Suomalaiset on kasvatettu vähän turhankin vahvaksi ja yksinään toimeentulevaksi.

Saatan mä joskus humalassa soittaa sukulaisille tai tutuille. Ei mulla ole mitään asiaa tai syytä olla yhteydessä ihmisiin.

Minun yhteisöllisyys suvun kanssa päättyi siihen, että puukoteltiin selkään ja yritettiin kontrolloida kaikkea mahdollista sekä vttuiltiin ja nälvittiin päin naamaa. Ei kyllä kiinnosta muidenkaan kanssa mitään yhteisöllisyyttä harrastaa, varsinkaan jos se perustuu johonkin palveluksiin. Ei ole lapsia, joten siinä mielessä ollut oma polku helppo valinta. Olin ennen hyvinkin avulias ja valmis auttamaan, nykyään en.

Mä uskoin nuorempana sen valheen, että apua saa kun pyytää ym. No eikä saanut, ei läheisiltä eikä terveydenhuolloltakaan- jopa Kela jätti sähkölaskun pystyyn ja multa meni sähköt keskellä talvea. 😂  Siinä sitten istuin ja itkin, paskaisena ja surkeana, yksin. Mutta: opin myös jotain tärkeää, nimittäin sen, ettei muihin kuin itseensä voi turvata täällä. 

Tiedättekö kun Aasiassa puhutaan että ihmisillä on kahdet "kasvot", toiset julkiset ja toiset yksityiset? Nää meidän puheet avunsaannista on ihan samanlaista "julkisten kasvojen" jauhamaa p-kaa. Koitapa mennä hakemaan akuutisti apua kriisiin, tai krooniseen mt-ongelmaan joka on lähiaikoina pahentunut. 

Soitan harvoin lapselle, vanhemmille tai siskolle. Soitan kun on asiaa.

Jos tässä elämässä jotain haluaa saada aikaiseksi/tapahtumaan niin on parasta luottaa vain itseensä.