tätä ihmistä. Silloin kun itsellä oli pahin valvomisrumba päällä omien lasten kanssa, niin olin varmasti vielä kireämpi, pahantuulisempi ja saamattomampi kuin tämä ystäväni.

Nyt molemmilla jo nukutaan hyvin ja kumpikin on palautunut omaksi itsekseen :)

Kyllä sitä monia asioita muka-ymmärsi lapsiperheen elämässä ennen omien lasten syntymää, mutta ei sitä oikeasti voi ihan täysin varautua eikä tietää miten asiat ovat ennen kuin itse elää sitä arkea.

Kaikki sukulaiset asuvat kaukana yhtä minua vanhempaa serkkua lukuunottamatta, tutuista ekat saivat vauvat n. vuosi ennen meitä eivätkä olleet niin läheisiä että olisimme nähneet vauvoja paria kertaa enempää.



Yksi näistä tutuista selitti kuinka sitten kun on vauva ei ehdi ikinä tehdä mitään, ei saa nukkua koskaan jne. Vähän kauhuissani odotin, joskin ajattelin että eihän se nyt kaikilla voi noin kauheaa olla. No, ei ollut, meille sattui helppo vauva.



Toinen mitä ihmettelin, oli se "eihän vauvan kakka edes haise". Kyllä se minusta haisi ennen lapsia, ja sen omankin lapsen kakka haisi myös vauvana - toki vähemmän kuin sitten isompana mutta ei ne jätökset kyllä ruusuilta tuoksuneet edes vastasyntyneellä!

...vaikka lapsiperhe ollaankin.

a) kitisevät taaperot yleisillä paikoilla. En pystynyt sietämään näitä ja mietin juuri että muksussa/vanhemmissa on vikaa. AA mitä teinin ajattelua

b) miksi kaikesta tehdään niin vaikeaa. esim. miksi ystävä jolla on lapsi ei halua lähteä päiväuniaikaan liikkumaan ulos (no eipä mieleeni tullut silloin että illalla onkin sitten maailman kiukkusin lapsi)

c) miksi ystäväni lapsi juoksentelee ympäriinsä, haluaa koskea kaikkeen ja jos ei saa niin huutaa/raivoaa (no olisikohan uhma ikä!!)



siis kaikki lapsen ns. perustoiminta ärsytti kamalasti enkä ymmärtänyt sitä. itseänikin hävettää mitä kaikkea olen suustani päästänyt liittyen ystävääni joka sai ensimmäisenä lapsen meidän kavereistamme. nyt kun olen itse äiti ymmärrän kaiken niin paljon paremmin ja hävettää kuinka kapeakatseinen olen ollut :(

-miten hankalaa on esim kahden alle kouluikäisen lapsen kanssa syödä ravintolassa (tai joskus onnistuu hyvin, joskus ei - esim ruoan tulemisessa kestää liian kauan, lapset riehaantuvat jne)

-että aina ei vaan jaksa olla "täydellinen", vaan laittaa dvd:n pyörimään, että saisi hetken omaa aikaa

-kuinka paljon lapset sotkevat. Ihan uskomaton kaaos vallitsee välillä, vaikka pari kolme kertaa viikossa järjestelen paikat kunnolla

-kuinka pitkäaikainen väsymys vaikuttaa kaikkeen todella kokonaisvaltaisesti

siellä oli paljon pieni lapsia. Joka kerta sain kamalan migreenin siitä metelistä ja riehumisesta.



Ihmettelin miten vanhemmilla pää kestää sellaista möykkää.



Nyt kun on omia lapsia (5-, 3- ja 1-vuotiaat) olen huomannut että kamalin meteli ja riehunta on juuri silloin kun tulee vieraita joiden kanssa olisi mukava jutella rauhassa aikuisten asioista, eli juuri silloin lapset käyvät kuumimpana kun on lapsettomia vieraita.



Jonkinlainen esitys siis päällä. Normaalisti ovat omat lapset suht rauhallisia.

olen murkusta asti hoitanut sukulaisten vauvoja ja sain oman pikkusiskon ollessani 18v,jota sitten hoidin kuin omaani.Omat lapset sain päälle parikymppisenä,että normaaliarkea ollut mulle aina tuo pikkulapsiaika

kiljuvia ja kova äänisiä lapsiaan ja ihmettelen taas kun omat lapset ovat kasvaneet mököttäviksi murkuiksi. Ihmettelen myös että enkö vain kuullut sitä meteliä omilta kiljukauloiltani.