Olin tänään kauppajonossa ja näin jotain, mikä jäi oikeasti vaivaamaan.

Olin tänään prisman kauppajonossa ja näin jotain, mikä jäi oikeasti vaivaamaan.

Äiti seisoi noin 10-vuotiaan poikansa kanssa kassalla. Poika näytti ujolta ja vähän jännittyneeltä, piteli käsissään pientä, rumasti teipattua vihkoa. Kassalla hän sanoi hiljaa: "Äiti, mä maksan tästä omilla kolikoilla, kun mä oon säästänyt."

Äiti vilkaisi vihkoa ja sanoi kovaan ääneen: "Et sä mitään koulukirjaa ala täällä maksamaan. Laitetaan pois, me ei tarvita mitään turhaa vihkoa. Sä et ikinä käytä niitä kuitenkaan." Poika yritti selittää, että se oli piirustusvihko, johon hän halusi piirtää joululahjaksi kuvia isovanhemmille.

Äiti huokaisi, pyöräytti silmiään ja sanoi: "Ei meillä oo varaa sun hömpötyksiin. Sä aina keksit jotain turhaa." Sitten hän nappasi vihkon lapsen käsistä ja iski sen takaisin hyllyyn niin, että se tipahti lattialle.

Poika jäi seisomaan siihen, hiljaa, katse lattiaan painuneena. Kassatyöntekijä ojensi hänelle varovasti vihkon ja kuiskasi: "Tässä, ota tämä kuitenkin." Lapsi vain pudisti päätään ja mumisi: Ei saa.

Koko jono oli hetken aivan hiljaa. Äiti jatkoi maksamista kuin mitään ei olisi tapahtunut. Poika käveli ulos perässään, kädet taskuissa, hartiat lysyssä.

En tiedä miksi, mutta se näky jäi pyörimään mieleen. Ei siksi, että äiti olisi ollut vihainen vaan siksi, että pojan katseessa ei ollut enää pettymystä. Siinä oli luovuttamista.