Vihaan kohta anoppiani, koska hän vihaa minua.

Vihasi jo ensi tapaamisella. Sitten yritettiin tulla 4 vuotta toimeen, kunnes esikoisemme syntyi. Nyt hän on ollut täysin avoimen vihamielinen minua kohtaan, joten rauhallinen yritykseni selvittää tilannetta kärjistyi lihavaksi riidaksi ja anoppi laittoi välit poikki. Aluksi yritin pyydellä anteeksi ja sopia riitaa, en saanut mitään vastakaikua. Välirikko on ollut jo viime talvesta alkaen.



Mies uskoo että tulemme vielä joskus toimeen. Minä en oikein usko siihen, sillä olen alkanut inhoamaan anoppiani. En vaan osaa painaa villaisella sitä, että hän on alusta asti kohdellut minua väärin ja vaikka tekisin mitä, en kelpaisi.



Ja halveksun sitä mitä hän tekee omalle lapselleen ja lapsenlapselleen oman pikkumaisuutensa takia. Estää normaalin perhe-elämän ja normaalin kanssakäymisen. Kaiken kukkuraksi omassa pienessä sielussaan syyttää minua siitä että estän häntä tapaamasta lastani.



En estä, mutta alle vuoden ikäistä lasta hän ei vaan saa tavata ilman minua, ja mietin kyllä aika tarkkaan että miksi minun oikeastaan pitäisi suostua siihen että hän tapaisi lastani ilman että sietää minun läsnäoloani? En halua kasvattaa lastani ihmettelemään miksi mummo ja äiti eivät voi olla samassa huoneessa ja äitin täytyy odottaa jossain muualla mummolassa käydessä. Eli minun mielestäni on täysin anopin valinta jos ei olla tekemisissä.



Miten selvitä tilanteesta jossa ei pysty enää tekemään asioille mitään, mutta ei viitsisi itse katkeroitua noin hankalan ihmisen takia?



PS Odotan toista lasta, eikä anoppi vielä tiedä sitä. Saa nähdä mikä helvetti siitäkin vielä repeää.