Lue keskustelun säännöt.
Mulla on kamalan huono "äiti-itsetunto".
18.08.2011 |
Tuntuu, etten millään riitä, enkä osaa tarjota hänelle oikeanlaista elämää. Olen kova suorittaja, mutta sen voin sanoa, että rakastan lastani (yhtä, enempää ei saada sairaudestani johtuen) yli kaiken. Olen hänen kanssaan kotona siihen saakka kun hän täyttää 3 vuotta.
Syyt miksi tuntuu etten riitä: En tahdo jaksaa käydä kerhoissa enkä muissa vastaavissa toimipaikoissa. Yritän, aina silloin tällöin, mutta jotenkin ahdistun ja herkästi pyrin jättämään käynnit väliin. En jaksa tavata perheen lähisukulaisten lisäksi ketään, minulle riittäisi tällainen vaatimatonkin elämä ihan hyvin. Kotona askarrellaan, leivotaan, piirrellään ja puuhaillaan. Takapihalla ja joskus puistossa ulkoillaan, silloin tällöin käydään uimassa ja temppulassa. Lapsella on ikää 2v 2kk. Luonteeltaan on kaikin puolin touhukas ja iloinen hyvin kehittynyt muksu.
Kuitekin vähän väliä tuntuu, että elämä lipuu ikkunan takana ohi lapseltani, näiden omien vajavaisuuksieni takia. Omasta elämästäni en enää välitä, tällainen minusta on tullut enkä muuksi muutu, mutta pilaanko tällä liian rauhallisella (epäsosiaalisella?) elämällä lapseni? Riittääkö hänen sosiaalisen kehityksensä tueksi päiväkodin aloitus 3-vuotiaana?
Kommentit (5)
Kuulostaa siltä, että nautit lapsen kanssa kotona puuhailusta ja mitä voi noin pieni enemmän tarvita kuin sitä, että äiti nauttii hänen kanssaan olosta? Minä uskon, että alle 3-v ei vielä tarvi muuta kuin ihan perusarjen. Uskon vakaasti, että päiväkoti 3-v jälkeen "riittää"!
Nauti itsestäsi, elämästäsi, siitä mikä sinussa sairautesi lisäksi on tervettä ja hyvää! Ei sinun ole pakko olla kerhoissa ollaksesi hyvä äiti.
Äiti tarjoaa lapselleen maitoa ja hunajaa. Maito on sitä, että täyttää lapsen tarpeet ja hunaja sitä, että äiti itse nauttii elämästään. Pyri löytämään hunajanpisarat! Ja onnea parivuotisesta iloisesta lapsesta!
T KirkkoSisko
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi että... Olet just ihana äiti. Mun lapsuus oli samanmoinen. Meitä oli kolme sisarusta ja me telmittiin kotona kaikessa rauhassa. Leikittiin ja keksittiin mielikuvitus juttuja. Äiti luki meille paljon mikä oli parasta mitä tiesin. Joskus äiti teki meille pedin patjoille olkkarin lattialle ja me saatiin katsoa siinä Aku Ankka piirrettyjä yöpuvut päällä vaikka koko päivä. Äiti luki Harlekiini-kirjoja sohvannurkassa ja hämmensi välillä ruokakattilaa. Joskus jos haluttiin "repäistä" ja lähteä jonnekkin niin tehtiin piknik etupihan nurmikolle. Äiti paistoi nakkeja ja ranskalaisia ja nappasi ketsupin mukaan ja syötiin ulkona viltillä istuen :) Parhaat lapsuusmuistot on juuri nuo kotona äitin kans olemiset, ei ne harvat kerrat kun äiti vääntäytyi ulos kotoa ja vei meidät jonnekin äiti-lapsi jumppaan. Siellä oli ainakin minusta vaan tylsää kun piti hyppiäkin juuri niinkuin sanottiin eikä saanut kirmata samalla lailla kuin kotona :D Voi että nyt ku alko muistella lapsuutta nii taidan mennä äitin luo kahville ja kiittää sitä kun ei pakottanut partioon yms. Kerran se poti juuri samanlaista "huonoa äiti-itsetuntoa" niinkuin sinä ja yritti keksiä meille ties mitä kerhoilua. Se loppu kun meistä vanhin lapsi sanoi "äiti, miksi sinä niin kovasti haluat että me mennään pois kotoa... meistä kotona on niin mukavaa!" :D
Voi että... Olet just ihana äiti. Mun lapsuus oli samanmoinen. Meitä oli kolme sisarusta ja me telmittiin kotona kaikessa rauhassa. Leikittiin ja keksittiin mielikuvitus juttuja. Äiti luki meille paljon mikä oli parasta mitä tiesin. Joskus äiti teki meille pedin patjoille olkkarin lattialle ja me saatiin katsoa siinä Aku Ankka piirrettyjä yöpuvut päällä vaikka koko päivä. Äiti luki Harlekiini-kirjoja sohvannurkassa ja hämmensi välillä ruokakattilaa. Joskus jos haluttiin "repäistä" ja lähteä jonnekkin niin tehtiin piknik etupihan nurmikolle. Äiti paistoi nakkeja ja ranskalaisia ja nappasi ketsupin mukaan ja syötiin ulkona viltillä istuen :) Parhaat lapsuusmuistot on juuri nuo kotona äitin kans olemiset, ei ne harvat kerrat kun äiti vääntäytyi ulos kotoa ja vei meidät jonnekin äiti-lapsi jumppaan. Siellä oli ainakin minusta vaan tylsää kun piti hyppiäkin juuri niinkuin sanottiin eikä saanut kirmata samalla lailla kuin kotona :D Voi että nyt ku alko muistella lapsuutta nii taidan mennä äitin luo kahville ja kiittää sitä kun ei pakottanut partioon yms. Kerran se poti juuri samanlaista "huonoa äiti-itsetuntoa" niinkuin sinä ja yritti keksiä meille ties mitä kerhoilua. Se loppu kun meistä vanhin lapsi sanoi "äiti, miksi sinä niin kovasti haluat että me mennään pois kotoa... meistä kotona on niin mukavaa!" :D
Annat pienelle lapselle juuri sitä mitä hän tarvitsee. Rauhallista kotielämää. Ei lapsen sosiaalisesta kehityksestä tarvitse olla huolissaan. Sosiaaliset taidot kehittyvät myöhemmin, kun lapsi pääsee osaksi ryhmää. Ei ne ole noin pienen kannalta mitenkään oleellisia. Sen ikäiselle on tärkeää viettää turvallista ja säännöllistä rauhallista elämää, ei olla jatkuvan ärsyketulvan uhrina päiväkodissa tai muussa valtavassa laitoksessa.
Mikä on oikeanlainen elämä? Missä siitä kerrotaan?
Onko siellä kerhoissa pakko käydä jos ei huvita? Harrastusten tehtävänä on saada elämään tekemisen iloa, jos ei huvita niin etsi toinen harrastus tai ole harrastamatta mitään.
Kaikkien ei tarvitse olla sosiaalisesti vilkkaita tai viettää vilkasta sosiaalista elämää. Paremmin pärjää jos omaa hyvät tavat, sillä ne kaunistavat. Mutta kuka on aikuisena mulkku (kuten meidän naapuri), niin se hänelle suotakoon, eiks niin?
Hellitä vähän niistä luuloista mitä olet itsellesi elämisestä luonut. Katsele maailmaa vähän enemmän anarkisemmin tai laita vaaleanpunaiset lasit silmille. Ympäristö alkaa näyttää erilaiselta ja tänne mahtuu erilaisuutta.