Koetko aikanaan saaneesi koulussa jossain aineessa paremman tai huonomman arvosanan kuin olisit mielestäsi ansainnut.

Kai minä olin 6,7 keskiarvoni ja nippanappa ylioppilaskirjoituksista selvinneenä arvosanani itse omilla toimillani ansainnut.Mutta en minä niiden antanut estää ja pyrkimästä eteenpäin niin, että voin tänään sanoa olevani maisteri. Opoimisvaikeudet ja haasteethan on kuten nenän muoto ja pituus ja taloudellinen asema ovat, mikäli tätä palstaa on uskominen vain omien valintojen tulosta. Samaab tapaan kuinonnettomuuteen joutuminen tai epäonni rakkausrintamallA, kuten, joku 2 vasta huomautti 2 keskustelussa  

Liikunnasta sain pärstäkutosen vaikka olin ihan normaalitasoa suorituksissa, paitsi harrastin urheilulajia joka jossain kuntotesteissä tuotti jopa kiitettäviä tuloksia. Olin kuitenkin suulas ja opettaja ei tykännyt siitä. Lisäksi joukkuepeleissä mut jätettiin aina vähän sivuun koska en ollut suosittu. Tiedättehän, valitaan viimeisenä ja laitetaan toissijaiselle pelipaikalle eikä koskaan anneta syöttöjä. Suosittujen ja opelle kuuliaisten joukko sai samoilla otteilla kaseja, jotkut jopa ysejä kun mielistelivät opea. Eipä tuo haittaa elämään ole tuonut.

En oikeastaan, eiköhän ne aika oikein mennyt.

En käynyt koskaan lukion musiikkitunneilla ja sain 9 numeroksi :)  . Toki opettajakin sairasti suurimman osan kurssista.

Englannin laudatur ja päättö/päästötodistuksessa 7. Puolustelu, eihän nyt sulle voinut nostaa sitä kun et kielioppiakaan lukenut. 

No, sain lähes kaikesta kympin lähiökoulussa. Lukiossa pitikin sitten alkaa tehdä töitä pitääkseen saman tason. Ekasta enkunkokeesta tuli lukiossa 8. Olin että mitähän helevettiä ja aloin lukea romaaneja enkuksi. Siitä se taso parani.

Ilman muuta. Esim. lukiossa sain ruotsista vitosia, kutosia ja seiskoja, kirjoitin kuitenkin laudaturin. Eihän arvosanalla ole mitään tekemistä osaamisen kanssa. Oli jotenkin hauskaa vetäistä 4 laudaturia ja yksi eximia yo-kirjoituksista ja ottaa samalla päättötodistus, jossa keskiarvo oli noin seiskan tienoilla.

Lukion liikunnanope antoi minulle aina kasin. Osallistuin vapaaehtoisiin liikunnan erityiskursseihin, osallistuin tunneilla innokkaasti ja olin hyvä, joskus paras jumpassa, pallopeleissä ja juoksulajeissa. Koin aina, ettei pitänyt minusta erityisesti.

Sain aina biologiasta kymppejä vaikka en koskaan tehnyt oikeastaan mitään paremmin tai enemmän kuin muut oppilaat. Jostain syystä sen aineen opettaja vain valitsi minut lellikikseen.

No yksi opettaja oli kommunisti ja vihasi mua kun olin kokoomus perheestä.

Sain joskus aikoinaan lukiossa nelosen ruotsinkokeesta, opettaja oli laittanut arvosanaksi vitosen, olin ihan superonnellinen.

Todellakin.

Keskiarvo oli jotain 9,7 opettelemalla ulkoa, väkinäisellä osallistumisella ja sinnepäin räpeltämisellä.

Pääsin jatko-opintoihin, mutta en koskaan valmistunut, koska pitäisi ymmärtää jotain.

Tykkäsin kovaa piirtämisestä ja mulla oli hauskaa kuviksessa kun nautin piirtämisestä, käytin omaa mielikuvitusta ja huumoria ja olin ylpeä mun töistä. Kotona harrastelin isojen pokemon kuvien piirtämistä A3 paperille (otin mallia pokemonkorteista). Vanhemmat kehui mun tekeleitä kotona ja olin ylpeä niistä, tallella edelleen. 

Sain todistukseen kuviksesta seiskan. Monet kaverit sai 8 tai 9. Se oli ainoa kerta kun ihan opettajalle kävin valittamassa todistuksen numeroa kun olin niin pettynyt ja hämmentynyt että miksi mulla on vain 7 ku kavereilla oli 8 tai 9 eikä ne nyt sen kummempia olleet piirtämään kuin minäkään.

Varmaan olin liian hälyisä tunneilla sitten että käytös alensi, en tiedä.. Nyt aikuisena aina silloin tällöin tulee mieleen että pitäisikö joskus osallistua kansalaisopiston jollekin taidekurssille jotta pääsisi alkuun taas piirrustelun kanssa tai aloittaisi maalauksien tekemisen. Vielä en ole konkretisoinut tätä koskaan...

Eli se yläasteen todistuksen 7 tosiaan masensi omaa innostusta ja teininä sitä sitten veti yhteenvedon että ehkä mä en sit ookkaan tässä niin hyvä mitä luulin ja kiinnostuksen tilalle tuli angsti. 

Kävin peruskoulua 80- ja 90-luvuilla. Olin liikunnallinen lapsi, suurimman osan vapaa-ajastani liikuin. Pelasin useammassa lajissa koulun joukkueessa, tulin valituksi kisaamaan yleisurheilussa koulujen välisissä kisoissa, pärjäsin hyvin hiihtokisoissa jne. Liikunnan numero oli silti aina 7 tai 8. Olin väärällä tavalla lahjakas liikunnassa. Olin tyttö ja menestyin poikien lajeissa. Tytöt, jotka olivat hyviä pelkästään voimistelussa, saivat kiitettäviä arvosanoja.

Kansakoulun 4. luokalla vuonna 1973 olin luokkani paras oppilas oppikouluun siirryttäessä (tämä sija siis todella oli määritelty ja kerrottu). Silti minulla ei ollut yhtäkään kymppiä. Arvostelu oli tuolloin siis hyvin erilaista, vanhanaikaista. Oppikoulussa numero 10 sitten jo olikin käytössä.

Käsitöistä sain huonomman numeron kuin mitä olisin ansainnut. Mulla on tallessa käsityöt. Ne on todella huolellisesti tehtyjä. 

Muut numerot kaikilta kouluasteilla on oikein. 

Uskaltauduin kysymään liikunnanopettajalta, miksi numeroni oli seiska, vaikka olin kahtena vuonna voittanut Suomen mestaruuden (eräässä raskaassa kestävyyslajissa). Opettaja naureskellen sanoi, että kun sinä et tanssimisesta tykkää. 

Sain 80-luvun alussa ylioppilastodistukseen ysin aineesta, josta kaikkien mittapuiden mukaan olisi pitänyt tulla kymppi. Itse en olisi syytä hoksannut, mutta rehtori sen minulle kertoi: opettaja oli syrjintään taipuvainen pappi ja minä uskonnoton. 

Kyllä. Mulla oli lukiossa kaikkien kyseisen aineen kurssien keskiarvo päälle kasin, niin sain päättötodistukseen seiskan! Sitä opettaja perusteli sillä, että kun viimeisenä vuonna sain seiskoja. Mutta eihän niin olisi saanut tehdä. Ei ollut mikään yleinen käytäntö lukioissa. Pikemminkin vastoin sääntöjä.

Liikuntanumero annettiin pärstäkertoimen mukaan. Samantasoiset laiskat (eivät tehneet kaikkea mitä käskettiin), valittavat, varusteita unohtelevat jne. sai paremman numeron. Olin kiusattu.