Musta tuntuu, että mun lahjakkuus on mennyt hukkaan...

ap:ta surullisena.



Lahjakkuus ei ole vain lahjoja ja hyvää menestystä, vaan myös kunnianhimoa ja kovaa yritteliäisyyttä.



Ap:n kaltaisia hyviä oppilaita ja kahden tutkinnon suorittaneita täydellisyyden tavoittelijoita on paljon ja ylipäänsä ihmisiä, jotka eivät ole koskaan tyytyväisiä mihinkään vaan aina ajattelevat että lahjat olisivat paremmin käytössä jossakin muualla.



Tämä on surullista, sillä siitä kärsii ap: kaltaiset ihmiset koko elämänsä ja heidän työtoverinsa, tässä tapauksessa vielä lapset.



Tähän ei ole mitään muuta ratkaisua kuin perusteellinen pohdinta siitä mitä haluaa tehdä ja sitten pyrkiä siihen.



Tärkeintä on, että se minkä työn on itselleen valinnut, haluaa kehittyä siinä ja tehdä työn niin mielekkääksi kuin ikinä pystyy. Ja olla niin hyvä työssään kuin kykenee. Tai huippu, kuten joku tuossa edellä, sanoi. Jos siihen on halua.



Ja ammattitaitoa voi myös yhdistää. Musikaalinen opettaja voi olla muutenkin kuin musiikin opettaja.

Eli juuri lukiosta ilman mitään suurta työtä 6 ällää ja 9,8 keskiarvo. No, minä käytin niitä lahjojani, valmistuin ensin TKK:lta diplomi-insinööriksi (teknillinen fysiikka) ja myöhemmin tekniikan tohtoriksi. Mutta olen huomannut, että en pidä lainkaan tutkimustyön tekemisestä. Olen ihan tosissani miettinyt sitä, että hankkisin pedagogisen pätevyyden ja yrittäisin päästä lukion opettajaksi. Harmi vain, että nykyisin olen jo vähän ylikoulutettu siihen, mikä voi aiheuttaa vaikeuksia työpaikan saamisessa.



Olen kuitenkin todennut, että koko elämäänsä ei kannata uhrata asioihin, joita tekee vain kunnianhimonsa tyydyttämiseksi.



Viihdytkö nykyisessä työssäsi? Jos viihdyt, niin en harmittelisi niinkään lahjojen hukkaamista. Mutta voisit sen sijaan miettiä, miten voisit kehittyä nykyisessä työssäsi vielä paremmaksi (esim. uusien opetusmenetelmien kehittäminen, valtakunnallisten opetussuunnitelmien uudistaminen, erityistä tukea vaativien oppilaiden opettaminen uudella tavalla tai mitä sitten keksitkin)?



Mutta jos et viihdy, niin lähde rohkeasti miettimään uusia mahdollisuuksia. Et ole tosiaankaan liian nuori aloittamaan vielä väikkäriä (vaikka rahoituksen saaminen voi olla tuossa iässä vähän vaikeampaa) tai kokonaan uuden ammatin opiskelua.



Harrastan muuten itsekin musiikkia, mutta olen todennut, että itse asiassa on paljon mukavampi harrastaa sitä kuin olla ammattilainen. Ei minua ainakaan huvittaisi soittaa kahdeksan tuntia päivässä. On paljon mukavampaa, kun voi soittaa silloin kuin haluaa ja käyttää sitä virkistyksenä normaalien rutiinien keskellä.

jotka menestyivät koulussa yhtä hyvin kuin sinä.. Itse en ollut yhtä välkky ja olin teini-iässä tosi ahdistunut jne. Nyt kuitenkin ollaan lähes samassa asemassa työelämässä. On kyllä tullu mieleen, et niistä fiksuista ystävistäni olis ollu parempaankin koulutukseen ja asemaan..

22

oikeastaan siitä lähtien, kun lukioon menin. Olisin halunnut musiikista ammatin itselleni, mutten uskaltanut lähteä sille tielle.



Nykyään en juuri enää edes musiikkia harrasta.



(Muutenkin tilanne samanlainen kuin ap:llä, koulussa olin todella hyvä, jne.)



Onkos mullakin sit joku ikäkriisi?



-22-vuotias poikavauvan äiti

Voisit herätellä sitä taitoa esiin harrastuksen muodossa. Ehkäpä siitä voisi tulla jopa uusi ammatti joskus.

ettet tajua että maailma on kuule vielä mahdollisuuksia täynnä 34vuotiaallekin. mars jatkamaan sitä lahjakkuusalaa - mutta jossei se sua kiinnosta etsi jotain sellaista mikä kiinnostaa ja tulet varmaan pärjäämään loistavasti ja kehittämään uuden uran. Motivaatio sulta puuttuu eikä mahdollisuuksia tai nuoruutta.



Toki sekin on ok, jos olet elämään kuitenkin kaikista tyytyväisin semmoisena kuin se on, pitää vaan oppia ettei oo mitään suorittamisen ja menestymisen pakkoa.

Oman isäsi mielestä ilmeisesti?

Harrastan kyllä, paljonkin. Mutta satuttaa niin paljon, että se olisi voinut olla ammatti, jos olisin tehnyt töitä aikoinani. Eipä ole mitään tehtävissä enää...



Ihailen ja kadehdinkin (kamala sana)ihmisiä, jotka ovat huippuja alallaan ja suren omaa hukkaan heitettyä potentiaaliani... Jos olisikin ollut kunnianhimoa ja olisi päättänyt vaikka opiskella lääketiedettä tms.



Ketään kohtalotoveria?



Ap



Ps. Elämäntehtäväni lienee siis potkia persuuksiin kaltaisiani helpon tien kulkijoita :)

sillä teitä ihan oikeasti tarvitaan! Ja ainakin meidän vanhempien mielestä (no, ainakin useimpien) teette arvokasta työtä.Ei minusta ainakaan olisi opettajaksi. Ja jos yhtään muistat omaa kouluaikaasi, niin silloinhan opet olivat ihan out, mutta nyt vanhempana niiden arvon ymmärtää.

Tsemppiä, yritä vaikka löytää mieleinen harrastus.

vuoden vanhemman lahjakkaan ihmisen joka lähti opiskelemaan itselleen musiikista ammatin tyystin eri alalta.



Mars mars.

...ainakin tuon musikaalisuuden osalta.

Olen ikäisesi ja päättänyt tänä syksynä aloittaa uudelleen musiikkiopintoni.

Ties mitä minusta vielä tulee?! : )

Minusta on johonkin,tiedän sen.

Oman isäsi mielestä ilmeisesti?

teet välitilinpäätöstä elämässäsi, katsot, mitä olet saanut aikaan (aika paljon jo; 2 yliopistotutkintoa, 2 lasta jne.) ja arvioit, mitä vielä ehtisit. nyt sinunan toteuttaisin Sen Suuren Unelmani, mikä se nyt onkaan. Vielä on aikaa ja sinulla resurssejakin.



Omassa kaveripiirissäni monet ovat juuri 3-kymppisinä opiskelleet uuden ammatin, juuri siltä toivealaltaan. ja ainahan itseään voi kehittää muutenkin, jatko-opiskelemalla, harrastamalla jne.

herrajjestas, millä tavoin se lääkärin ammatti on sitten opettajaa parempi?



Aika karmea rinnastus!



Kahden lääkärin kanssa seurustellut opettaja, joka ei ole katunut päivääkään, että päättikin valita humanistisen tiedekunnan lääkiksen sijaan

ja sitä varten sulla pitää olla töitä. Etkö voisi ajatella niin, että nämä oppilaat koulussa tarvitsee just sua? Sulla on tärkeä tehtävä siellä. Ei ehkä just sellainen, mitä sun haavekuvissa, mutta oikeasti tärkeä. Opettajan ammatti on yksi tärkeimmistä ammateista. Sääli että moni opettaja on nykyään burn outissa ja hakeutuu pois töistä, joissa nimenomaan tarvittaisiin pysyvyyttä. Vaihtuvuus ei ole hyvä oppilaille.

enkä sano, että lääkärin ammatti olisi "parempi" kuin omani... Älyllisesti haastavampi ja vaativampi sen sijaan kyllä se on. Minusta vain tuntuu, että että kykyni olisivat riittäneet johonkin vaativampaan kuin mitä teen /olen tehnyt. Lääkäriksi minusta ei olisi ollut tietyistä ominaisuuksistani johtuen (taipumus panikoimiseen esim.), mutta olisihan sitä voinut päätyä esim. lääketieteen tutkijaksi ja käyttää kykyjään siten ihmiskunnan hyödyksi.



Kiitos ihanista ja kannustavista kommenteista! Valitettavasti musiikin saralla on myöhäistä enää saavuttaa ammattimainen taso, näin se vain on. Teen paljon juttuja, joihin ei tarvita huipputason soitto- tai laulutaitoa esim. sovituksia ja sävellyksiä amatöörikäyttöön - mutta harrastuksena musiikki siis aina pysyy.



Kiitos ,että sain purkautua täällä.

Tyhmempikin kanssasisar tulee tuohon pisteeseen, että mittailee elettyä elämää ja jossittelee miten paljon parempi olisi voinut olla, kun olisi tehnyt toisenlaisia valintoja. Elämän suuret suuntaviivat ovat jo olemassa, luultavasti lapsetkin ja pitkähkö liitto.



Kannattaa jaksaa seisoa siinä pysähdyksen tilassa pari vuotta ja kysellä itseltään mitä sen jälkeen, että elämä olisi mielekästä näillä eväillä. Uusi ilo lähtee aukenemaan 4-kymppisyyden lähestyessä ja yhtäkkiä maailma on taas täynnä mahdollisuuksia eikä menetettyjä tilaisuuksia!



Itse tämän kokeneena, monen kanssasisaren vaiheet sivusta seuranneena



vähän vähemmän koulutettu ja vähemmän huippulahjakas 41v

loukkaantuu kaikesta mitä jopa AV:lla sanotaan. Oletkohan uupumisen kynnyksellä? Loppuunpalanut perfektionisti?