Lue keskustelun säännöt.
Reagoimattomat ja "tyhjät" vanhemmat.
25.07.2025 |
Pidän kyllä vanhemmistani, siitä ei nyt ole kyse. Mutta nämä ovat aina olleet vähän omituisia. En keksinyt miten muutenkaan otsikoida tämän. Kävin kesälomalla pikavisiitillä kotona, ja muistin taas miten outo tunnelma siellä on ihan aina.
Äitini ei saata vastata asioihin joita sanon mitenkään, eikä tätä kiinnosta jatkaa keskusteluja kanssani. Tämä on aika raskasta. Siis jos sanon että kaverini menee leikkaukseen, tämä vastaa okei, ja jatkaa omaa asiaansa, joka saattaa vaikka olla että onkohan meillä porkkanoita jääkaapissa. Sitten jos koitan jatkaa että niin, sillä on se ja se ongelma, vastausta ei saata tulla ollenkaan. Kaikki asiani menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
En ole ikinä oikein oppinut kertomaan ihmisille asioistani tästä syystä, kun kaikki on kuitenkin evvk. Unohdettu sekunnissa. Lapsena en voinut luottaa siihen että vanhempani muistaisivat tai hoitaisivat asioitani.
En tiedä vanhemmistani oikeastaan mitään. Näillä ei ole oikein mitään suosikkiasioita, ei keskustella mistään oikeasta. Ovat eronneet, eikä ero ollut riitaisa, isäni vain ilmoitti että hän muuttaa pois kun olin teini. Ok. Tämän jälkeen ei olla nähty kuin satunnaisesti, kaikki asiani ovat olleet tälle aina samalla tavalla turhia. Ei tiedä missä asun, mitä teen, mieheni nimeä, ei mitään. Ei muista, ei kiinnosta.
Jos vaikkapa itkin teininä keittiössä, tätä ei huomioitu mitenkään, vaan asiaan suhtauduttiin niin kuin olisin lukenut lehteä. Mihinkään asiaan ei saa neuvoa, ei järkevää apua. En uskaltanut kertoa lapsena esimerkiksi kaverini isoveljen uhkailleen minua, koska tiesin että tähän ei tulisi juuta eikä jaata. Pelkäsin pitkään mennä kouluun tämän takia.
Kommentit (32)
Vierailija kirjoitti:
Voisiko olla takana niin kovaa elämää, että ei jaksa enää todella kiinnostua mistään. Läheisten kuolemat kovettaneet tai joku iso rahatappio. Tai yleinen pettymys omaan elämään. Se ei mennytkään niin kuin piti.
Tai sitten psykopatia tai Asperger.
4/21 ottaa kantaa tähän:
Omassa syntymäperheessäni tämä alkoi, kun vanhempieni koko elämä oli vielä edessä - ei takana. pettymyksineen. He olivat vähän päälle kaksikymppisiä ja kun teininä kärsin, että minut jätettiin yksin, he eivät olleet vielä nelkymppisiäkään.
Usein voi varmasti olla niin, että elämä on kovettanut, katkeroittanut ja masentanut, ja se tekee tuota, että ei kykene vuorovaikutukseen. Purkaa pahaa oloaan täysin ulkopuolistenkin vahtaamiseen ja simputtamiseen esimerkiksi naapurustossa. Ikävintä on kun kyvyttömyys osuu omaan jälkikasvuun, jolta odotetaan toisaalta paljon mutta aitoon vuorovaikutukseen ei kyetä. Ja kognitoiden heikkeneminen aiheutta sitten omat kierteensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulen, että meihin suomalaisiin vaikuttavat yhä sotatraumat.
Vierailija kirjoitti:
Hauskaa huomata että muillakin on samaa. Tai no, hauska on ehkä väärä termi tässä. Tuota on ollut aina eli ei ole mikään iän tuoma asia. Tuo on vaikuttanut ihmissuhteisiinkin ja jotenkin heräsin tuohon ongelmaan vasta kotoa muutettuani. Käyttäydyin kotoa oppimallani tavalla eri ihmissuhteissa liian pitkään. Ja jos joku muisti minusta asioita ja tätä kiinnosti elämäni menin ihan sekaisin ja liimauduin tähän, tämä oli minulle merkki jostain elämää suuremmasta ystävyydestä tai rakkaudesta. Ap
Varmasti on vaikuttanut ihmissuhteisiin. Monilla niin, että luulee välittämiseksi, ystävyydeksi ja rakkaudeksi sellaista. mikä ei sitä ole. Janoaaniin paljon nähdyksi tulemista. Ei myöskään osaa pitää rajojaan, kun tulee yhteisössä missä hyvänsä kaltoin kohdelluksi.
Etenkin tytöille voi olla katastrofaalista, jos oma isä on kylmä arvoitus.
tunneköyhyys,alkava muistisairaus voi olla syynä.osa ihmisistä kuuntelee muttei ole hyvä tuottaan sisältöä puheella.se aleksitymiä on myös hyvä pointti edellisillä kirjoittajilla.
ikävää kun ei voi jutella mutta osa ihmisistä on tuollisia.hyvä keskustelija on aarre.
Täällä jo mainitut eli aleksitymia ja skitsoaffektiivisuus. https://www.duodecimlehti.fi/duo91013 https://mielenihmeet.fi/mita-tied…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat vanhempani olivat vähän tuollaisia. Ajattelin usein lapsena ja nuorena, että minusta ei huolehdittu, ei oltu kiinnostuneita, Vanhemmat eivät tunteneet minua yhtään. Jos heiltä olisi kysytty lempiruokaani, lempiväriäni, miksi haluan tulla isona... eivät olisi yhteenkään kysymykseen osanneet vastata. Minullakin on kokemus, kuinka pienenä koululaisena itkin järkyttyneenä erään tapahtuman jälkeen (eksyin pahasti talvella pimeässä) olkkarin sohvalla, eikä kukaan tullut lohduttamaan tai kysymään mitään. Isä luki lehteä ja äiti laittoi ruokaa ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hiljaisuus ja puhumattomuus, välinpitämättömyys, arjessa vahvasti läsnä. En ymmärrä miksi toimivat noin, olivat ihan tavallisia ja mukavia ihmisiä.
Ei äitiäsi kiinnosta kaverisi asiat tippaakaan, joku tuntematon. Ehkä oma elämä kiinnostaa tai sun, joskus tai kotielämä. Kiinnittää selvästi huomion muuhun asiaan. Ja muillakin on äitejä jotka eivät vastaa, ovat hiljaa tai sitten on puheryöppy. Nuorena eivät ehkä arvostaneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä aihe hieman rönsyää perheestä, mutta ei haitanne.
"Hyvä keskustelija on aarre", kirjoitti 25/25. Ketjussa on tullut lukuisia "hyviä" kuvauksia, Keskustella ja kuunnella ei osata. Päälle puhuminen aiheen vaihtaminen lennosta jopa ääntä korottaen sekä kaiken kääntäminen itseen. Ilmeenkään värähtämättä. Empatin puute on ksin kosketeltavaa. Plus käsittämättömän pitkät jollottavat monologit.
Näitä olisi helppo selittää vanhenemisella ja (alkavilla) muistisairauksilla, mutta itse olen havainnut näitä piirteitä ei-niin-kovin iäkkäillä. Itse asiassa joillakin tällaisia piirteitä on ollut koko aikuisiän. Ärsyttävintä on aiheen vaihto lennosta ja kaiken kääntäminen itseen. Se miten itse on kokenut jonkin asian on perusargumentti, jonka avulla toisen näkemys tyrmätään.
Ehkei kaikilla vanhemmilla ole resursseja henkisesti käsitellä asioita. Kummin kaiman siskon asioita. Haluavat suojata itseään ja elämäänsä myös sellaisilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä jo mainitut eli aleksitymia ja skitsoaffektiivisuus. https://www.duodecimlehti.fi/duo91013 https://mielenihmeet.fi/mita-tied…
Olisko ihmisillä enemmän aleksitymiaa ja autismia, tai asperger. Ehkei tuota skitso juttua. Mutta osa ärsyyntyy siitä mitä muut sanovat ja on siksi hiljaa, ei ymmärrä tai on eri mieltä. Eikä halua riitaa.
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhempani olivat vähän tuollaisia. Ajattelin usein lapsena ja nuorena, että minusta ei huolehdittu, ei oltu kiinnostuneita, Vanhemmat eivät tunteneet minua yhtään. Jos heiltä olisi kysytty lempiruokaani, lempiväriäni, miksi haluan tulla isona... eivät olisi yhteenkään kysymykseen osanneet vastata. Minullakin on kokemus, kuinka pienenä koululaisena itkin järkyttyneenä erään tapahtuman jälkeen (eksyin pahasti talvella pimeässä) olkkarin sohvalla, eikä kukaan tullut lohduttamaan tai kysymään mitään. Isä luki lehteä ja äiti laittoi ruokaa ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hiljaisuus ja puhumattomuus, välinpitämättömyys, arjessa vahvasti läsnä. En ymmärrä miksi toimivat noin, olivat ihan tavallisia ja mukavia ihmisiä.
Kuulostaa kamalalta. Liian vaativaa ilmeisesti olla kiinnostunut omasta lapsestaan. He eivät tienneet sinusta kovin paljon, ja moni ei ole tuntenut oikeasti vanhempiaan lainkaan. Ei kai ole ihme, että sukupolvien välinen yhteydenpito voi olla väkinäistä tai sitä ei ole laninkaan. Tai että kuormittaa kamalasti, jos joutuu hoitamaan sitä tuntemtonta ja välinpitämätöntä vanhaa vanhempaansa.
Voisiko olla takana niin kovaa elämää, että ei jaksa enää todella kiinnostua mistään. Läheisten kuolemat kovettaneet tai joku iso rahatappio. Tai yleinen pettymys omaan elämään. Se ei mennytkään niin kuin piti.
Tai sitten psykopatia tai Asperger.