En voi kestää, kun tämä lapsettomuus vie musta kaikki mehut!

Olisiko vertaistuesta jotain apua?

esim. väestöliitosta saa 25 e/ tunti



t. 10 lapseton, nyt 2 lasta

Mulla on kaksi aikuista poikaa. Nyt olen kuitenkin uudessa parisuhteessa, ja haluaisimme lapsen. Kaikki tutkimukset tehty, kaikki kunnossa. Kyllä mulla ainakin lapsettomuus vie nykyään jo suuren osan päivästä. Eli ei viititä arvostella toisten tunteita.

Keskity nauttimaan esikoisestasi. Kyllä saatte vielä toisen jos se on tarkoitus, siitä ei kannata stressata.



Voisit myös vähentää omaan napaan tuijottelua ja ottaa selvää esim sijaisvanhempana toimimisesta tai lapsen adoptoinnista.



Takaan että tulet raskaaksi heti kun unohdat pakon.

Ja tunteen että tietää, että lapsi on viety joltakulta.



Adoptiolapsen taas saa toooodella harva ja siihen vasta vuosia kuluukin!

ööö..ymmärrät varmaan, että asian unohtamalla ei todellakaan tule raskaaksi, esim. jos miehellä on siittiöitä tyylin 10 kpl. Ja lapseton ei vain unohda lapsettomuuttansa vaikka viettäisi 10 h päivässä töissä ja muutaman tunnin jumppasalilla työpäivän jälkeen. Niin, ja se toisen lapsen kaipuu ja lapsettomuuden kokeminen uudelleen, vaikka yksi lapsi jo onkin, ei pyyhkiydy mielestä ajattelemalla että onhan minulla nyt tämä yksi.



Sitten tulee joku mukava mummo tai nuorempikin typerys ja toitottaa, kuinka on kurjaa jos on vain yksi lapsi ja mitä jos sillekin jotain sattuu, Että tehkää nyt äkkiä se toinen. Unohda siinä sitten lapsettomuutesi.



Meillä toinen lapsi onnistui lopulta uuden icsi:n ja useamman pas:n tuloksena, kolmatta en edes enää uskaltanut lähteä yrittämään, sen verran raskasta ja ahdistavaa touhua tuo lapsettomuuden hoito. Tsemppiä ap:lle, lapsettomuudesta kärsineet (tod.näk.) ymmärtävät sinua, muille asiaa on turha edes rautalangasta vääntää.

Ensinnäkin, yksi lapsi on jo, joten et ole lapseton. On paljon esim. meitä, jotka eivät voi oman terveytensä vuoksi tehdä sitä toista lasta. Eikä se minua haittaa, se on ollut pakko oppia hyväksymään ja olla kiitollinen siitä, että on ylipäänsä hengissä.



Ja toiseksi, viitaten edelliseen, minusta tuntuu, että lapsettomuudesta yleensäkin tulee hirviö niille, joilla ei ole ollut elämässään ihmeempiä ongelmia ennen sitä. Silloin pitäisi tajuta edes jollain tasolla olla kiitollinen siitä, miten helpolla on päässyt moneen muuhun verrattuna, eikä suurinpiirtein suunnitella itsemurhaa asian vuoksi. Maailmassa on kuitenkin nykyisin noin puolet liikaa väkeä, joten yksilön oikeus lisääntyä ei edes ole mikään ihmisoikeus, ja tulevaisuudessa se todennäköisesti menee ns. kortille.

lapsettomuutta kärsiviä. Hienoa, jos oppii hyväksymään ettei välttämättä toista lasta tule saamaan eikä joudu rypemään siinä suossa.



Useimmille juttu vain on ilmeisesti biologinen jäänne, siis se toisen/useamman lapsen kaipuu. Naiseutta ehkä, tai jotain... Siihen ei pääse järki väliin eikä sillä ole tekemistä sen asian kanssa, että on jo yksi lapsi. Kun on se tarve saada vauva. Kuten tuossa todettiinkin aikaisemmin, maailmassahan on jo liikaa väkeä, miksiköhän me koulutetut hyvinvointivaltion ihmiset silti tunnemme tarvetta hankkia omia lapsia, vaikka pelastettavia lapsia riittäisi varmaan meille kaikille tänne.



Vauvakuume, sitähän ei ihan helpolla paranneta.



Kommenttiin, että lapsettomuudesta kovasti kärsivät ovat päässeet elämässä helpolla eivätkä näin ollen ymmärrä olla kiitollisia, kun muuten ovat elossa ja näennäisesti terveenä... kiitti vaan. Ei niissä lapsettomuushoidoissa ihan puhtailla sairaskertomuksilla olla, jos lääketieteellä pitää pröystäillä. Ja että taas pitäisi jopa tuntea syyllisyyttä niistä lapsettomuushoidoilla saaduista lapsista. Ihan kuten joku tuossa ketjun alkupuolella kirjoittikin.

Kyllä se lapsettomuus on mörkö silloinkin kun elämässä on muutenkin ollut rankkaa. En olisi sitä toivonut enää lisäksi, vaikka jollain tapaa alitajunnassa aavistinkin,että mulla tämäkään asia ei tule menemään helposti kuten normikansalaiselta kuuluisi.



Ymmärrän lapsettomien kiukun tunteet siitä,että sekundäärisesti lapsettomat valittelevat kohtaloaan. Olen ollut yksi heistä aikanaan. Nyt, kun olen sekundäärisesti lapseton ja todennäköisesti sellaiseksi jäänkin, ymmärrän myös tämän tuskan. Erilainen tilanne, mutta tunne pohjimmiltaan sama. Vaikka yksi rakas lapsi onkin, tunnen että tavallaan suren myös häntä, jota koskaan ei meille tule. En osannut aavistaa, että olisin näissä tuntemuksissa.



Ja kiukuksi pistää myös utelut toisesta lapsesta ja kommentit kuinka pieni ikäero olisi paras.. Siispä ymmärrystä ja tsemppiä kaikille erilaisissa tuskissaan kamppailleville.

Pahoittelen, etten oikein ymmärrä tai osaa samaistua joten en tarkoita viestiäni pahalla. Mietin vain, että eikö nyt yksi lapsi ole jo siunaus ja riitä, miksi pakkomielteisesti keskittää elämänsä toisen lapsen hankkimiseen? Toiset eivät saa lapsia ollenkaan ja hekin joutuvat sen kanssa elämään, adoptiokin on nykypäivänä mahdollista. Onhan se varmaan kurjaa jos isoa perhettä on aina toivonut, mutta aina ei saa mitä haluaa tässä elämässä. Toki aina jollain on kurjempaa, että en siinä mielessä vähättele tai tarkoita ettei saisi murehtia, mutta mielestäni asiat voisi laittaa oikeisiin mittasuhteisiin. Kannattaako murehtia aina asioita joille ei voi mitään, varsinkin kun jos kaikki ovat terveitä ja asiat on hyvin muuten? Mun mielestä moni vaan tekee tuosta lapsettomuudesta vähän turhan ison asian, mutta toki miten kukakin sen kokee. Vähän sama kuin jos olisi jokin sairaus, mutta se ei rajoittaisi elämää ja sitten jatkuvasti murehtisi sitä..

Itse yritimme saada esikoista 5 vuotta ennen kuin tärppäsi ja lääkäri ei antanut kovin suuria mahdollisuuksia toiselle raskaudelle. Silti halu saada toinenkin lapsi oli tosi raastavaa. Emme käyttäneet ehkäisyä siis ollenkaan ja joka kerta ennen kuukautisia oli sellainen pieni toivonpilkahdus, että ehkä sittenkin..



No, ei tietenkään niin käynyt. Lapsettomuushoitoihin menimme ja olimme taas vuosia ilman tuloksia. Sitten vihdoin 12 vuotta lapsettomusshoitoja takana ja meillä oli 2 lasta. Sekä minulla että miehelläni oli aivan selvää, että emme jaksa enempiä hoitoja. Toinen kerta oli jopa rankempi, kun ympäristöstä ei saanut minkäänlaista tukea tai ymmärrystä. Juuri siksi, kun "teillähän on jo se yksi lapsi"



Kahden lapsen vanhempina pystyimme mieheni kanssa sanomaan, että olisimme toivoneet enemmänkin lapsia, mutta voimamme eivät riitä enää hoitoihin ja pettymyksiin.



Sitten tulinkin raskaaksi heti, kun lopetin imetyksen (kuopus 10kk). Raskaus sai lääkärinkin ymmälleen, minun kun ei kuulunut saada lasta enää millään keinolla.. Kolmannen lapsen jälkeen tulin myös pian raskaaksi (kun 3.lapsi oli 5kk). Raskaus oli tosi vaikea ja pelkäsin koko raskauden ajan. Lisäksi tunsin kamalaa syyllisyyttä siitä, että en osannut enää iloita raskaudestani. Kaiken sen lapsettomuushelvetin jälkeen..



Keisarinleikkauksen yhteydessä tehtiin myös kohdunpoisto, joten neljäs lapsi siis jäi viimeiseksi. Osasin iloita lapsestani vasta, kun sain hänet elävänä ja terveenä syliini. Samalla todella tunsin, että minulla ei ollut enää mitään halua saada lisää lapsia. En surrut ollenkaan kohdunpoistoa. Lapsilukumäärä oli täynnä ja se tunne oli todella vapauttava.



Myöhemmin olen ajatellut että tämä kaikki on vaan elämää.. kaikenlaiset tunteet ovat osa elämää.

Tsemppiä!

Ilmeisesti et ole itse lapsettomuutta kokenut? Sellaisten ihmisten tuntuu olevan täysin mahdotonta tajuta, että ei se lapseton itsekkään haluaisi pakkomielteisesti keskittää elämäänsä toisen lapsen hankintaan. Kuten tuossa jo aikaisemmassa tekstissäni kirjoitin, niin tarpeella saada lapsi ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa, että on jo siunattu yhdellä lapsella. Ilmeisesti et myöskään ole kokenut vauvakuumetta? Sitähän ei paranna kuin se vauvan saaminen. Voi, olisipa ollutkin niin helppoa päättää, että "meidän tilanne huomioiden, yksi lapsi riittää, ja onhan niitäkin keillä ei ole yhtäkään lasta, joten lopetanpa pakkomielteisen toiveen toisesta lapsesta". Kysymykseesi kannattaako murehtia asioita joille ei voi mitään, sitähän voisi moni muukin miettiä. Minä en ole vielä keksinyt, miten siirtäisin asian, mitä murehdin, esim. lapsettomuus aikanaan, aivojen lokeroon, mihin laitettaisiin asiat, mitä on turha murehtia. Aivoithan ei ole tietokone, missä tiedostoja voisi siirrellä haluttuun kansioon.

Laittakaa ykköseen ni saattaa tärpätä!

.. on minusta surkutella "lapsettomuutta" kun kerran sinulla on jo yksi lapsi. Kaikilla ei ole sitä ensimmäistäkään, joten vähän hienotunteisuutta.



Nauti siitä yhdestä lapsestasi, unohda sen kakkosen teko hetkeksi niin voi vaikka tapahtuakin jotain.



Jos ei toista tule, ei kai se maailma siihen kaadu.

Ymmärrän kyllä, että pettymys toisen lapsen puuttumisesta on taas yksi luopumisprosessi ja pettymys. Se vielä sitä samaa lapsettomuutta kuin ykkösen kohdalla, kun joutuu luopumaan itselle ajatellusta ja haaveillusta perhemallista. Sisaruksen puuttumisesta jne.

Mutta. Kun sulla on jo yksi. Paino sanalla "jo". Te saitte edes hänet. Sait kokea raskauden, synnytyksen. Saitte kokea vauva-ajan, ensiaskeleet, vanhemmuuden. Kaiken sen mistä osat joutuvat haaveilemaan lopunikää. Olkaa tyytyväisiä "edes" yhteen lapseen.

Uskallan sanoa näin, koska itse olen ollut just samassa tilanteessa.

.. on minusta surkutella "lapsettomuutta" kun kerran sinulla on jo yksi lapsi. Kaikilla ei ole sitä ensimmäistäkään, joten vähän hienotunteisuutta. Nauti siitä yhdestä lapsestasi, unohda sen kakkosen teko hetkeksi niin voi vaikka tapahtuakin jotain. Jos ei toista tule, ei kai se maailma siihen kaadu.

Oletpa saanut ikäviä kommentteja. Ja ne ovat juurikin sellaisia, miksi esimerkiksi minä (ja monet muut lapsettomuudesta kärsineet/ kärsivät) eivät lapsettomuudestaan puhu kuin ihan muutamille uskotuimmille.



Sain mieheni kanssa ihanan, suloisen lapsen hoidoilla kolmisen vuotta sitten. Hän on kaikkea mitä voisin edes toivoa. Silti olen äärettömän surullinen ja ahdistunut siitä, että toista lasta vain ei kuulu. Tämä yksi lapsi toki riittää meille ja iloitsemme hänestä suunnattomasti mutta ei se silti vie surua siitä, että emme ole onnistuneet saamaan kaivattua toista lasta.



Tätä asiaa ei ymmärrä kukaan muu kuin lapsettomuudesta kärsinyt tai hyvin paljon sydämensivistystä saanut ihminen.



Voimia sinulle, ap.

että "enkö välitä esikoiseta vähääkään jne." kun odotin kakkosta joskus saapuvaksi.

Mekin saimme odottaa 8 vuotta ennen kuin toinen lapsi tuli. Oli vaikeata vain odottaa. Joskus tulin raskaaksi, mutta se meni aina kesken.



Sitten luovuin koko hommasta, päätettiin ostaa talo ja siinä talokauppa / muuttorumbassa huomasin että olen raskaana. Tosin odotin keskenmenoa koko ajan. Ultraan lähdin sillä perjaatteella että minulle taas kerran kerrotaan varovaisesti että sikiö on kuollut.



Toisin kävi ja eilen vietettiin 3 v synttärit.



Tiedän että yritys ja pettyminen on raskasta. Välillä ajatukset ei pyöri muualla kuin vauvaa ei ole ja taaskaan en ole raskaana.

Varsikin kun näkee muita vauvojen kanssa ja kun tuttavat ilmoittavat että he odottavat.



Voimia sinulle, ja yritä kuitenkin nauttia loppukesästä.

kun lapsettomuus jakaa jopa lapsettomat omiin poteroihinsa.



Ne, jotka ovat saaneet lapset helpolla, ajattelevat, että meille lapsettomuudesta kärsiville ei ole tarkoitettu lapsia ja että meidän pitäisi päästä siitä yli ja jatkaa elämää vähän samaan tapaan kuin he, jos he eivät saakaan unelmiensa kotia. Heistä olemme turhasta valittajia ja itsekeskeisiä, emme saisi näkyä emmekä kuulua, koska eiväthän hekään valita kaiken aikaa omasta taloprojektistaan. Ja tälle minun tekstilleni he eivät osaa edes hymähtää...



Ne lapsettomat, joilla ei ole (vielä) lapsia, tuntevat syvää katkeruutta. Kehtaatkin valittaa, sinullahan on jo yksi!



Sitten on vielä niitä, kuten minä, jotka ovat tehneet ensimmäistä lasta viisi vuotta ja toista lasta kolme vuotta ja jotka tajuavat tasan tarkkaan, miten raastavaa tuon kokeminen on. Ja vieläpä uudelleen. Tällaista toisen lapsen lapsettomuuskokemusta ei käydä erillään ensimmäisestä vaan siinä on kyse sen saman vanhan tunteen esiintulemisesta kaikkine epäonnistumisajatuksineen ja pelkoineen.



Itse sain keskenmenon ekan ja toisen lapsen välissä, ja se oli todella rankka kokemus, joka sai minut melkein laittamaan hanskat naulaan. Päätä piti käydä selvittelemässä vähän laajemminkin, ja taustallahan oli tietysti nuo lapsettomuuden kokemiset.



Se, että lapseton saa hoidoilla lapsen, ei pyyhi pois kokemuksia lapsettomuudesta eikä korjaa kaikkea, mitä on joutunut kokemaan. Olisi ihanaa, jos eläisimme niin empaattisessa yhteiskunnassa, että toisten kokemukset otettaisiin sellaisinaan eikä aina tarvitsisi peilata muihin, että nuo kärsii enemmän kuin te. Kun on ajatellut elämässään 20-30 vuotta itseään useamman lapsen äitinä, ei ihan äkkiseltään saa itseään ohjelmoiduksi onnelliseksi siihen yhteen. Toki näin ajattelee, kun ei ole sitä yhtäkään, mutta aina se elämä ei päästä sen yhden jälkeen niin helpolla.



Miksi on sinulta pois, jos ap kärsii sekundäärisestä lapsettomuudesta? MIksi et voi tukea ja antaa empatiaa? Miksi pitää vaatia, vähätellä ja syyllistää?

Saman aikoinaan kokenut ja nyt suru on taas aktivoitunut. Esikonen meillä sai alkunsa helposti, vaikka pco - dignoosin omaavana toista pelkäsi. Toisten kerran raskauduin, kun esikoinen oli n. 1v7kk (ehkäisy ei oltu käytetty), mutta raskaus oli kohdun ulkopuolinen. Tämän jälkeen epäonnistunut lapsettomuushoito, mutta toista hoitokertaa aloittaessa olin taas raskaana. Saimme toisen. Haaveeni oli kuitenkin kolmaskin ja sen saamiseksi joudumme lopulta usempaan koeputkihedelmöitykseen ennen kuin raskaus lopulta alkoi.



Meillä on siis kolme lasta, eikä ikäerotkaan ole huomattavan pitkiä. Kukaan ulkopuolinen ei varmastikaan aavista kuinka paljon surua ja kyyneliä näihin vuosiin on liittynyt, kun sitä plussaa ei ole kuulunut. Voin ymmärtää myös sen, että ulkopuolisista tuntuu kiittämättömältä itkeä kun perheessa on jo lapsi/lapsia.



Kolmen lapsen jälkeen olin sinut asian kanssa, eikä jokaisen tutun (ja tuntemattoman) raskaus tuonut enää surun ja kateuden tunteita. Kaksi vuotta tulin kuitenkin yllättäen taas raskaaksi. Raskaus meni kuitenkin kesken. Ja kuinka ollakaan: olen taas keskellä lapsettomuuden surua, vaikka ehdin jo ajatella, että ihanaa kun lapset kasvavat . Nyt toivon vain ihmettä ja uutta raskautta ja mietin pääseekö tästä tunteesta koskaan eroon. Selailen netissä lapsettomuusaiheisia kirjoituksia ja tunnen kokevani ne samat tunteet.



Järjellä ei ole mitään tekemistä tämän surun kanssa, vaan se tulee jostain syvältä alkukantaisesta tunteesta.