Lue keskustelun säännöt.
Tuomitsetko minut?
30.08.2011 |
Olen 21-vuotias, asun vanhemmillani. Minulla ei ole ammattia, ei työtä, ei opiskelupaikkaa. Peruskoulussa keskiarvoni oli kahdeksikon luokkaa, lukion kävin huithapelisti ja panostamatta. Masennus ollut kuvioissa n. kuudennelta luokalta lähtien.
En ole etsinyt työtä, sosiaaliset tilanteet ovat hankalia, en saa edes aikaiseksi varata hammaslääkäriaikaa. En ole vieläkään ilmoittautunut työvoimatoimistoon työnhakijaksi, en saa mistään rahaa, elän säästöillä.
Tuomitsetko minut laiskaksi? Kunnianhimoton olen, enkä tiedä mihin tästä lähden, vai saanko koskaan lähdettyä minnekään.
Kommentit (18)
ei ne sun vanhemmatkaa ikuisesti elä ja sua elätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kotona lorvimassa, vaan olisit opiskelemassa tai töissä. Yksi sukulainen on samanlainen ja vanhemmat haukkuvat sitä jatkuvasti takanapäin, mutta eivät tee elettäkään tsempatakseen tätä töihin.
Kuulostaa siltä että sulla on ollu rankkaa jo sieltä kuudennelta luokalta lähtien, jollei sitä ennen.
Toivoisin että pääsisit masennuksen suosta ylös, löytäisit voimaa itsestäsi että voisit suorittaa asioita kuten hammaslääkäri ajanvarauksen jne, lopulta päätyen työelämään tai opiskelemaan ja olisit vahva ihminen :)
Paljon tsemppiä!
riittänyt pelkkä otsikko "Tuomitsetko minut?" ja tuomitsijoita olisi löytynyt ilman selontekoasikin.
Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven, joten en tuomitse. Masennus on vaikea sairaus ja toivottavasti löydät jostain voimia siitä kuopasta nousemiseen. Tee itsellesi lista asioista joita sinun tulee saada tehdyksi ja parhaasi mukaan sitten teet niitä ja rastit listaa lyhyemmäksi.
Jos et pysty mihinkään toimintaan, yritä edes saada ammattiapua, sillä tuollainen elämä ei ole kovin mukava, ainakaan pidemmän päälle. Ehkä joku muu saa sinut kaivettua sieltä masennuksen syövereistä ja alat saada asioitasi hoidetuksi.
Onnea matkaan!
Toivon, että saat apua ja pääset elämässäsi eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
... sinun on oikeus olla vapaamatkustajana yhteiskunnassa?
Onko käynyt mielessä mitä sit tapahtuu jos kaikkia haluaa olla vaan kotona?
Ryhdistäydy!
Olen 21-vuotias, asun vanhemmillani. Minulla ei ole ammattia, ei työtä, ei opiskelupaikkaa. Peruskoulussa keskiarvoni oli kahdeksikon luokkaa, lukion kävin huithapelisti ja panostamatta. Masennus ollut kuvioissa n. kuudennelta luokalta lähtien. En ole etsinyt työtä, sosiaaliset tilanteet ovat hankalia, en saa edes aikaiseksi varata hammaslääkäriaikaa. En ole vieläkään ilmoittautunut työvoimatoimistoon työnhakijaksi, en saa mistään rahaa, elän säästöillä. Tuomitsetko minut laiskaksi? Kunnianhimoton olen, enkä tiedä mihin tästä lähden, vai saanko koskaan lähdettyä minnekään.
Onko sinulla diagnosoitu depressio? Jos on, sinun pitäisi saada terapiaa ja mahdollisesti lääkitys. Jos kyseessä ei ole masennus, niin sitten pakotat itsesi ilmoittautumaan työkkäriin. Pyydät vaikka jommankumman vanhemmistasi tai jonkun muun mukaan, jos et pysty itse menemään. Työttömäksi työnhakijaksi voi ainakin isommissa kaupungeissa ilmoittautua myös netissä! Sitten menet käymään myöhemmin. Ammatinvalintapsykologille myös pääset sitä kautta. Ja sitten haet kouluun.
Ymmärrän puhelinkammosi; olin samanlainen nuorena, äiti varasi kampaaja-aikanikin. Nyt olen sellaisessa työssä, että soittelen päivät pitkät tuntamattomille ihmisille ja puhun vaikeista asioista, neuvottelen. Eli siitäkin pääsee yli!
Tsemppiä nyt! 10 vuoden päästä ajattelet: olinpa silloin nuori ja vailla päämäärää, mutta nyt olen päässyt mukavasti eteenpäin.
t. nelikymppinen joka myös on ollut "eksynyt" nuori.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tai voihan olla että pärjäät vanhempiesi sulle järjestämillä tuloilla, esim. pääomatuloilla tai perinnöllä. Pääasia että jotenkin pärjäät jos et voi teöitä tehdä.
Olen jo sen verran vanha ja monenlaista elämässäni kokenut, että en lähde ketään tuomitsemaan.
Jokaisella on omanlaisensa polut mahdollisuuksineen ja vaikeuksineen kuljettavana. Se kuinka vaikeuksista selviää riippuu kokonaisuudesta.
Kannattaa etsiä omasta elämästään hyviä asioita ja miettiä mitä mahdollisuuksia voisi löytää.
Apua kannattaa myös ottaa vastaan aina kun sitä tarjotaan. Apua kannattaa myös etsiä ja pyytää silloin kun sen tarpeessa on.
Tsempit sinulle ap :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
nämä, jotka vastaavat tällaiseen "oletpa laiska luuseri, ryhdistäydy" tai ilmoittavat, ettei kellään ole oikeutta olla "vapaamatkustajana yhteiskunnassa", ovat yksi suuri tekijä ahdistuksessani. Itse kun en ole sitä kunnianhimoista, eteenpäin porsukuttavaa tyyppiä jota ei hetkauta mitään. On todella turhauttavaa, kun ulkoapäin tulee koko ajan kaikenlaista vaatimusta ja odotusta, ja pitäisi vähintään näytellä tekevänsä jotain.
Tunnen olevani kahden voiman välissä: toinen haluaa sitä kunnioitusta, hyvän ja arvostetun koulutuksen -> hyväpalkkaisen ammatin -> hienoja statussymboleita, pois white trash -kategoriasta jne. Ja toinen puoli taas haistattaa paskat kaikelle tuollaiselle, ei kiinnostu mistään ja ajattelee asiat syvällisemmin, tyytyy "vähempään" ja tietää ettei minusta juuri enempään olisikaan.
Niin ja olen niin iloinen, että tältäkin palstalta löytyy ihmisiä, jotka ymmärtävät, eivätkä koe tarvetta ilkeilyyn :-)
Mutta että tehdä edes jotain oman hyvän ja yhteiskunnan eteen!
Meidän järjestelmä on vaan sellainen että se ei kestä sitä jos tälläinen ajautusmaailma leviää!!
Oletko ajatellut miksi esim työuria halutaan pidentään?
Jo huoltosuhde käy lähivuosina niin raskaaksi että hyvinvointi yhteiskuntamme tulee tien päähän
Minusta ap on vain puhtaasti itsekäs!
nämä, jotka vastaavat tällaiseen "oletpa laiska luuseri, ryhdistäydy" tai ilmoittavat, ettei kellään ole oikeutta olla "vapaamatkustajana yhteiskunnassa", ovat yksi suuri tekijä ahdistuksessani. Itse kun en ole sitä kunnianhimoista, eteenpäin porsukuttavaa tyyppiä jota ei hetkauta mitään. On todella turhauttavaa, kun ulkoapäin tulee koko ajan kaikenlaista vaatimusta ja odotusta, ja pitäisi vähintään näytellä tekevänsä jotain. Tunnen olevani kahden voiman välissä: toinen haluaa sitä kunnioitusta, hyvän ja arvostetun koulutuksen -> hyväpalkkaisen ammatin -> hienoja statussymboleita, pois white trash -kategoriasta jne. Ja toinen puoli taas haistattaa paskat kaikelle tuollaiselle, ei kiinnostu mistään ja ajattelee asiat syvällisemmin, tyytyy "vähempään" ja tietää ettei minusta juuri enempään olisikaan. Niin ja olen niin iloinen, että tältäkin palstalta löytyy ihmisiä, jotka ymmärtävät, eivätkä koe tarvetta ilkeilyyn :-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse 24-vuotias opiskelija, ja elämä takkusi oikeastaan jo lukiossa. Sain kuitenkin paperit hyvin arvosanoin ulos. Siihen sitten oikeastaan elämä jäikin, nyt notkun x:ttä vuotta yliopistolla, enkä ole oikeastaan edennyt viime vuosina opinnoissani mitenkään.
Minullakin on todettu masennus ja kokeiltu eri lääkityksiä, tällä hetkellä minulla ei ole lääkkeitä eikä terapiaa. Välillä oli parempi jakso.. Valitettavasti kun putosin pois tuosta hoidosta niin sinne on aika vaikea päästä takaisin vaikka tilanne on taas heikennyt.
En yhtään tiedä mitä elämälläni tekisin, olen kyllä osa-aikatöissä ja haaveilen perheestä avopuolisoni kanssa mutta kaikki tuntuu niin etäiseltä. Tuntuu että minun on saatava itseni ja pääni järjestykseen ennen kuin voin ajatellakaan oleva ns. vastuullinen aikuinen, jolla olisi vakityö ja lapsia..
Harmittaa nuo ihmiset jotka käskevät ryhdistäytymään, selkeästi heillä ei ole mitään kokemusta masennuksesta omalta tai lähipiirin osalta. Jos olisi, tietäisivät ettei se "ryhdistäytyminen" ole omasta tahdosta kiinni ja masennus on todella pitkäaikainen sairaus, jossa pieninkin ponnistelu voi tuntua äärettömän uuvuttavalta. Ymmärrystä, hyvät ihmiset.
Jos vanhempasi eivät tukisi sinua eikä yhteiskunnalta (johon varmasti säästöjesi loputtua turvaudut) tulisi niitä tukirahoja, niin mikä olisi toimintatarmosi tai asenteesi? Olisi ihan vaan pakko tehdä asioita itsensä eteenpäin viemiseksi. Tätä olisi ihan hyvä miettiä.
nämä, jotka vastaavat tällaiseen "oletpa laiska luuseri, ryhdistäydy" tai ilmoittavat, ettei kellään ole oikeutta olla "vapaamatkustajana yhteiskunnassa", ovat yksi suuri tekijä ahdistuksessani. Itse kun en ole sitä kunnianhimoista, eteenpäin porsukuttavaa tyyppiä jota ei hetkauta mitään. On todella turhauttavaa, kun ulkoapäin tulee koko ajan kaikenlaista vaatimusta ja odotusta, ja pitäisi vähintään näytellä tekevänsä jotain.
Tunnen olevani kahden voiman välissä: toinen haluaa sitä kunnioitusta, hyvän ja arvostetun koulutuksen -> hyväpalkkaisen ammatin -> hienoja statussymboleita, pois white trash -kategoriasta jne. Ja toinen puoli taas haistattaa paskat kaikelle tuollaiselle, ei kiinnostu mistään ja ajattelee asiat syvällisemmin, tyytyy "vähempään" ja tietää ettei minusta juuri enempään olisikaan.
Niin ja olen niin iloinen, että tältäkin palstalta löytyy ihmisiä, jotka ymmärtävät, eivätkä koe tarvetta ilkeilyyn :-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Panosta siihen ensin, mielenterveys kuntoon!
Olet yksinkertaisesti vain laiska ja saamaton.
kaiva hitossa se valttikortti hihasta, saat lisää ymmärrystä ja myötätuntoa!
TULIS EES SOTA, sanoo mun vaarini aina- silloin nämä luuserit näkis mikä on kun on oikeasti hätä!
TULIS EES SOTA, sanoo mun vaarini aina- silloin nämä luuserit näkis mikä on kun on oikeasti hätä!
Tosiaan, olisihan se kivaa nähdä sinunkin kaltaisesi empatiakyvyttömät idiootit ryömimässä omissa suolissaan silmiään etsien.
ollut kesätöissä joskus, sekä myynyt turhia tavaroita. Muutenkin elänyt aika säästeliäästi.
- ap