täytän tänään 30 ja kriisi

en jaksa juhlia vaan itken. Kaiken pitäis olla ok: ihana mies, terve ja ihana ja rakastava taapero, lisää lapsia luvassa, uran pitäis olla nousussa, paljon ystäviä.. mut vaan pitkään ollu niin sellainen olo, ettei KUKAAN YMMÄRRÄ MUA!!!!!!!! Haluan hoitaa lapsen kotona samaan aikaan kun teen töitä ja aloittelen väikkäriä. Tämän kaiken jaksaisin ok (lapsi kiltti ja "helppo", väikkäri ja työt mun intohimo,) mut ongelma on ystävät ja perhe jotka ei yhtään auta, siinä mielessä et miehen tultua kotoa ja levättyä (teen voileivän, juttelen, kyselen työpäivästä) yritän alkaa vähitellen työt, ja samassa alkaa miehen puhelin ja ovikello soida... keskittymisestä ei tietoakaan. Teen "urani" yöllä. Mies (insinööri) sanoo mulle (humanisti) et "eihän kukaan apurahoilla elä". Mut entä jos kyse on unelmieni urasta, jonka eteen teen mitä vain? Puren huulta, kun hän pelaa xboxia ja mun pitäs tehdä töitä, ja sit ihmettelee miksen tienaa "kuin 700 euroa kuussa". Itse sanonut kuitenkin myös et haluaa et oon lapsen kans, eikä vielä lasta päiväkotiin... Tuo summa siis juttujen tekemisestä ja apurahoista + tuohon päälle kelan tulot. Aika hyvin vain öisin tehdystä työstä, eikö? En kaipaa biletys-, sali- tai tyttöjen aikaa, kaipaan vain työaikaa, mut en saa, ja jos saan, sekunnissa pitäis tienata omaisuus`("olit 3 h kirjastossa etkä saanu edes kokonaista juttua tehtyy"?).. tänään 30v ja tunnen etten jaksa enää...