Lue keskustelun säännöt.
Reagoimattomat ja "tyhjät" vanhemmat.
25.07.2025 |
Pidän kyllä vanhemmistani, siitä ei nyt ole kyse. Mutta nämä ovat aina olleet vähän omituisia. En keksinyt miten muutenkaan otsikoida tämän. Kävin kesälomalla pikavisiitillä kotona, ja muistin taas miten outo tunnelma siellä on ihan aina.
Äitini ei saata vastata asioihin joita sanon mitenkään, eikä tätä kiinnosta jatkaa keskusteluja kanssani. Tämä on aika raskasta. Siis jos sanon että kaverini menee leikkaukseen, tämä vastaa okei, ja jatkaa omaa asiaansa, joka saattaa vaikka olla että onkohan meillä porkkanoita jääkaapissa. Sitten jos koitan jatkaa että niin, sillä on se ja se ongelma, vastausta ei saata tulla ollenkaan. Kaikki asiani menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
En ole ikinä oikein oppinut kertomaan ihmisille asioistani tästä syystä, kun kaikki on kuitenkin evvk. Unohdettu sekunnissa. Lapsena en voinut luottaa siihen että vanhempani muistaisivat tai hoitaisivat asioitani.
En tiedä vanhemmistani oikeastaan mitään. Näillä ei ole oikein mitään suosikkiasioita, ei keskustella mistään oikeasta. Ovat eronneet, eikä ero ollut riitaisa, isäni vain ilmoitti että hän muuttaa pois kun olin teini. Ok. Tämän jälkeen ei olla nähty kuin satunnaisesti, kaikki asiani ovat olleet tälle aina samalla tavalla turhia. Ei tiedä missä asun, mitä teen, mieheni nimeä, ei mitään. Ei muista, ei kiinnosta.
Jos vaikkapa itkin teininä keittiössä, tätä ei huomioitu mitenkään, vaan asiaan suhtauduttiin niin kuin olisin lukenut lehteä. Mihinkään asiaan ei saa neuvoa, ei järkevää apua. En uskaltanut kertoa lapsena esimerkiksi kaverini isoveljen uhkailleen minua, koska tiesin että tähän ei tulisi juuta eikä jaata. Pelkäsin pitkään mennä kouluun tämän takia.
Kommentit (32)
Me emme voi tietää miksi vanhempasi ovat tuollaisia. Jos ovat pettyneitä siihen miten elämä on mennyt, eikä sinun kaverin leikkaukseen meno tunnu tarpeeksi kiinnostavalta keskustelun aiheelta. Jos heillä on kuitenkin rikas sisäinen elämä, joka ei näy muille. Ei ulkopuolinen voi tietää, mutta arvailla aina voi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä, miksi juuri sinun vanhempasi ovat tuollaisia, mutta usein ihmiset muuttuvat tuollaisiksi, kun liian monet vaativat heiltä liikaa liian pitkään. Usein vaatimukset ovat emotionaalisia, mutta ei välttämättä pelkästään. Ja niitä ei voi millään täyttää, koska joka kerta kun jollain ihmeellä ratkaiset ongelman (yleensä sellaisen, johon toisen ei järkevästi ottaen olisi pitänyt edes päätyä), tulee uusi. Tuo on siis suojautumista hyväksikäytöltä tilanteessa, jossa välejä ei voi panna kokonaan poikki. Ihminen yksinkertaisesti lakkaa antamasta mitään tunteita tilanteisiin, joissa niistä saa vain haukkuja palkaksi. Sitä tekee sen, mitä pystyy, muttei jaksa välittää sen enempää.
Minä olin tässä tilanteessa kun paloin loppuun sairaan lapsen ja avioeron ristivääännössä. Joku muu tuntemani on joutunut tilanteeseen narsistisessa suhteessa. Kolmas työpaikan takia. Aspeen vanhemmista en tiedä mitään, mutta jos kovinkin moni muisto on sitä, että sp itkeskelee keittiön pöydän ääressä, niin voi olla, että hänkin on ollut sika vaativa. Ja joo, vanhempien kuuluu mennä moneen solmuun lastensa takia, mutta nyt ap on aikuinen ja voisi omalta osaltaan alkaa löysennellä noita solmuja, eikä vaatia vieläkin aina vaan lisää.
Ap. kuvailemasi on kuin minun syntymäperheestäni. Koko elämä vuorovaikutuksen puutteessaan ja kohtaamattomuudessaan oli kuin suuri arvoitus, jota onkin pitänyt sitten vuosikymmeniä yrittää selvittää.
Lapselle tuollainen jättää syvän näkymättöömyyden, turvattomuuden ja yksinäisyyden kokemuksen.
Joku kirjoitti tuossa aiemmin, että ehkä heillä rikas sisäinen elämä. Enpä todellakaan uskoisi ainakaan omien vanhempieni kohdalla. Niin onnettomia he olivat ja yrittivät, että minä olisin se, joka heitä kuuntelee ja kannattelee. Eikä edes perheen ongelmissa vaan eräänlaisessa itsekehussa. Jos erehdyin naiiviuksissani kertomaan jostain omasta pelottavasta terveyshäriöstäni varsin nuorena, isä ei sanonut mitään vaan kehui, että ei hänellä ole mitään sellaista ja että on huoltanut auton.
Ihmisistä noin 10 prosenttia on aleksityymikkoja, jotka eivät tunnista tunteita eivätkä osaa puhua mistään tunteisiin liittyvästä.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, miksi juuri sinun vanhempasi ovat tuollaisia, mutta usein ihmiset muuttuvat tuollaisiksi, kun liian monet vaativat heiltä liikaa liian pitkään. Usein vaatimukset ovat emotionaalisia, mutta ei välttämättä pelkästään. Ja niitä ei voi millään täyttää, koska joka kerta kun jollain ihmeellä ratkaiset ongelman (yleensä sellaisen, johon toisen ei järkevästi ottaen olisi pitänyt edes päätyä), tulee uusi. Tuo on siis suojautumista hyväksikäytöltä tilanteessa, jossa välejä ei voi panna kokonaan poikki. Ihminen yksinkertaisesti lakkaa antamasta mitään tunteita tilanteisiin, joissa niistä saa vain haukkuja palkaksi. Sitä tekee sen, mitä pystyy, muttei jaksa välittää sen enempää.
Minä olin tässä tilanteessa kun paloin loppuun sairaan lapsen ja avioeron ristivääännössä. Joku muu tuntemani on joutunut tilanteeseen narsistisessa suhteessa. Kolmas työpaikan takia. Aspeen vanhemmista en tiedä mitään, mutta jo
Siis onko "aika vaativaa" itkeä niin että äiti ja isä näkevät?
Kuulostaa omituiselta, vaikka olen itsekin oppinut, että itkeminen kannattaa tehdä salaa. Äitiä ja isää ei kannata rasittaa, koska heillä on vaikeaa muutenkin.
Mutta järjellä ajatellen se on nurinkurista. Ihannetilanteessa perheenjäsenten pitäisi olla toistensa tukena.
Mun äiti on vähän tommonen samanlainen varsinkin koulutukseen liittyvissä asioissa. Samaan aikaan hän ei vastaa mitään jos puhun jostain koulutukseen liittyvästä ja saattaa jopa suuttua, että häiritsen häntä. Tosin hän on aina puhunut, että minusta tulee varmaan joku tohtori tai tutkija eli paineita menestyä on asetettu. Itse hänellä on vain toisen asteen koulutus ja hän tuntee alemmuuden tunnetta siitä. Luulen, että tommoinen voi johtua kateudesta. Esim. jos puhut jonkun kaverin leikkuksesta äiti saattaa olla kateellinen, koska hänellä itsellään ei ole mitään mistä puhua, kavereita tai elämää. On outoa olla kylässä kun toinen ei keskustele mitään tai ole yhtään läsnä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksanut lukea, mutta saatan itse olla joskus reagoimaton ja syitä on: väsymys. Jos olen nukkunut ~ 3-4 h, en jaksa yhtään mitään. Sanojen muodostaminenkin on rasittavaa. Toiseksi minua ei kiinnosta pätkän vertaa jonkun ventovieraan leikkaukset sun muut. Ehkä äitisi ei osaa esittää, että häntä kiinnostaa. En ymmärrä miksi häntä pitäisi liikuttaa kaverisi tai jonkun muun leikkaukset.
Vierailija kirjoitti:
En jaksanut lukea, mutta saatan itse olla joskus reagoimaton ja syitä on: väsymys. Jos olen nukkunut ~ 3-4 h, en jaksa yhtään mitään. Sanojen muodostaminenkin on rasittavaa. Toiseksi minua ei kiinnosta pätkän vertaa jonkun ventovieraan leikkaukset sun muut. Ehkä äitisi ei osaa esittää, että häntä kiinnostaa. En ymmärrä miksi häntä pitäisi liikuttaa kaverisi tai jonkun muun leikkaukset.
Miksi olet nukkunut vain 3-4h? Kyllä ihan normaaliin vuorovaikutukseen kuuluu olla kiinnostunut siitä mitä toinen sanoo tai vähintään edes vastata jotain. Kannattaisi opetella pitämään normaalisti huolta itsestään, että jaksaa käyttäytyä normaalisti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi aikuisena saa valita seuransa.
toisen kanssa en ole tekemisissä hyvästä syystä kun en jaksanut jatkuvaa haukkumista. Toisen kanssa keskustelut menee silleen että sulla on varmaan kaikki ennallaan ja vanhempi alkaa selittämään omia juttuja. Jos kommentoin jotakin tai aloitan uuden "langan", se saatetaan ohittaa täysin alkaa puhumaan jostakin ihan muusta. Tosin lapsuudessakin nyt lasten tunteita kukaan ajatellut kun tämän ensiksi mainitun vanhemman mielen oikut ja tunteet oli koko perheen keskiössä, kenellekään muulle ei ollut tilaa eikä ole vieläkään. Olen ajatellut että heidän työ on ajat sitten tehty ja toisen kanssa kun olen tekemisissä niin puhun vähän niitä näitä kun etäisemmän kolleegan kanssa lounaspöydässä. Elämä on. Onneksi kavereiden kanssa voi puida sitten syvempiä tuntemuksia ja tulla nähdyksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut ihmiset ovat suggeroineet itsensä sellaiseen "todellisuuteen", jossa millään ei ole mitään merkitystä. He ovat kuin tyhjiä kuoria, mikään ei hetkauta. Kammottavaa.
Ovatko he älyllisesti ihan täysivaltaisia? Jotkut tyhmät ihmiset ovat kuin mykkiä robotteja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaapa kuin omalta kirjoitukseltani.
Iäkkäästä äidistäni tuli ihan samanlainen jo jossain 65-68 ikävuoden tienoolla. Ei yhtään jaksa kuunnella muita jos häneltä ei nyt suoranaisesti kysy jotain tai asia ei liippaa häntä mitenkään. Ihan sama kokemus mulla kuin ap:lla, kun kerron että ystäväni, jonka hänkin tunsi nuorena erittäin hyvin, on sairastunut, on kovia kipuja ym ym , hän ei reagoi siihen ystäväni tilanteeseen millään lailla, ilmekään ei värähdä, kuin ei tuntisi mitään myötätuntoa, vaan sitten yhtäkkiä korottaa ääntään suorastaan kiukkuiseti puuskahtaa että luuletko ettei minulla ole sitä ja tätä ja tuota vaivaa. Kun sanon ettei nyt puhuta sinusta vaan xxx:stä, hän katsoo sekunnin ihan tyhmänä, käänty poispäin ja jatkaa jotain pöydän pyyhkimistä ja kyselee pitäisikö se kala laittaa jo uuniin ja sitten sen jälkeen aloittaa vuoooooooolaan pitkäkestoisen kertomuksen omista vaivoistaan, lääkityksestä ym ym ..... joo, siis vaikka olin juuri sanonunt ettemme puhu nyt sinusta. Siis ihan raivokkaasti käänsi keskustelun taas itseensä, ihan kuin siinä huushollissa ei saisi puhua muista.
Kerran ulkona puutarhatöitä tehdessämme testailin hänen kuuloaan / rektioitaan. Jos juttelin jotain diiba daabaa, hän ei reagoi mitenkään vaikka olen lähettyvillä, joko hän on hiljaa tai jatkaa ainaista monotonista höpötystään, kysyin jo kerran että "kuulitko mitä sanoin", silloin vastasi kyllä että kuulen..... No miksi et sitten reagoi puheeseeni? Hetken kuluttua puhuin taas jotain, ei mitään reaktiota, mutta kun kysyin ihan samalla äänensävyllä ja volyymillä, että pitäskö keittää päiväkahvit, oliko sulla jotain pullaa pakkasessa, niin reaktio oli välitön, eli kyllä hän kuuli.
Nykyisin kun ikää on jo +75 alkaa nämä kaikki vaan korostuu, ilkeät, tyrannimaisesti ja toisia vähättelevät piirteet alkaa tulla esille. Toiminta ei ole välttämättä yhtään loogista enää, tekee asioita joita ei todellakaan tarvitse ja taas olennaiset esim pienetkin kodin puhtaanapidon työt jää tekemättä. Hän ei anna miehelleen lupaa mihinkään hankintoihin jos hän ei sitä itse tarvitse vaikka niistä olisi isoja etuja heidän molempien hyvinvoinnille viimeisinä vuosina, ei mitä hän ei tarvitse sitä ei muutkaan tarvitse (näinhän tyranni toimii). Mollaa sairaanloisella tavalla miestään ja hänen tekemisiä tai tekemättä jättämisiä vaikka itse on ihan höpppänä jo, kai siinä on joku hallinnan menettämisen pelko tai sitten vaan perusluonne ja se tyyli millä on selvinnyt elämästään nuorena yh äitinä puskee taas esille suodattamatta.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, miksi juuri sinun vanhempasi ovat tuollaisia, mutta usein ihmiset muuttuvat tuollaisiksi, kun liian monet vaativat heiltä liikaa liian pitkään. Usein vaatimukset ovat emotionaalisia, mutta ei välttämättä pelkästään. Ja niitä ei voi millään täyttää, koska joka kerta kun jollain ihmeellä ratkaiset ongelman (yleensä sellaisen, johon toisen ei järkevästi ottaen olisi pitänyt edes päätyä), tulee uusi. Tuo on siis suojautumista hyväksikäytöltä tilanteessa, jossa välejä ei voi panna kokonaan poikki. Ihminen yksinkertaisesti lakkaa antamasta mitään tunteita tilanteisiin, joissa niistä saa vain haukkuja palkaksi. Sitä tekee sen, mitä pystyy, muttei jaksa välittää sen enempää.
Minä olin tässä tilanteessa kun paloin loppuun sairaan lapsen ja avioeron ristivääännössä. Joku muu tuntemani on joutunut tilanteeseen narsistisessa suhteessa. Kolmas työpaikan takia. Aspeen vanhemmista en tiedä mitään, mutta jo
Niin, ja joskus lapset joutuvat menemään moneen solmuun vanhempiensa kanssa. Kumman sitten pitäisi olla se joustava ja fiksumpi? Jos on lapsesta saakka tottunut siihen, että vanhemmilta ei saa mitään apua, tai heti leimataan "vaativaksi" jos jotain tukea tarvitsisi, tai väheksytään tunteita (sitä itkeskelyä) niin ei ihme jos ettei normaalia vuorovaikutusta synny.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hauskaa huomata että muillakin on samaa. Tai no, hauska on ehkä väärä termi tässä. Tuota on ollut aina eli ei ole mikään iän tuoma asia. Tuo on vaikuttanut ihmissuhteisiinkin ja jotenkin heräsin tuohon ongelmaan vasta kotoa muutettuani. Käyttäydyin kotoa oppimallani tavalla eri ihmissuhteissa liian pitkään. Ja jos joku muisti minusta asioita ja tätä kiinnosti elämäni menin ihan sekaisin ja liimauduin tähän, tämä oli minulle merkki jostain elämää suuremmasta ystävyydestä tai rakkaudesta. Ap
Eksäni oli jotenkin samanlainen. Epäilin hänellä skitsoidia persoonallisuushäiriötä, mutta en tiedä. Jotkut vain ovat flegmaattisia.
Ymmärrän ap:ta ja tuo "tyhjä" vanhempi oli kuvaava sana. Olen itse syntynyt 70 luvun alussa maalla, jolloin ei tunteista puhuttu koskaan ja kaikki negatiiviset / surulliset tunteet joko kiellettiin jyrkästi tai sitten lapset ei edes näyttänyt esim surua, paettiin jonnekin aittaan tai pois pihapiiristä itkemään. Jos joku asia sattui fyysisesti, esim kaaduin fillarilla, sillon kyllä fyysisesti putsattiin haavat, puhallettiin kipeään kohtaan ja laastaroitiin, sitten lohdutukseksi tui joku lakupötkö tai muuta namia, fyysistä lohdutusta esim sylissä pitämistä tms ei harrastettu tai se oli joku minuutti että pahin itku loppuu. Muistan myös sen että heti sanottiin, että nooh, äläpäs nyt itke tai hys hys, eli haluttiin lopettaa se itku ja vaientaa fyysinen reaktio, piti olla urhoollinen ja reipas ..... joo, edelleen syön suruuni suklaata ja olen ollut koko elämäni "reipas", en näytä negatiivisia tunteitani ja jos "kaadun" niin nousen pystyyn ja itken itsekseni.
Tuo tunnevammainen ja kylmä äitini alkaa olla dementoitumassa hyvää vauhtia. Hänestä on tullut ajat sitten jo sellainen ettei kuuntele muita yhtään, ei jaksa keskittyä kuin 15 sekuntia muiden puheeseen, alkaa puhumaan päälle, korottaa ääntään jos muut ei hiljene, puhuu ihan kokoajan itsestään, ei koskaan enää kysy mitä kuuluu, on lopettanut jo vuosia sitten soittelemisen (jota teki enne ehkä 2 kk välein). Vaikka kahvipöydässä istuisin vieressä ja alan puhumaan jotain paikkakunnalla tapahtunutta muutosta tms, ei mitään reaktiota, ilmekkään ei värähdä ja sitten hän jatkaa jollain toisella asialla joka on häneen liittyvä. Muutoinkin huomaan että hän vaihtaa puheenaihetta ihan lennossa, siis vaikka puhuu kokoajan itse, ensin ollaan asiassa xx ja ihan seuraavassa lauseessa yyyy. Ensin epäilin jo omaa järkeäni tai sitä että en kuuntele mitä hän puhuu mutta sitten tajusin että sieltä aivoista tulee randomina kaikki ajatukset ääneen sanottuna sikin sokin jo ulos. Voi hyvää päivää mitä tässä on vielä edessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, miksi juuri sinun vanhempasi ovat tuollaisia, mutta usein ihmiset muuttuvat tuollaisiksi, kun liian monet vaativat heiltä liikaa liian pitkään. Usein vaatimukset ovat emotionaalisia, mutta ei välttämättä pelkästään. Ja niitä ei voi millään täyttää, koska joka kerta kun jollain ihmeellä ratkaiset ongelman (yleensä sellaisen, johon toisen ei järkevästi ottaen olisi pitänyt edes päätyä), tulee uusi. Tuo on siis suojautumista hyväksikäytöltä tilanteessa, jossa välejä ei voi panna kokonaan poikki. Ihminen yksinkertaisesti lakkaa antamasta mitään tunteita tilanteisiin, joissa niistä saa vain haukkuja palkaksi. Sitä tekee sen, mitä pystyy, muttei jaksa välittää sen enempää.
Minä olin tässä tilanteessa kun paloin loppuun sairaan lapsen ja avioeron ristivääännössä. Joku muu tuntemani on joutunut tilanteeseen narsistisessa suhteessa. Kolmas työpaikan ta
On perheitä, jossa kaikki ovat toistensa vihollisia. Ehkä liittoudutaan mutta nämäkin hajoavat tasaisin väliajoin riitelyyn,syyttelyyn,leimaamiseen.
Eli kannattaa muistaa että toisilla ei ole mitään kokemusta yhteisyydestä ja aidosta luottamuksesta perheenjäsenten kesken. Opitaan puhumaan pinnallisia ja varomaan avoimuutta.
Tuosta voi olla iso työ ponnistella normaaleihin vuorovaikutussuhteisiin. Pimeät vanhemmat eivät myöskään todellakaan ilahdu tai arvosta tälläistä kehityspyrkimystä.
Vierailija kirjoitti:
Ovatko he älyllisesti ihan täysivaltaisia? Jotkut tyhmät ihmiset ovat kuin mykkiä robotteja.
Tämäkin kävi mielessä. Itsellä on suvussa tällaista, minulle on kyllä sattumalta tullut ihan normaaliälyisen geenit, mutta esim. yksi sukulainen on juuri tuollainen tuppisuu. Kävi erityiskoulut ja kaikki. Päällisin puolin näyttää ihan normaalilta. On myös sellaisia jotka puhuvat kyllä ja kontakti on normaalia mutta äo ei ole kovin korkea. Minä satun tietämään mutta eihän ulkopuoliset arvaisi välttämättä.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän ap:ta ja tuo "tyhjä" vanhempi oli kuvaava sana. Olen itse syntynyt 70 luvun alussa maalla, jolloin ei tunteista puhuttu koskaan ja kaikki negatiiviset / surulliset tunteet joko kiellettiin jyrkästi tai sitten lapset ei edes näyttänyt esim surua, paettiin jonnekin aittaan tai pois pihapiiristä itkemään. Jos joku asia sattui fyysisesti, esim kaaduin fillarilla, sillon kyllä fyysisesti putsattiin haavat, puhallettiin kipeään kohtaan ja laastaroitiin, sitten lohdutukseksi tui joku lakupötkö tai muuta namia, fyysistä lohdutusta esim sylissä pitämistä tms ei harrastettu tai se oli joku minuutti että pahin itku loppuu. Muistan myös sen että heti sanottiin, että nooh, äläpäs nyt itke tai hys hys, eli haluttiin lopettaa se itku ja vaientaa fyysinen reaktio, piti olla urhoollinen ja reipas ..... joo, edelleen syön suruuni suklaata ja olen ollut koko elämäni "reipas", en näytä negatiivisia tunteitani ja jos "kaadun" niin nousen pystyyn ja itken itse
Samanlainen tilanne täällä.
Jonkintasoinen pers.häiriöisyys joka tekee näistä itsekeskeisiä ja tunkeilevia, tähän päälle kun tulee dementiaa niin en tiedä mitä odottaa. Olen kade heille joilla ei ole mitään ongelmaa mennä huolehtimaan ikääntyvistä vanhemmistaan kun peruspersoona on ystävällinen ja hyväntahtoinen. Noista sentään tajuaa mikä on muistihäiriötä ja aitoa voimien vähenemistä. Feikki-ihmisistä ei voi oikein tietää mikä menee manipuloinniksi. Tai raivotaan kun asiat eivät suju kuten ennen.
Karua, mutta aika monen todellisuutta. Johtuu siitä, että elämä on näyttänyt niin kauan nurjaa puoltaan, että on kaikki - kirjaimellisesti kaikki - on tunnepuolisesti menettänyt merkityksensä. Tyyliin sellaista se nyt vain on - paskaa ropisee tasaisin väliajoin, deal with it. Minulla on ollu tuollaista myös, ja vanhemmiten on itsekin aika kyyninen pessimisti; mikään ei hetkauta tai kiinnosta. Ohimenevää kaikki on vain.