Milloin aletaan tehdä ennalta ehkäisevää työtä, ettei synnyttäneet naiset sairastuisi?

eikä ole niiden vika. Se on ihan fysiologinen juttu ja jossain määrin periytyvät.

Terv. yksi jolla EI masennusta mutta takana KOLME synnytystä joissa kaikissa vittumainen kätilö

Masennusta voisi tosiaan jonkin verran ehkäistä asiallisella ja tukea antavalla kohtelulla sen vittumaisen ja syyttelevän kohtelun sijaan. Niin synnytyksessä, lapsivuodeosastolla kuin neuvolassakin. Pitäisi vissiin saada tämä aihe julkiseen keskusteluun jotenkin? Iltapäivälehtiin jotain ääritapauksia??

voivat olla synnyttäessä parasta mahdollista strukturointia esim. panikoivalle äidille.



Yksi sopii yhdelle, toinen toiselle- lähtökohtaisesti asiasta keskusteltaessa ihmettelen, miksei neuvolan antamaa apua oteta vastaan vaan yritetään salata vaikeudet viimeiseen saakka tai vähätellään niitä kysyttäessä?



Lisäksi jos masennut kätilön kohtelusta se tauti on kyllä saanut alkunsa ihan muualta.



*neljän äiti*

eikä ole niiden vika. Se on ihan fysiologinen juttu ja jossain määrin periytyvät.

Terv. yksi jolla EI masennusta mutta takana KOLME synnytystä joissa kaikissa vittumainen kätilö

Periaatteessa olet oiekassa. Masennukseen tarvitaan aina alttius. Kätilöt huonolla käytöksellään voivat kuitenkin laukaista synnytyksen jälkeisen masennuksen. Kätilöt luovat synnytystunnelman.

voivat olla synnyttäessä parasta mahdollista strukturointia esim. panikoivalle äidille.

Yksi sopii yhdelle, toinen toiselle- lähtökohtaisesti asiasta keskusteltaessa ihmettelen, miksei neuvolan antamaa apua oteta vastaan vaan yritetään salata vaikeudet viimeiseen saakka tai vähätellään niitä kysyttäessä?

Lisäksi jos masennut kätilön kohtelusta se tauti on kyllä saanut alkunsa ihan muualta.

*neljän äiti*

Niin mistäköhän avusta puhut?

Meidän neuvolan synnytysvalmennus oli jotain niin älytöntä, että oikeen naurattaa. Siellä annettiin ihan liian ruusunnuppuinen kuva synnytyksestä! Olisi pitänyt kertoia vaan ihan rehellisesti se, että synnytys sattuu ja vitusti.

synnytyksen jälkeisen masennuksen puhkeamiseen. Synnytys oli vaikea, vauvan tila heikkeni ja päädyttiin sektioon. Mieheni pelkäsi, että lapsi kuolee ja hän yritti kysyä synnytyksen aikana kätilöltä asiasta. Kätilö ei kommentoinut asiaa mitenkään, sammutti vain sydänääni-koneen, ettei se "häiritsisi". Synnytyskeskustelussa kätilö lähinnä avautui omasta pahasta olostaan, miten hänen ammattitaitoonsa ei luotettu, miten vanhemmat eivät saisi olla huolissaan oman lapsensa tilanteesta ja sitä rataa. En päässyt itse ollenkaan purkamaan vaikeaa tilannetta. Uskon, että siinä kylvettiin ne masennuksen siemenet. Mieli tekisi valittaa kyseisestä ammattitaidottomasta kätilöstä, vaikka tapahtuneesta on jo melkein kolme vuotta.

joka tapauksessa, ihan sama onko hoidettu vai ei.Ja kaikille ei voi olla mieliksi kuitenkaan.

mieltä siitä, että synnytyssairaaloiden ja neuvoloiden hoitohenkilökunnan asenteeseen voisi kiinnittää vähän huomiota. Itsellä on se kokemus, että nuoret kätilöt/lääkärit/terveydenhoitajat ovat olleet kivoja, mutta vanhemmat leipiintyneet välistä erittäin töykeitä. Varmaan poikkeuksiakin löytyy. Meidän neuvolan lääkäri esim. on niin tyly ja epäkohtelias, että aiheutti todella paljon pahaa mieltä hormonimyrskyissä olevalle synnyttäneelle. Epäammattimaista käytöstä mielestäni. Milloinkohan NAISTEN kokemiin ongelmiin puututtaisiin yhtäläisella tarmolla kuin miesten kokemiin (esim. sydän- ja verisuonitautien hoitoon panostetaan Suomessa todella paljon, monet naistentaudit jäävät hyvin vähälle).

mieltä. Naisten vaivat ovat vain.. no naisten vaivoja.

Minulla on ollut myös todella kettumaisia kätilöitä ja neuvolalääkäri. Myös yksi neuvolan terveydenhoitajista on aika epämiellyttävä, vaikka onkin nuori. En ole masentunut, mutta kyllä vauvan ollessa ihan pieni mietin noita(kin) asioita ihan liian paljon. Ystävällisyys ei maksaisi mitään.

mieltä siitä, että synnytyssairaaloiden ja neuvoloiden hoitohenkilökunnan asenteeseen voisi kiinnittää vähän huomiota. Itsellä on se kokemus, että nuoret kätilöt/lääkärit/terveydenhoitajat ovat olleet kivoja, mutta vanhemmat leipiintyneet välistä erittäin töykeitä. Varmaan poikkeuksiakin löytyy. Meidän neuvolan lääkäri esim. on niin tyly ja epäkohtelias, että aiheutti todella paljon pahaa mieltä hormonimyrskyissä olevalle synnyttäneelle. Epäammattimaista käytöstä mielestäni. Milloinkohan NAISTEN kokemiin ongelmiin puututtaisiin yhtäläisella tarmolla kuin miesten kokemiin (esim. sydän- ja verisuonitautien hoitoon panostetaan Suomessa todella paljon, monet naistentaudit jäävät hyvin vähälle).

Kysympä vain. Kaikille on tiedossa, miten pahaksi masennus voi mennä synnytyksen jälkeen ja miten paljon se voi viakutta aäidin ja lapsen välisiin suhteisiin. Synnytystapa ja äidin kokemukset synnytykseen liittyen voivat laukaista masenuksen. Huonolla synnytyskokemuksella voi olla pitkäaikaisia vaikutuksia äidin ja lapsen väliseen suhteeseen. Miksi kätilöt ovat välillä niin vittumaisia? Ei hymy ja ystävällisyys maksa mitään! Synnyttävällä äidilläkin on ihmisoikeudet. Ei synnyttävä nainen halua kuulla elämänsä ehkä vaikuttavimmassa tapahtumassa pelkästään käskyjä ja kieltoja, päinvastoin. Synnyttävällä naisella on niin sekaisin hormonit ja hän on niin herkässä tilassa, että tarvitsisi ihan toisenlaista kuin esimerkikis moittivaa kohtelua. Ajatuksia?

eipä tuo itsetunto ole niin hyvä että pärjäisi sitten synnytyksen jälkeenkään. Jokaisen raskaana olevan pitäisi lukea Anna Wahlgrenin lapsikirja, siinä kerrotaan hauskalla tavalla että kaikki pärjäävät äitinä, ei tarvitse olla täydellinen.

Se on ihan että minkälainen asennoituminen ihmisellä on haastaviin, voimien äärirajoilla tai niiden yli meneviin tilanteisiin.



Jos on tottunut odottamaan, luottamaan vaatimaan tai laskemaan sen varaan että "joku muu" ottaa vastuun ja hoitaa pois pälkähästä, niin se on niitä karuja elämänkoulun tilanteita kun tulee ne ekat kerrat ettei niin käykään. Tai ei mene asiat tahdon mukaan jne. jne.



Mä sanoisin että nuorena jo vähän tiukempaa ja karumpaa elämänkoulua, niin ei sittne aikuisena päsäe niin masentamaan, ei synnytys eikä mikään muukaan. uuvuttaa voi ja turhauttaa ja ties mitä, mutta pysyy se asenne sellaisena että itestään on ite huoli pidettävä ja omista muksuistaan ja löytää sen motivaation ja tarmonkin siihen kun lähtökohtanen oletus ja asenne on, että ite täällä maan päällä keikutaan ja elellään, ei kukaan tätä homma hoida mun tai kenenkään muunkaan puolesta.





Eli mä sanoisin että pääasiassa muodikas masennus on vaan seurasta siitä kun on päästy niin helpolla aina aikuisuuteen asti. Erilaiset suruprosessit ja traumat on sitten asia erikseen, kuten fyysiset vammat ja sairaudet, joihin liittyy ehkä paljosta liikuntakyvystä tms. luopumista, ehkä lopullisestikin.



Sellainen "muuten vaan tässä otan ja masennun" on jotenkin vaan niin huomiohakuista. Ei olla oltu tyytyväisiä omaan elämään ja on koitettu hakea sitä ratkaisua itsen ulkopuolelta ja kun se apu ei itsen ulkoa tule, niin sitten ei osaa tehdä muuta ku neuvottomana masentua.

On olemassa maailmanlaajuisia ja suomessakin omia kätilöiden ohjelmia ja julistuksia ja tavoitteita, että synnytyskokemus saataisiin jokaiselle äidille mahdollisimman positiiviseksi, voimauttavaksi ja lempeäksi, koska tiedetään että traumaattinen synnytyskokemus on yksi riskitekijä niin synnytyksen jälkeiseen masennukseen kuin kiintymyssuhteen häiriöihinkin.



Ja on olemassa vauvaperhetyötä, on olemassa varhaisen vuorovaikutuksen tukemisen koulutuksia joihin laitetaan neuvolaväkeä, on vauvoihin erikoistuneita perhetyöntekijöitä...



Mutta ei tämä vielä mitään mainstreamia ole, moni tälle vielä naureskelee "kukkahattujen ja ituhippien" touhuiluna, eikä määrärahoja meinaa löytyä muualla kuin suurimmissa kaupungeissa (joissa yleensäkin ollaan aikaansa edellä verrattuna pieniin maaseutupaikkakuntiin, oli kyseessä mikä tahansa kehitys).

Se on ihan että minkälainen asennoituminen ihmisellä on haastaviin, voimien äärirajoilla tai niiden yli meneviin tilanteisiin.

Jos on tottunut odottamaan, luottamaan vaatimaan tai laskemaan sen varaan että "joku muu" ottaa vastuun ja hoitaa pois pälkähästä, niin se on niitä karuja elämänkoulun tilanteita kun tulee ne ekat kerrat ettei niin käykään. Tai ei mene asiat tahdon mukaan jne. jne.

Mä sanoisin että nuorena jo vähän tiukempaa ja karumpaa elämänkoulua, niin ei sittne aikuisena päsäe niin masentamaan, ei synnytys eikä mikään muukaan. uuvuttaa voi ja turhauttaa ja ties mitä, mutta pysyy se asenne sellaisena että itestään on ite huoli pidettävä ja omista muksuistaan ja löytää sen motivaation ja tarmonkin siihen kun lähtökohtanen oletus ja asenne on, että ite täällä maan päällä keikutaan ja elellään, ei kukaan tätä homma hoida mun tai kenenkään muunkaan puolesta.

Eli mä sanoisin että pääasiassa muodikas masennus on vaan seurasta siitä kun on päästy niin helpolla aina aikuisuuteen asti. Erilaiset suruprosessit ja traumat on sitten asia erikseen, kuten fyysiset vammat ja sairaudet, joihin liittyy ehkä paljosta liikuntakyvystä tms. luopumista, ehkä lopullisestikin.

Sellainen "muuten vaan tässä otan ja masennun" on jotenkin vaan niin huomiohakuista. Ei olla oltu tyytyväisiä omaan elämään ja on koitettu hakea sitä ratkaisua itsen ulkopuolelta ja kun se apu ei itsen ulkoa tule, niin sitten ei osaa tehdä muuta ku neuvottomana masentua.

veljen kuoleman, oman vakavan loukkaantumisen, alkoholisti-isän, vuosien yksinäisyyden, mutta silti sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Sanoisin, että paljon vastoinkäymisiä kokeneet masentuvat jopa helpommin, tosin av:lla karu elämänkoulu merkitsee lähinnä sitä, että on paskassa duunissa paskalla palkalla. Ja mieskin on paska.

Se on ihan että minkälainen asennoituminen ihmisellä on haastaviin, voimien äärirajoilla tai niiden yli meneviin tilanteisiin.

Jos on tottunut odottamaan, luottamaan vaatimaan tai laskemaan sen varaan että "joku muu" ottaa vastuun ja hoitaa pois pälkähästä, niin se on niitä karuja elämänkoulun tilanteita kun tulee ne ekat kerrat ettei niin käykään. Tai ei mene asiat tahdon mukaan jne. jne.

Sanonta se mikä ei tapa vahvistaa, pitää aika monesti paikkansa. Nykyään ihmisiä suojellaan traumatisoitumasta liikaa. Vaikeuksia ei elämässä pitäisi kenenkään toiselle liikaa silottaa. Myötäeläminen ja lämmin suhtautuminen toisen kohdatessa vaikeuksia on tietysti sitten eri asia.

Mä sanoisin että nuorena jo vähän tiukempaa ja karumpaa elämänkoulua, niin ei sittne aikuisena päsäe niin masentamaan, ei synnytys eikä mikään muukaan. uuvuttaa voi ja turhauttaa ja ties mitä, mutta pysyy se asenne sellaisena että itestään on ite huoli pidettävä ja omista muksuistaan ja löytää sen motivaation ja tarmonkin siihen kun lähtökohtanen oletus ja asenne on, että ite täällä maan päällä keikutaan ja elellään, ei kukaan tätä homma hoida mun tai kenenkään muunkaan puolesta.

Eli mä sanoisin että pääasiassa muodikas masennus on vaan seurasta siitä kun on päästy niin helpolla aina aikuisuuteen asti. Erilaiset suruprosessit ja traumat on sitten asia erikseen, kuten fyysiset vammat ja sairaudet, joihin liittyy ehkä paljosta liikuntakyvystä tms. luopumista, ehkä lopullisestikin.

Sellainen "muuten vaan tässä otan ja masennun" on jotenkin vaan niin huomiohakuista. Ei olla oltu tyytyväisiä omaan elämään ja on koitettu hakea sitä ratkaisua itsen ulkopuolelta ja kun se apu ei itsen ulkoa tule, niin sitten ei osaa tehdä muuta ku neuvottomana masentua.

teoria, mutta miten selität sen, että käytännössä masentuneet just eivät hae sitä apua? Jos masennus olisi huomionhakua, masentuneet toitottaisivat sitä neuvolassa, lääkärissä, kaikkialla. Mut käytännössä se menee niin, ettei masentunut kerro tunteistaan kenellekään, vaan syyttää itseään, kunnes ei enää jaksa. SEN VUOKSI neuvolassa tehdään niitä testejä, että äidit eivät muuten koskaan kertoisi tunteistaan vaan esittäisivät reipasta silloinkin kun ovat ihan äärirajoilla.



Minä myös olen sitä mieltä, että jos ihmisellä on liian paljon kovia kokemuksia elämssään,hän masentuu helpommin. Ainakin omassa kaveripiirissäni on nähtävissä tämä; ne joilla oli lapsena ja nuorena vaikeaa, saa työstää niitä asioita aina kun elämässä tulee murroskohta. Ne jotka on porskuttaneet turvallista ja hyvää elämää, kestävät vastoinkäymisetkin vähemmillä vammoilla.

synnytys on ihan kiva kokemus ja onni ja rakkaus tulvii ikkunoista, kun sen vauvan rinnoilleni saan?



Ihan ihmeellistä TV-sarjasontaa luullaan elämän olevan. Suunnitellaan etukäteen elämän ennalta-arvaamattomin kokemus ja sitten petytään, kun se sattui enkä saanut sitä ammetta ja keinutuolia ja superpuudutetta ja kätilö katsoi pahasti ja mieskään ei tukenut tarpeeksi ja lisäksi isovanhemmat ei heti ottaneet vauvaa 24h hoitoon, kun kotiin tultiin. - Sainpas sentään mieheltä ison riidan päätteeksi lahjaksi sen timanttiriipuksen, perkele!



Ja elämä vauvan kanssa on yhtä v*ttua kun se heräilee eikä nuku enkä pääse enää shoppailemaan ja lattelle ystävättärieni kanssa.



Nyt kyllä masentaa ja tapan itteni.

Se on ihan että minkälainen asennoituminen ihmisellä on haastaviin, voimien äärirajoilla tai niiden yli meneviin tilanteisiin.

Jos on tottunut odottamaan, luottamaan vaatimaan tai laskemaan sen varaan että "joku muu" ottaa vastuun ja hoitaa pois pälkähästä, niin se on niitä karuja elämänkoulun tilanteita kun tulee ne ekat kerrat ettei niin käykään. Tai ei mene asiat tahdon mukaan jne. jne.

Mä sanoisin että nuorena jo vähän tiukempaa ja karumpaa elämänkoulua, niin ei sittne aikuisena päsäe niin masentamaan, ei synnytys eikä mikään muukaan. uuvuttaa voi ja turhauttaa ja ties mitä, mutta pysyy se asenne sellaisena että itestään on ite huoli pidettävä ja omista muksuistaan ja löytää sen motivaation ja tarmonkin siihen kun lähtökohtanen oletus ja asenne on, että ite täällä maan päällä keikutaan ja elellään, ei kukaan tätä homma hoida mun tai kenenkään muunkaan puolesta.

Eli mä sanoisin että pääasiassa muodikas masennus on vaan seurasta siitä kun on päästy niin helpolla aina aikuisuuteen asti. Erilaiset suruprosessit ja traumat on sitten asia erikseen, kuten fyysiset vammat ja sairaudet, joihin liittyy ehkä paljosta liikuntakyvystä tms. luopumista, ehkä lopullisestikin.

Sellainen "muuten vaan tässä otan ja masennun" on jotenkin vaan niin huomiohakuista. Ei olla oltu tyytyväisiä omaan elämään ja on koitettu hakea sitä ratkaisua itsen ulkopuolelta ja kun se apu ei itsen ulkoa tule, niin sitten ei osaa tehdä muuta ku neuvottomana masentua.

Älkää nyt vastasynnyttäneet tätä uskoko, jos masennus vaivaa.

Ei synnytys voi olla mikään elämänkoulu. Synnytys on synnytys. Synnytyksessä kätilöiden PITÄÄ kohdella synnyttäjiä oikein. Kätilöiden tehtävä ei ole tehdä naisille mitään ensimmäistä "elämänkoulua". Kätilöille maksetaan palkkaa työstään prkl.

Kenenkään ei ylipäätänsä pitäisi käydä mitään elämänkoulua. Hyvän elämän mittari ei oe se, että on kokenut jotain isoja vastoinkäymisiä. Joillekin niitä valitettavasti tapahtuu, mutta eivät ne ole hyvän elämän ehto.

Sitäpaitsi sillä, mitä on ennen synnytystä kokenut ei ole mitään tekemistä sen kanssa, masentuuko synnytyksen jälkeen vai ei. Taipumus masennukseen sen sijaan voi lisätä riskiä sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen.

Tiesitkö muuten, ettei ennen vanhaan ollut traumoja. Ennen vanhaan ne ihmiset jotka saivat traumoja, teki itsemurhan tai joutui hullujen huoneelle tai eli muuten vaan elämänsä surullisina.

Toi kirjoitus vana kertoo sen, ettei kirjottajalla ole omakohtaista kokemusta siitä, mitä traumaattisuus voi elämälle pahimmillaan aiheuttaa. Ja mitä synnytyksen jälkeinen amsennus/psykoosi tai huono kiintymyssuhde pahimmillaan on ja mitä se aiheuttaa.

Vielä huomautus, ettei mikään tutkimustulos puolla noita sun väitteitä. Jos puoltaa, niin varmaan kerrot lähteet...

synnytys on ihan kiva kokemus ja onni ja rakkaus tulvii ikkunoista, kun sen vauvan rinnoilleni saan?

Ihan ihmeellistä TV-sarjasontaa luullaan elämän olevan. Suunnitellaan etukäteen elämän ennalta-arvaamattomin kokemus ja sitten petytään, kun se sattui enkä saanut sitä ammetta ja keinutuolia ja superpuudutetta ja kätilö katsoi pahasti ja mieskään ei tukenut tarpeeksi ja lisäksi isovanhemmat ei heti ottaneet vauvaa 24h hoitoon, kun kotiin tultiin. - Sainpas sentään mieheltä ison riidan päätteeksi lahjaksi sen timanttiriipuksen, perkele!

Ja elämä vauvan kanssa on yhtä v*ttua kun se heräilee eikä nuku enkä pääse enää shoppailemaan ja lattelle ystävättärieni kanssa.

Nyt kyllä masentaa ja tapan itteni.

Ja sinä oot tyhymä!

Miksi nykynaiset luulevat, että

synnytys on ihan kiva kokemus ja onni ja rakkaus tulvii ikkunoista, kun sen vauvan rinnoilleni saan?



Ihan ihmeellistä TV-sarjasontaa luullaan elämän olevan. Suunnitellaan etukäteen elämän ennalta-arvaamattomin kokemus ja sitten petytään, kun se sattui enkä saanut sitä ammetta ja keinutuolia ja superpuudutetta ja kätilö katsoi pahasti ja mieskään ei tukenut tarpeeksi ja lisäksi isovanhemmat ei heti ottaneet vauvaa 24h hoitoon, kun kotiin tultiin. - Sainpas sentään mieheltä ison riidan päätteeksi lahjaksi sen timanttiriipuksen, perkele!



Ja elämä vauvan kanssa on yhtä v*ttua kun se heräilee eikä nuku enkä pääse enää shoppailemaan ja lattelle ystävättärieni kanssa.



Nyt kyllä masentaa ja tapan itteni.

on yhdellä verikokeella todennettavissa oleva asia. Äänestämämme päättäjät katsovat tämän esim jälkitarkastuksen yhteydessä helposti olevan halvan näytteen rutiininomaisen ottamisen liian kalliiksi. Halvempaa on myöhemin niitä edullisia masentuneen perheenäitien kuntoutuksia, oireilevien parisuhteiden ja laiminlyötyjen lasten ongelmia hoitaa.