Lue keskustelun säännöt.
syömishäiriötarinoita, vertaistukea?
25.10.2025 |
elikkä niillä jolla on ollu syömishäiriö ois kiva kuulla teidän selvytymostarinoita siitä
Kommentit (20)
Hei!
Sairastuin ehkä tavallista myöhemmin, 25-vuotiaana. Elän yksin, ja lähipiirini on varsin suppea, joten sain paastota kaikessa rauhassa. Kolme vuotta sitten mursin pienessä tapaturmassa kolme luuta, ja viime keväänä todettiin osteoporoosi. Olen nyt 33-vuotias. Paljon on fyysisiä ongelmia, ja paino on noussut vähän liikaakin. Antaisin mitä vain päästäkseni takaisin entiseen kokooni, eikä itseinhoni tunne rajoja. Suoraan sanoen toivoisin olevani kuollut. Hoidossa en ole koskaan ollut. Kuka minua uskoisi, kun näytän normaalilta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hei!
Sairastuin ehkä tavallista myöhemmin, 25-vuotiaana. Elän yksin, ja lähipiirini on varsin suppea, joten sain paastota kaikessa rauhassa. Kolme vuotta sitten mursin pienessä tapaturmassa kolme luuta, ja viime keväänä todettiin osteoporoosi. Olen nyt 33-vuotias. Paljon on fyysisiä ongelmia, ja paino on noussut vähän liikaakin. Antaisin mitä vain päästäkseni takaisin entiseen kokooni, eikä itseinhoni tunne rajoja. Suoraan sanoen toivoisin olevani kuollut. Hoidossa en ole koskaan ollut. Kuka minua uskoisi, kun näytän normaalilta?
Voi monikin uskoisi. Ne jotka ovat erikoistuneet syömishäiriöihin tietävät sen, että suurin osa jopa ANOREKTIKOISTA on ylipainoisia. Saati muut syömishäiriöt päälle. Rohkeasti vaan hakemaan apua.
Ps. Olen myös itse entinen syömishäiriöinen. Koskaan en ollut lähelläkään alipainoa. "Ainoastaan" äärirasvaton naiseksi. Kyllä minut pääsääntöisesti otettiin vakavasti. Nykyisin hoidan itse syömishäiriöitä.
Anorektista oireilua 12-vuotiaana ja uudelleen lukioiässä. Oli aivan kauheaa, koska psyyke jäi jumiin vain siihen syömisen tarkkailuun. Liikunnasta olen pitänyt aina, joten looginen suunta on ollut myös ortoreksia. Onneksi pidän myös alkoholista ja nuorempana tupakasta, niin siinä sai vuorotella syömishäiriön ja päihteiden kanssa psyyken koossapitämisessä.
Selviytyminen tuli sitä kautta, että löysin asian, joka minulle oli kaikkein tärkeintä tässä elämässä ja kun tiesin, etten sitä vajaakuntoisena voi tehdä, se on aina tasapainottanut näitä ja lopulta lopettanutkin syömishäiriön. Tarkkailen edelleen ihan liikaa hassuja merkkejä lihomisesta ja yritän pitää painon samana, mutta tiettyä rentoutta on tullut, kun paino saa hiukan joustaa edestakaisin.
Oma vinkki olisikin, että löytää sen ns. oman jutun ja sitä kautta on helppo ymmärtää, että itselle tärkeimpiä asioita voi tehdä hyvin ja lempeästi vain niin, ettei sabotoi omaa ainutkertaista olemistaan tällä planeetalla.
Vierailija kirjoitti:
Hei!
Sairastuin ehkä tavallista myöhemmin, 25-vuotiaana. Elän yksin, ja lähipiirini on varsin suppea, joten sain paastota kaikessa rauhassa. Kolme vuotta sitten mursin pienessä tapaturmassa kolme luuta, ja viime keväänä todettiin osteoporoosi. Olen nyt 33-vuotias. Paljon on fyysisiä ongelmia, ja paino on noussut vähän liikaakin. Antaisin mitä vain päästäkseni takaisin entiseen kokooni, eikä itseinhoni tunne rajoja. Suoraan sanoen toivoisin olevani kuollut. Hoidossa en ole koskaan ollut. Kuka minua uskoisi, kun näytän normaalilta?
No jos sun paino kerran on "noussut vähän liikaakin", tiedät itsekin, mitä tehdä. Et tarvii mitään "apua" vaan ihan rehellistä itsekuria.
Aloin itse oireilla vasta 18-vuotiaana, muutettuani pois kotoa. Vaikka syömishäiriöni on restriktiivistä tyyppiä ja suhteeni ruokaan on todella vinoutunut, olen saanut pidettyä sen salassa läheisiltäni. Olen luonteeltani suorittaja, joten olen tietoisesti ylläpitänyt sairauden ja toimintakyvyn tasapainoa. Se on kuitenkin rajoittanut ja kontrolloinut elämääni, aiheuttanut sydänkomplikaatioita ja muutenkin pysyvästi vaurioittanut terveyttäni. Psyykkisistä vaurioista puhumattakaan.
Olen nyt 36-vuotias enkä usko koskaan parantuvani. En tavallaan näe sille riittävästi perusteita ja elämä ilman anoreksiaa tuntuu hypyltä tyhjään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei!
Sairastuin ehkä tavallista myöhemmin, 25-vuotiaana. Elän yksin, ja lähipiirini on varsin suppea, joten sain paastota kaikessa rauhassa. Kolme vuotta sitten mursin pienessä tapaturmassa kolme luuta, ja viime keväänä todettiin osteoporoosi. Olen nyt 33-vuotias. Paljon on fyysisiä ongelmia, ja paino on noussut vähän liikaakin. Antaisin mitä vain päästäkseni takaisin entiseen kokooni, eikä itseinhoni tunne rajoja. Suoraan sanoen toivoisin olevani kuollut. Hoidossa en ole koskaan ollut. Kuka minua uskoisi, kun näytän normaalilta?
Voi monikin uskoisi. Ne jotka ovat erikoistuneet syömishäiriöihin tietävät sen, että suurin osa jopa ANOREKTIKOISTA on ylipainoisia. Saati muut syömishäiriöt päälle. Rohkeasti vaan hakemaan apua.
Ps. Olen myös itse entinen syömishäiriöinen. Koskaan en ollut lähelläkään alipainoa. "Ainoastaan" äärirasvaton naiseksi. Ky
Kiitos viestistäsi, haluaisin todella uskoa tähän! Kuulostaa varmasti ristiriitaiselta, mutta en oikein osaa ottaa itseänikään vakavasti: yhtäältä näen vain silmämääräisesti tavallisen ihmisen, toisaalta tiedän voivani henkisesti järjettömän huonosti. Nämä kaksi eivät kulje lainkaan käsi kädessä.
Hyvää jatkoa Sinulle!
Vierailija kirjoitti:
Aloin itse oireilla vasta 18-vuotiaana, muutettuani pois kotoa. Vaikka syömishäiriöni on restriktiivistä tyyppiä ja suhteeni ruokaan on todella vinoutunut, olen saanut pidettyä sen salassa läheisiltäni. Olen luonteeltani suorittaja, joten olen tietoisesti ylläpitänyt sairauden ja toimintakyvyn tasapainoa. Se on kuitenkin rajoittanut ja kontrolloinut elämääni, aiheuttanut sydänkomplikaatioita ja muutenkin pysyvästi vaurioittanut terveyttäni. Psyykkisistä vaurioista puhumattakaan.
Olen nyt 36-vuotias enkä usko koskaan parantuvani. En tavallaan näe sille riittävästi perusteita ja elämä ilman anoreksiaa tuntuu hypyltä tyhjään.
Surullista kuulla. Toivon, että kuitenkin vielä tuosta pääsisit, vaikka mahdottomalta tuntuisikin. Parempaa jatkoa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen parantunut murrosiän syömishäiriöstä. Liikunta sai ehkä arvostamaan omaa itseä ja kroppaa enemmän.
Toki olen edelleen valikoiva syöjä, minkä huomaa vaikkapa joulun perinneruokien kanssa. Kaikki ei vain mene mutta syön riittävästi. Todettu autismin kirjon häiriö.
Vierailija kirjoitti:
Olen parantunut murrosiän syömishäiriöstä. Liikunta sai ehkä arvostamaan omaa itseä ja kroppaa enemmän.
Toki olen edelleen valikoiva syöjä, minkä huomaa vaikkapa joulun perinneruokien kanssa. Kaikki ei vain mene mutta syön riittävästi. Todettu autismin kirjon häiriö.
Kiva saada esimerkki paranemisestakin, vaikka joitakin hankaluuksia olisikin jäänyt!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin ehkä 11v kun kaikki alkoi, olin mielestäni lihava, vaikka en todellakaan ollut. Vaikeinta oli kun olin 13-14 -vuotias, silloin asia selvisi vanhemmillekin. Olen aina liikkunut paljon ja tykännyt siitä, minulla on ollut liikunnallisia harrastuksia, mutta tuolloin liikunta oli keino kontrolloida painoa, ja itseäni. Rankaisin itseäni myös ruoan suhteen, esimerkiksi jos joku koe ei mennyt mielestäni tarpeeksi hyvin tai painoni oli noussut, joitain satoja grammoja, en syönyt. Koin, että en ansaitse sitä. Toisaalta söin aika terveellisesti kuitenkin, onneksi, lisäksi oli vitamiineja. Kun vanhemmat saivat tietää tästä kävin joitain kertoja polilla, koin sen ihan hyväksi, koska siellä ollut ihminen jonka kanssa juttelin oli mukava.
Pituuskasvuni pysähtyi hetkellisesti, varsinaista kasvupyrähdystä minulla ei ollut koskaan. Toisaalta, painon noustessa pituuskasvu alkoi taas ja kasvoin vielä noin 10 cm. Kun olin 14v menetin kolme perheenjäsentäni, mikä vaikutti tietysti koko elämään, mutta tuossa vaiheessa oli jo menossa parempaan. Vielä 15-17v oli kuitenkin ajoittain ongelmia painon, syömisen ja kehonkuvan kanssa
Vierailija kirjoitti:
Sairastuin 14v ja nyt olen 43v, edelleen sairas. Epätyypillinen tällä hetkellä. Kun ei laihdu liikaa eikä säännöllisesti oksenna, niin yllättävän pitkälle selviää 🙄 Paranemisesta en sitten tiedä
Nyyh😢
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hei!
Sairastuin ehkä tavallista myöhemmin, 25-vuotiaana. Elän yksin, ja lähipiirini on varsin suppea, joten sain paastota kaikessa rauhassa. Kolme vuotta sitten mursin pienessä tapaturmassa kolme luuta, ja viime keväänä todettiin osteoporoosi. Olen nyt 33-vuotias. Paljon on fyysisiä ongelmia, ja paino on noussut vähän liikaakin. Antaisin mitä vain päästäkseni takaisin entiseen kokooni, eikä itseinhoni tunne rajoja. Suoraan sanoen toivoisin olevani kuollut. Hoidossa en ole koskaan ollut. Kuka minua uskoisi, kun näytän normaalilta?
Kyynel😢
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei!
Sairastuin ehkä tavallista myöhemmin, 25-vuotiaana. Elän yksin, ja lähipiirini on varsin suppea, joten sain paastota kaikessa rauhassa. Kolme vuotta sitten mursin pienessä tapaturmassa kolme luuta, ja viime keväänä todettiin osteoporoosi. Olen nyt 33-vuotias. Paljon on fyysisiä ongelmia, ja paino on noussut vähän liikaakin. Antaisin mitä vain päästäkseni takaisin entiseen kokooni, eikä itseinhoni tunne rajoja. Suoraan sanoen toivoisin olevani kuollut. Hoidossa en ole koskaan ollut. Kuka minua uskoisi, kun näytän normaalilta?
Voi monikin uskoisi. Ne jotka ovat erikoistuneet syömishäiriöihin tietävät sen, että suurin osa jopa ANOREKTIKOISTA on ylipainoisia. Saati muut syömishäiriöt päälle. Rohkeasti vaan hakemaan apua.
Ps. Olen myös itse entinen syömishäiriöinen. Koskaan en ollut lähelläkään alipainoa. "Ainoastaan" äärirasvaton naiseksi. Ky
Niin kauheaa😢
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Anorektista oireilua 12-vuotiaana ja uudelleen lukioiässä. Oli aivan kauheaa, koska psyyke jäi jumiin vain siihen syömisen tarkkailuun. Liikunnasta olen pitänyt aina, joten looginen suunta on ollut myös ortoreksia. Onneksi pidän myös alkoholista ja nuorempana tupakasta, niin siinä sai vuorotella syömishäiriön ja päihteiden kanssa psyyken koossapitämisessä.
Selviytyminen tuli sitä kautta, että löysin asian, joka minulle oli kaikkein tärkeintä tässä elämässä ja kun tiesin, etten sitä vajaakuntoisena voi tehdä, se on aina tasapainottanut näitä ja lopulta lopettanutkin syömishäiriön. Tarkkailen edelleen ihan liikaa hassuja merkkejä lihomisesta ja yritän pitää painon samana, mutta tiettyä rentoutta on tullut, kun paino saa hiukan joustaa edestakaisin.
Oma vinkki olisikin, että löytää sen ns. oman jutun ja sitä kautta on helppo ymmärtää, että itselle tärkeimpiä asioita voi tehdä hyvin ja lempeästi vain niin,
Ja se oma juttusi on istua pöytäkoneella ja kirjoittaa pitkää paskaa av:lle?
Vierailija kirjoitti:
Aloin itse oireilla vasta 18-vuotiaana, muutettuani pois kotoa. Vaikka syömishäiriöni on restriktiivistä tyyppiä ja suhteeni ruokaan on todella vinoutunut, olen saanut pidettyä sen salassa läheisiltäni. Olen luonteeltani suorittaja, joten olen tietoisesti ylläpitänyt sairauden ja toimintakyvyn tasapainoa. Se on kuitenkin rajoittanut ja kontrolloinut elämääni, aiheuttanut sydänkomplikaatioita ja muutenkin pysyvästi vaurioittanut terveyttäni. Psyykkisistä vaurioista puhumattakaan.
Olen nyt 36-vuotias enkä usko koskaan parantuvani. En tavallaan näe sille riittävästi perusteita ja elämä ilman anoreksiaa tuntuu hypyltä tyhjään.
Voi kyynel sentään😢
Vierailija kirjoitti:
Olen parantunut murrosiän syömishäiriöstä. Liikunta sai ehkä arvostamaan omaa itseä ja kroppaa enemmän.
Toki olen edelleen valikoiva syöjä, minkä huomaa vaikkapa joulun perinneruokien kanssa. Kaikki ei vain mene mutta syön riittävästi. Todettu autismin kirjon häiriö.
Eeeeeeivittu onko täällä pakstalla yhtään tervejärkistä ihmistä, kaikki autistìretardeja!!
Vierailija kirjoitti:
Olin ehkä 11v kun kaikki alkoi, olin mielestäni lihava, vaikka en todellakaan ollut. Vaikeinta oli kun olin 13-14 -vuotias, silloin asia selvisi vanhemmillekin. Olen aina liikkunut paljon ja tykännyt siitä, minulla on ollut liikunnallisia harrastuksia, mutta tuolloin liikunta oli keino kontrolloida painoa, ja itseäni. Rankaisin itseäni myös ruoan suhteen, esimerkiksi jos joku koe ei mennyt mielestäni tarpeeksi hyvin tai painoni oli noussut, joitain satoja grammoja, en syönyt. Koin, että en ansaitse sitä. Toisaalta söin aika terveellisesti kuitenkin, onneksi, lisäksi oli vitamiineja. Kun vanhemmat saivat tietää tästä kävin joitain kertoja polilla, koin sen ihan hyväksi, koska siellä ollut ihminen jonka kanssa juttelin oli mukava.
Pituuskasvuni pysähtyi hetkellisesti, varsinaista kasvupyrähdystä minulla ei ollut koskaan. Toisaalta, painon noustessa pituuskasvu alkoi taas ja kasvoin vielä noin 10 cm. Kun olin 14v menetin kolme perheenjäsentäni,
Sieluni itkee😢
Sairastuin 14v ja nyt olen 43v, edelleen sairas. Epätyypillinen tällä hetkellä. Kun ei laihdu liikaa eikä säännöllisesti oksenna, niin yllättävän pitkälle selviää 🙄 Paranemisesta en sitten tiedä