Milloin aletaan tehdä ennalta ehkäisevää työtä, ettei synnyttäneet naiset sairastuisi?

Se on ihan että minkälainen asennoituminen ihmisellä on haastaviin, voimien äärirajoilla tai niiden yli meneviin tilanteisiin.

Jos on tottunut odottamaan, luottamaan vaatimaan tai laskemaan sen varaan että "joku muu" ottaa vastuun ja hoitaa pois pälkähästä, niin se on niitä karuja elämänkoulun tilanteita kun tulee ne ekat kerrat ettei niin käykään. Tai ei mene asiat tahdon mukaan jne. jne.

Mä sanoisin että nuorena jo vähän tiukempaa ja karumpaa elämänkoulua, niin ei sittne aikuisena päsäe niin masentamaan, ei synnytys eikä mikään muukaan. uuvuttaa voi ja turhauttaa ja ties mitä, mutta pysyy se asenne sellaisena että itestään on ite huoli pidettävä ja omista muksuistaan ja löytää sen motivaation ja tarmonkin siihen kun lähtökohtanen oletus ja asenne on, että ite täällä maan päällä keikutaan ja elellään, ei kukaan tätä homma hoida mun tai kenenkään muunkaan puolesta.

Eli mä sanoisin että pääasiassa muodikas masennus on vaan seurasta siitä kun on päästy niin helpolla aina aikuisuuteen asti. Erilaiset suruprosessit ja traumat on sitten asia erikseen, kuten fyysiset vammat ja sairaudet, joihin liittyy ehkä paljosta liikuntakyvystä tms. luopumista, ehkä lopullisestikin.

Sellainen "muuten vaan tässä otan ja masennun" on jotenkin vaan niin huomiohakuista. Ei olla oltu tyytyväisiä omaan elämään ja on koitettu hakea sitä ratkaisua itsen ulkopuolelta ja kun se apu ei itsen ulkoa tule, niin sitten ei osaa tehdä muuta ku neuvottomana masentua.

Eikö sun mielestä synnytys voi sitten aiheuttaa oikeita traumoja tai oikeita fyysisiä vammoja?

Tää on taas tätä, ettei naisilla oo oikeus valittaa mistään. Naisten pitää vaan ottaa tää kaikki vastaan hymyillen. Mitäs siitä, jos tulee haluja tappaa oma lapsi. Mut hei jees. Ei täs kato mittään. Ei synyntyksen jälkeinen psykoosi oo muuta ku "muuten tässä otan ja masennun"-tila. Sehän on ihan lapsen leikkiä. Ai muuten joo. Sekin tais olla lapsne leikkiä, kun se yks nainen heitti vauvansa vessanpönttöön ja vauva sai elin-ikäset vammat. Mutta joooh. Ihan itte tais keksiä masennuksensa ja ihan omana ittenään ja terveenä halus tappaa oman lapsensa...

Se on ihan että minkälainen asennoituminen ihmisellä on haastaviin, voimien äärirajoilla tai niiden yli meneviin tilanteisiin.

Jos on tottunut odottamaan, luottamaan vaatimaan tai laskemaan sen varaan että "joku muu" ottaa vastuun ja hoitaa pois pälkähästä, niin se on niitä karuja elämänkoulun tilanteita kun tulee ne ekat kerrat ettei niin käykään. Tai ei mene asiat tahdon mukaan jne. jne.

Mä sanoisin että nuorena jo vähän tiukempaa ja karumpaa elämänkoulua, niin ei sittne aikuisena päsäe niin masentamaan, ei synnytys eikä mikään muukaan. uuvuttaa voi ja turhauttaa ja ties mitä, mutta pysyy se asenne sellaisena että itestään on ite huoli pidettävä ja omista muksuistaan ja löytää sen motivaation ja tarmonkin siihen kun lähtökohtanen oletus ja asenne on, että ite täällä maan päällä keikutaan ja elellään, ei kukaan tätä homma hoida mun tai kenenkään muunkaan puolesta.

Eli mä sanoisin että pääasiassa muodikas masennus on vaan seurasta siitä kun on päästy niin helpolla aina aikuisuuteen asti. Erilaiset suruprosessit ja traumat on sitten asia erikseen, kuten fyysiset vammat ja sairaudet, joihin liittyy ehkä paljosta liikuntakyvystä tms. luopumista, ehkä lopullisestikin.

Sellainen "muuten vaan tässä otan ja masennun" on jotenkin vaan niin huomiohakuista. Ei olla oltu tyytyväisiä omaan elämään ja on koitettu hakea sitä ratkaisua itsen ulkopuolelta ja kun se apu ei itsen ulkoa tule, niin sitten ei osaa tehdä muuta ku neuvottomana masentua.

tosta sun tekstistä huokuu todellakin asenne "mä sanoisin" :D Sulla ei taida oikeesti olla paljon sitä elämänkokemusta, kun tälläsiä asioita esität totuuksina.