Aikuisena adhd diagnoosin saaneet. Miten pärjäsitte

Veikkaan että melko moni virhe ois jääny tekemättä. Itsetuntoni ois voinut olla parempi jos päättötodistus olisi ollut sitä myös (6.2) koska olin ihan fiksu likka muutoin, en vaan pystynyt keskittymään.

Vietin etenkin nuoruuteni väärässä seurassa ja päihteet meinasivat viedä minutkin mukanaan.

N38

Sain koulun jälkeen kotona usein raivareita, tai siis meltdowneja. Olin myös väkivaltainen vanhempiani kohtaan usein. Kokeilin myös useita eri harrastuksia, mutta ne jäivät aina kesken koska en jaksanut koulun ohella mitään muuta.

Pärjäsin ihan hyvin koulussa, mutta matematiikassa ja liikunnassa en. Lukiossa opiskelu oli kuitenkin välillä takkuista ja mun keskiarvo oli päättötodistuksessa 7,7. Peruskoulussa se oli 8,7. Lukiossa kärsin myös vaikeasta ahdistuksesta, jota piti lääkitä. Kirjoitin sentään MMMCE paperit ja se oli positiivinen shokki. Olin ahdistunut ja en tiennyt mitä alaa lähtisin opiskelemaan, kun pidin itseäni tyhmänä. Tuo E tuli pitkästä enkusta, mutta en halunnut opettajaksi tai kääntäjäksi. Kirjoituksiin lukeminen oli yhtä itkua, joten päätin etten mene yliopistoon. Päädyin lopulta AMK:hon alalle, jota on vaikea päästä opiskelemaan ja jossa pärjätäkseen pitää olla mielettömät lehmän hermot sekä valmius sietää epävarmuutta. Siitä alkoi sitten 10 vuoden pätkätyökierre (muutama vuosi myös freelancerina) ja lopulta totaalinen loppuunpalaminen alkuvuonna. En ole toipunut edelleenkään ja toivon mukaan pääsen kuntoutustuelle ensi vuonna.

Kaverisuhteissa oli ja on yhä haasteita. En ymmärrä sosiaalisia pelejä ja sanatonta viestintää. On myös vaikea elää vahvan oikeudentunnon kanssa. En voi sietää jos mua tai muita kiusataan. Päiväkodissa ja ala-asteella mua pidettiin kielikellona, kun juoksin heti sanomaan opettajalle jos olis todistanut jotain vääryyksiä. 

En siis ole sellainen stereotyyppinen hölöttäjä ja säheltäjä, vaan ADD-tyyppi. Ilman lääkitystä aivoni käyvät todella hitaalla ja on vaikea saada aikaiseksi varsinkin sellaisia juttuja, joista ei pidä, esim. siivoaminen. Kirjojen lukeminen on lääkityksen kanssa helpompaa. Koulukirjoja jaksoi lukea paremmin, koska ne oli rytmitetty kuvilla ja tietysti se opettajien ja vanhempien paineistus myös

Diagnoosin sain 3 vuotta sitten 32-vuotiaana. Elämänlaatu on parantunut valtavasti, mutta samalla oon joutunut psykologin kanssa työstämään traumoja ja katkeruutta. Jos olisin saanut lääkityksen nuorena, matikannumeroni olisi ollut peruskoulusta lukioon parempi kuin sääli5 ja mulla olisi ollut mahdollisuus kouluttautua paremmalle alalle ja tuskin olisin joutunut uupumuskierteeseen.