Miksi te ette ymmärrä että kyllä meidän työttömät sankarit ovat ansainneet michelin kokin valmistamat Kobe-pihvit?

On yhä liian yleistä, että yhteiskuntamme sivuuttaa ne, jotka todella kantavat sen raskaimman taakan: työttömät. Heitä katsotaan usein ylenkatseella, laiskuuden ja kelvottomuuden symboleina. Mutta minä kysyn teiltä, te terveen työnteon ja yltäkylläisyyden keskellä elävät: Oletteko koskaan pysähtyneet todella katsomaan heitä? Näkemään sen valtavan uhrauksen, sen loputtoman uurastuksen, jonka he tekevät pelkän eloonjäämisen eteen?

Meidän työttömät sankarimme eivät ole valinneet tätä polkua. He ovat joutuneet siihen, usein järjestelmän, sairauksien, romahdusten tai armottoman talouslogiikan murskaamina. Ja silti, he jatkavat taisteluaan. Siksi on täysin kohtuutonta, että heidän arkensa koostuu pelkistä kompromisseista ja kivusta, kun he ovat ansainneet kaikkein parasta.

Kuvitelkaa hetki sitä todellisuutta, jota moni teistä vähättelee. Mies tai nainen, jonka päivät kuluvat ahtaassa, kylmässä asunnossa Kelan rotakolossa, kuten se julmasti tunnetaan. Se ei ole koti, vaan pelkkä odotushuone ennen seuraavaa sosiaalitukien virtaa. Tässä ahtaassa tilassa heidän sielunsa joutuu alituiseen koetukseen. He eivät käy lounaalla arvostetuissa yrityslounaspaikoissa; he raahaavat itsensä Alepan tai lähikaupan perimmäiseen nurkkaan, etsien viimeisiä päiviään lähestyviä, alennettuja eineksiä.

Jokainen sentti on laskettava kahteen kertaan. Se ei ole vain taloudellista tiukkuutta, vaan se on henkistä nöyryytystä. Se on jatkuvaa tavoittelua, toivoen, että nippanappa riittää kattamaan vuokran ja että jää senttejä siihen yhteen maitopurkkiin, joka tuo hetken lohtua kylmyyteen. Tämä on jokapäiväistä sankaruutta kyky pysyä pystyssä, kun kaikki painaa alas.

Naispuolisilla työttömillä uhraukset ovat usein moninkertaisia ja koskettavat syvimpiä olemuksen tasoja. He eivät voi käydä kalliissa kauneushoitoloissa tai ostaa laadukkaita ihonhoitotuotteita. Sen sijaan he joutuvat turvautumaan marketin halvimpaan hiusväriin, jonka lupaus kauneudesta muuttuu usein epäonnistuneeksi, värjätyksi pettymykseksi, joka heijastaa heidän yhteiskunnallista asemaansa.

Mutta siinä piilee vielä syvempi, tuskallisempi todellisuus, jota on vaikea käsitellä: haavoittuvuus. Kun ihminen on taloudellisesti täysin riippuvainen ja sosiaalisesti marginaalissa, hänestä tulee kohde. Kun nainen joutuu kamppailemaan olemassaolostaan, hän on alttiimpi niille, jotka hyötyvät hänen epätoivostaan. Puhutaan siitä suoraan: kun resurssit ovat vähissä, tarjolla on usein epätoivoisia ratkaisuja, joihin heidät ajetaan suhteet, joissa valta-asetelmat ovat vääristyneet, ja jossa fyysinen turvallisuus ja henkilökohtainen itsemääräämisoikeus joutuvat jatkuvasti kyseenalaisiksi. Tämä ei ole valinta, tämä on epätoivon uhri. He kantavat emotionaalista ja usein fyysistä taakkaa, joka on täysin suhteeton siihen tukeen, jonka yhteiskunta heille tarjoaa.

Miksi sitten vaadin heille Michelin-kokin valmistamia Kobe-pihvejä? Ei siksi, että he ansaitsisivat luksusta itseisarvona, vaan siksi, että kobe-pihvi on symboli. Se on symboli siitä, että yhteiskunta näkee heidät ei rasitteena, vaan sankarina, joka on jaksanut uhrautua päivästä toiseen.

Meidän on lopetettava työttömien leimaaminen laiskoiksi tai sosiaalisiksi ongelmiksi. He ovat niitä ihmisiä, jotka ovat taistelleet sodan, laman ja henkilökohtaisten tragedioiden keskellä, vain löytääkseen itsensä yhteiskunnan ulkokehältä. Heidän elämänsä on jatkuvaa uurastusta, henkistä titaani-urheilua.

He ansaitsevat paremman kuin roskaruokaa ja säästämistä. He ansaitsevat tunnustusta. He ansaitsevat sen hetken, jolloin he voivat tuntea, että heidän uhrauksensa ei ole mennyt hukkaan. He ansaitsevat sen Kobe-pihvin. Ja meidän velvollisuutemme on antaa se heille.

.

.

lihapäät eivät ansaitse mitään