Nyt tuli sellainen olo, että on pakko purkaa...

Ehkä joku minut tästä tunnistaa, mutta ei haittaa... Jos ei kiinnosta lukea pitkää purkautumista niin kannattaa lopettaa nyt.



Tutustuin ja rakastuin aivan ihanaan mieheen 15 vuotta sitten. Hyvin pian tunsimme kumpikin, että tämä on se oikea juttu. Muutimme yhteen vain muutaman kuukauden seurustelun jälkeen ja kaikki sujui todella hyvin. Me olimme samalla aaltopituudella, meillä oli hauskaa ja olimme niin onnellisia. Naimisiin menostakin puhuimme hyvin nopeasti, mutta emme halunneet rynnätä mihinkään vaan katsoa ihan rauhassa miten juttumme kehittyy. Puhuimme kaikesta ja paljon. Olimme parhaat ystävät. Mieheni kertoi minulle lapsuudestaan, joka oli ollut hyvin vaikea. Pahoinpitelevät ja alkoholisoituneet vanhemmat. Suhteeseemme tuli pikkuhiljaa arki ja silti kaikki toimi kuten ennenkin.



Neljän vuoden jälkeen menimme naimisiin. Puhuimme lapsista ja kun aika tuntui oikealta päätimme sitä yrittää. Ja voi sitä onnea kun tulinkin pian raskaaksi ja saimme elämäämme kaksi ihanaa pikkutyttöä. Vaikka kaksosten kanssa arki oli kaaoottista, varsinkin vauvavaiheessa, saimme kaiken aina yhteispelillä toimimaan.



Elämä jatkui ja päätimme viisi vuotta sitten lisätä perheeseemme vielä yhden jäsenen, jos sellainen meille suotaisiin. Sitten kaikki muuttui. Olin sekaisin onnesta, kun sain pienen poikani ensimmäistä kertaa syliini synnytyssalissa. Katsoin hymyillen miestäni silmiin odottaen hymyä takaisin, mutta hänen katseensa oli tyhjä. Tiesin heti, että jokin on pahasti pielessä.



Poikamme syntymä laukaisi miehessä jotain. Kaikki lapsuuden asiat, joiden me kumpikin kuvittelimme olevan käsitellyt, nousivat pintaan. Mies masentui eikä jaksanut tehdä mitään. Hyvin pian hän lopetti työnsä ja jatko-opintonsa. Minä jäin yksin lasten kanssa, kun hän vetäytyi omaan maailmaansa. Puhuin ja tuin parhaani mukaan. Mies aloitti masennuslääkityksen ja terapian. Mikään ei muuttunut. Hän oli ja on edelleen oma itsensä tietyissä hetkissä, mutta hän ei pysty olemaan täysin läsnä. Olen niin väsynyt. En osaa kuin miettiä miten voisin auttaa vaikka mitään en enää keksikään. Ja itsekin hajoan tämän takia. Ei sen näin pitänyt mennä. On päiviä jolloin saan olla rakastamani miehen kanssa ja on päiviä jolloin kodissani asuu mies, joka ei näe eikä kuule mitään.