Mun ei ois pitänyt tehdä lapsia

Ei, en aio kitistä ja itkeä sitä, kuinka lapset ovat kamalia riiviöitä.



Lapseni ovat ihania, suloisia, fiksuja, hauskoja, rakkaita pikkuihmisiä. Haluaisin heille vain parasta. Tai ainakin hyvää.



Harmittaa, etten koe yltäväni äitinä siihen.



Ollakseni hyvä äiti (eli läsnä lapsille, nauttisin heidän jutuistaan joihin itsekin osallistuisin aktiivisesti, leikkisin heidän kanssaan, viettäisin aikaa heidän kanssaan, keksisin yhteistä tekemistä) olen liian itsekäs ja liikaa omaa rauhaa rakastava.



Nautin hiljaisuudesta, yksinäisyydestä, itseni kanssa olemisesta. Asioiden ajattelemisesta oman pääni sisällä. Yksin tekemisestä. Lukemisesta.



Olen monesti yrittänyt päästä irti tästä itsekkyydestä (?) ja yrittänyt olla läsnäoleva äiti. Sitä olen tässä vaihtelevasti yrittänyt kohta 10 vuotta, eikä se ota onnistuakseen.



Aamuisin ja iltaisin halaan lapseni ja sanon rakastavani, kysyn miten koulussa ja päiväkodissa meni, höpötän vähän sitä sun tätä, mutta suurimman osan ajasta olen poissa (jos en fyysisesti niin en ole kuitenkaan läsnä) ja lasten pyytäessä minua luokseen sanon aina "kohta, kohta" ja sitten kun viimein raahaudun lasteni luo (jos raahaudun), yritän tekopirteästi vaikuttaa kiinnostuneelta, ja oikeasti ajattelen vaan että kunpa pääsisin jatkamaan hommiani.



Haaveilen ajasta, jolloin lapset eivät enää asu kotona, ja koko koti on taas minun (tai minun ja mieheni).



Jossain vaiheessa koin huonoa omaatuntoa siitä, että "ehkä joskus vanhana kadun, kun olen sitten yksinäni, jos lapseni eivät välitä minusta kun olen vanha"



Nyt olen alkanut pohtia, että tuskin kadun. Olen aina viihtynyt yksinäni, mihinkä se siitä muuttuu.



Itseasiassa ajattelin jo tosi nuorena (teininä ja parikymppisenä) ettei mun pitäisi ikinä tehdä lapsia, koska en viihdy lasten kanssa enkä koe itseäni äidilliseksi. Tein sitten kuitenkin lapset "yleisestä painostuksesta" koska en luottanut tuntemuksiini tarpeeksi, ajattelin että muut ovat oikeassa ja katuisin, jos en lapsia tekisi.



No, nyt on turha katua, lapset on tehty ja ihania ihmisiä olenkin maailmaan saattanut :) Kyllä mä yritän tehtävästäni jotenkuten selviytyä ja vastuuni kantaa, mutta miksikään Vuoden Äidiksi musta ei kyllä ole. Harmittaa. Olen epäuskoisen ihailunsekaisesti kateellinen muutamalle tuntemalleni äidille, joille se äidin rooli tuntuu olevan se rakkain rooli, ja vieläpä luonteva sellainen. Lapsenne ovat onnekkaita.