Helpottaako lapsettomuuden tuska silloin, kun saa lapsen

mutta vastaisin että tottakai.



Kun lasten kanssa riittävän monta vuotta touhuilee, taistelee uhmisten kanssa jne. niin kyllä se lapsettomuuden trauma alkaa haalentua. Mutta ikuisesti siitä varmasti jää viisautta, jota ihmisillä, jotka ovat lapsen saaneet ensiyrityksestä ei ole.

oikeastaan se tuska muuttaa vaan muotoaan. lapsettomuus jättää syvät ja ennenkaikkea lähtemättömät arvet. ei voi puhua varsinaisesti tuskan helpottumisesta tai katoamisesta. ennenkin se muuttaa muotoaan mutta pysyy aina taustalla. näin ainakin itsellä kaikkien näiden vuosien ja keskenmenojen jälkeen vaikka onkin pari hivenen alle kymmenvuotiasta ja muutaman kuukauden ikäinen vauva.

vaan jos on kolme lasta!



Sitä paitsi on eri asia menettää lapsia (keskenmenot) kuin kärsiä lapsettomuudesta (ei tule raskaaksi) joten älä sekoita asioita.

Mutta ikuisesti siitä varmasti jää viisautta, jota ihmisillä, jotka ovat lapsen saaneet ensiyrityksestä ei ole.

Oletko oikeasti tuota mielta? Etta ainoa tapa saada viisautta on olla karsinyt lapsettomuudesta?! Ja siis etta kaikki lapsettomuudesta karsineet olisivat jotenkin viisaampia kuin muut? Eikohan siihen joukkoon mahdu seka viisaita etta tyhmia, niinkuin mihin tahansa muuhunkin isoon ihmisryhmaan, vaikeaa kuvitella etta lapsettomuus olisi jotenkin autuaaksitekevaa (ainakaan sen enenmpaa kuin mikaan muukaan karsimys, kuten vaikkapa krooninen vakava sairaus tms.).

vaan jos on kolme lasta!

Sitä paitsi on eri asia menettää lapsia (keskenmenot) kuin kärsiä lapsettomuudesta (ei tule raskaaksi) joten älä sekoita asioita.

ai älä sekoita asioita. me ollaan tehty lapsia VUOSIA! mä en todellakaan sekoita asioita. meillä on kuule diagnosoitu sekundaarinen lapsettomuus joten enköhän tiedä mistä puhun. MULLA ON AIVAN SAMANLAINEN OIKEUS KERTOA OMA NÄKEMYKSENI/KOKEMUKSENI ASIAAN KUIN MUILLAKIN!!! ja kyllä. lapsettomuus on jättänyt minuun pahat arvet ja jumalattoman pelon siitä saanko lapsen elävänä syliini vai en. meillä kun tuo lapsen saaminen ei ole ollut todellakaan helppoa.

ja olenko mä valittanut jos mä totean oman ja monen tuttavan kokemuksen perusteella, että lapsettomuus jättää jälkensä ja se tuska ei poistu mutta muuttaa muotoaan?

Nyt mulla on kolme lasta ja aivan selkeä tunne siitä, että meidän lapsiluku on täynnä ja kaikki on OK. En muistele lapsettomuutta enää ollenkaan enkä tunne, että siitä olisi jäänyt mitään traumoja.



Ekaa lasta yritettiin 3 vuotta, seuraavien kanssa meni nopeammin kun osattiin mennä suoraan hoitoihin. Nyt viimeisestä hoidosta jo yli 5 vuotta aikaa. Kävin hoitojen aikana psykologilla pari kertaa ahdistuneisuuden takia, liekö tuosta ollut apua.

eli vaikka saa lapsia, ei se lapsettomuus katoa. Omani ovat IVF-alkuisia, 3 kpl, ja joskus oikeasti mietin, olenko keksinyt heidät ihan itse lievittääkseni tuskaani. Lapset ovat jotenkin vähemmän totta kuin niillä, jotka kertovat tulleensa raskaaksi kertalaakista sen enempiä suunnittelematta ja huomanneensa oikeasti olevansa raskaana vasta äitiysloman alussa. Itse olen ollut kaikki raskausajat täynnä kauhua siitä, saanko lasta syliini vai en.



EIkä ole tullut tunnetta, että vaikeaa oli, mutta sain toivomani. Tuli tunne, että näitä lapsia ei tehty muille vaan itselle eli uranaisesta tuli kotiäiti.

Kärsin sekundäärisestä lapsettomuudesta, ja heitin jo toivon toisen lapsen saamisesta. Kakkonen syntyi kuitenkin IVF-hoitojen tuloksena viime metreillä (38-vuotiaana) ja on nyt tomera 1 v 4 kk poika.



Meillä on nyt lapsiluku täynnä, enempää en halua. Joskus pian toisen lapsen syntymän jälkeen katselin vauvamahoja pienellä haikeudella, mutta nyt tällä hetkellä olen puhtaasti onnellinen, että enää ei tota tartte tehdä :) Se on paljon sanottu ja olen niin tyytyväinen siihen, että tunnen näin. Ainut mikä on jäänyt harmittamaan on se, että en mennyt hoitoihin tarpeeksi aikaisin. Olisin halunnut lapset nuorempana ja pienemmällä ikäerolla, kun sitä nyt tuli kymmenen vuotta ja rapiat.

Lasten saaminen tai saamattomuus on taistelua päivästä päivään. Parempi olisi ettei lapsia edes haluaisi, säästyisi paljolta.

kun perheeseen syntyi se kolmas ja viimeinen toiveissa ollut lapsi. Enää vauvamahat tai vauvauutiset aiheuttaneet surua, katkeruutta tai kateutta. Tai jos aiheuttivat niin pienen pikkuriikkisen verran.



Tilanne muuttui ,kun tulin yllättäen taas raskaaksi ja sain keskenmenon. Yhtäkkiä perheessä tuntuukin olevan iso aukko ja ahdistaa, kun tietää, että sitä tuskin pystymme paikkaamaan (ainakaan biolapsella)

Minulla on kaksi lasta, joista ensimmäinen tuli hoidoilla ja toinen luomuna. Ehkä lapsettomuutta enemmän on kuitenkin jonkainlaista ahdistusta ja pelkoa (ehkä liioitellusti ilmaistu sekin...) jäänyt siitä, että esikoinen sairastui vastasyntyneenä ja oli hengenvaarassa, onneksi toipui, toisella on synnynnäinen vamma, jonka vuoksi vauva-aika oli hankala.

Mutta lapsettomuudesta on ainakin mulla jäänyt päälle jotenkin tapa hahmottaa elämää ja aikaa, kuukautiskierto kerrallaan. Meillä tuo lapsilukuasia ei ole niin helppo. Minä toivoisin kovasti vielä yhtä, mies ei. Ei ole kuitenkaan ehkäisystä niin tarkka. Niinpä joka kerta, kun ehkäisyä ei ole ollut, ja raskaus olisi mahdollinen, tulee se tuttu fiilis, kun odottaa ja kuulostelee oireita (ja niitähän tulee) ja sitten alkaa menkat...Samaan aikaan kavereille tulee lapsia, ja mietin, että jospa ehtisin vaikka olla tuon kanssa vielä yhtä aikaa raskaana. En ehdi, niin menevät muiden raskaudet ohi nopeasti, kierto kierrolta, ja minä toivon...

Niin, ja sanottakoon vielä, että olen siis hyvin onnellinen ja kiitollinen kahdesta ihanasta lapsestamme. Ehdin jo monta vuotta pelätä, ettemme saa ainoatakaan.

Toisaalta lapsilukummekaan ei ole täynnä eikä tule ikäni takia koskaan olemaankaan.



Lapsettomuudesta olen kärsinyt nyt yli 10 vuotta, ensimmäistä lasta tehtiin 5 vuotta, toista 3,5 vuotta, välissä kaksi keskenmenoa.



Minä koen, että saan valittaa. Koen, että olen joutunut käymään läpi sellaisen mankelin tunteita, että en voi vain teeskennellä, että kaikki on hyvin, kun sen kaipaamani asian saan vihdoin käsiini. Totta, nyt minulla on kaksi lasta, ihania ja rakkaita ja elän onnellista perhe-elämää, mutta edelleen tuntuu se outo pisto sydämessä, kun kuulen jonkun tutun olevan raskaana. Joka ikiset kuukautiset ovat valtava pettymys. Toivon, vaikka tiedän, että ei ole toivoa. En kadehdi toisten lapsia tai raskausmahoja, olen itse asiassa yllättävän kiinnostunut muiden raskauksista ja pikkulapsiajoista, mutta kadehdin sitä helppoutta, sitä, että se toinen tulee alle kahden vuoden ikäerolla ensimmäisen perään. Että kolmannesta puhutaan tyyliin "katsotaan kahden vuoden päästä".



Eniten kuitenkin harmittaa se oma outo olo, sellainen ilkeä epäonnistumisen fiilis. Se, että en ole ihan oikea äiti enkä ihan oikea nainen vaan vähän niin kuin feikkaan tässä vaan, että muut ei huomaa...



Pärjään siis elämässäni ihan hyvin ja olen onnellinen, mutta lapsettomuuden kokemukset eivät ole kadonneet eivätkä varsinaisesti edes haalentuneet. Olen toki onnellisempi PALJON nyt, kun minulla on lapsia. Mutta mitä olenkaan joutunut käymään läpi saadakseni heidät! Menetyksiä, vuosikausien odotusta ja testejä, piikityksiä, lääkäreitä... Keskenmenojen jälkeen kävin vähän aikaa psykologillakin.



En sanoisi, että olen viisastunut näistä kokemuksista, mutta kyllä väitän, että olen empaattisempi kuin moni muu ihan kaikenlaisille kokemuksille. Nykyään monet, joille lapsettomuus ei osu omalle kohdalle, kohauttelee vain olkapäitään ja toteaa, että ei teille ole edes tarkoitettu lapsia. Silloin minä pirullisesti toivon, että tällaisille henkilöille ei ole tarkoitettu lastenlapsia. Kyllä se ilkeys joskus omaan nilkkaan kolahtaa. Mutta kun tiedän, mitä siinä käydään läpi, perun toivomukseni. Ei tätä kukaan oikeasti halua kenellekään.

mitä ihmeen lapsettomuuden tuskaa, jos kerran lapsia kuitenkin olette saaneet? Eikö sitä lapsettomuuden tuskaa ole niillä jotka lapsettomiksi jäävät.

hyvin kirjoitettu, 13!

Tutulta kuulostaa. Se, miten ihmiset "tekevät sitten lapsen, kun esikoinen menee ekalle" tms., kuulostaa vaan tosi pahalta. Usein olen sanonut näihin, että niin, me tehtiin ekaa neljä vuotta. Jotenkin se oletus, että lapsia tuosta noin vaan "tehdään" ja suunnitellaan tarkkaan, milloin sopisi lapsen tulla, saa ainakin minulle aina palan kurkkuun ja jonkinlaisen katkeruuden piston sydämeen. Vaikka joillainhan se varmaan meneekin niin.

taustalla aina tulee olemaan, se lapsettomuus. Se ettei se olekkaan niin itsestään selvää.

Ja vaikka se lapsi sitten on siinä, niin sen pelkää menettävänsä, tai itselleen tapahtuvan jotain..



Seitsemän vuotta, ikää tulessa vuosi vuodelta lisää ja ajan loppuun käymistä on vaikea hyväksyä ja nyt vielä tahtoisin sisaruksen lapsellemme, mutta mies ei...



Tosin ikää on jo reilut 40, mutta tämän ensimmäisenkin kanssa kaikki meni hienosti ja jaksamme aivan mainiosti lasta.

Ei meidän enään tarvitse päästä menemään niin kuin mahdollisesti nuorten vanhempien, enkä ole ollenkaan katkera siitä, että vietämme aikaa lapsemme kanssa.

Se on nyt tehtäväni.



Mutta kyllä, kyllä lapsettomuus, lapsellisenkin kulkee mukana useimmiten koko elämän.

Hei, luen viestiketjua vuosien päästä ajatusten ja kokemustenne vaihdosta, mutta silti laitoin mukaan joitakin omia tuntemuksiani.

Oma kokemukseni on 20 vuotta lasta toivottuani että joltain osin tuska helpotti kun vihdoin sain lapsen, mutta ei täysin. Tiedän olevani etuoikeutettu ja tietenkin onnellinen kun sain aarteeni, mutta kun jotakin niin suurta ja tärkeää odottaa ja toivoo vuosikymmeniä ja menettää toivonsa useita kertoja - se ei voi olla jättämättä syviä ja kipeitä jälkiä.

Odotusajan pelot, synnytyspelko, huolet ja mm. menettämisen pelko kun lapsi vihdoin on siinä, sylissä ja totta. Ymmärrys vaikkapa siitä että lapsella ei ole sisaruksia, serkkuja, isovanhempia...

Tunteet, jäljet, kokemukset ovat todellisia ja elämänmittaisia, vaikka ne muuttaisivatkin muotoaan.

Pelkäsin odotusaikana, että menetän vauvan. Tunsin ääretöntä kiitollisuutta siitä, että olen raskaana. Minulle jokainen kolme lasta ovat ihme, ja olen kiitollinen siitä että pääsin raskaaksi tulossa niin vähällä. Se ei kuitenkaan poissulje pelkoja, komplikaatiota ym.

Suututtaa nämä tekstit, että vain kärsimyksen kautta olisi jotenkin hyvä, parempi kuin muut. Ja sitten vielä kuitenkin kehtaatte puhua, että lapsettomuuden tuska on läsnä edelleen. Heijastuuko se teidän lapsiinne kenties hyvinkin negatiivisella tavalla?