Lue keskustelun säännöt.
Voiko vanhemman kuoltua elää täyttä elämää/onko yksinäinen olo?
22.06.2025 |
Olen vasta 32 ja menetin juuri rakkaan äidin.
Olen ainut lapsi. Isäkin jo pian 70v ja aika etäinen ollut minulle aina.
Pelottaa että tuleeko elämästä nyt pysyvästi jotenkin ankeampaa? Ja yksinäistä, tyhjää?
Minulla on paljon ystäviä ja mies.
Olisiko sama vain luovuttaa jos elämä tästä eteenpäin onnetonta surun kanssa.
Kommentit (82)
Se on luonnollinen asia ja jokainen meistä hautaa vanhempansa, osa hyvinkin nuorina osa vanhempina(yleensä silloin pitkä hoitotaakka/laitosasuminen).
Asiasta kuuluu ja pitää päästä yli, täällä eletään kuitenkin loppusissaan itseä varten.
Ihmisiä lähelle löydät muualtakin kuin verisukulaisista :) tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten keski-ikää lähestyvällä perheellisellä ihmisellä voi tulla iäkkään vanhemman kuoltua yksinäinen olo? Napanuora jäänyt katkaisematta?
Minkä ikäisenä olisit sitten halunnut menettää äitisi? Vai olisitko mieluummin kuollut itse ensin?
Äidin menettäminen on erittäin surullista, ainakin minulla on niin ollut, mutta harvoin puhutaan ääneen siitä, miten sen jälkeen meistä lapsista tulee lopulta myös aikuisia. Kasvamme ja muutumme. Äidin vaikutus on monella niin suuri, että se mitä me sen jälkeen olemme voi yllättää myös ihan positiivisestikin surusta huolimatta.
Vierailija kirjoitti:
Onneksi sulla on ystäviä ja mies. Muilla ei ole niitä välttämättä. Muu sukukin ok. Ehkä sulla on siinä mielessä jotain toivoa. Vaikka asia on masentava ja tuntuu kuin loppu olisi itselläkin käsillä, vaikkei ole todellakaan. Siihen asiaan eläytyy liikaa ja pyörii mielessä. Mun äiti taas vanhenee, ei ole koskaan saanut oikein kontaktia (oli joskus raivoava) ja kriisi tuli kun pelkään myös että vanhana kaikki kuolevat sekä muu suku. Äitiä on pidetty aina tukipilarina tai siinä roolissa, äiti tietää ikään kuin kaiken, vaikkei kaikkea kai tiedä. Ja mihin turvautuu, tukeutuu, jos on paha tilanne. Vai onko itsellä raha tai apu. Vaikeaa.
Et voi sanoa noin. Jokainen ihmissuhde on ainutlaatuinen eikä kukaan toinen voi korvata sitä joka on kuollut. Vanhempien menettäminen taas on täysin luonnollista, ja aikuisen lapsen on pakko pärjätä ilman vanhempiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten keski-ikää lähestyvällä perheellisellä ihmisellä voi tulla iäkkään vanhemman kuoltua yksinäinen olo? Napanuora jäänyt katkaisematta?
Hyvät välit? Vanhemman äkillinen kuolema? Asiat kesken?
Jos ei ole omaa perhettä, niin helposti roikkuu vanhoissa vanhemmissaan liikaakin. Toki olet aika nuori, mutta kun 50-60 -vuotiaatkaan ei tunnu millään hyväksyvän, että 90+ ikäiset vanhemmat kuolee. Tämä koskee niitä, joilla ei ole puolisoa tai lapsia.
Itse olen pian 50 ja äiti 76. Joskus mietin, että alkaako elämäni vasta, kun äiti kuolee. Sain enemmän vapautta nuorempana, mutta äiti jäi eläkkeelle 65 ja sen jälkeen alkoi järjestelemään minun elämääni. Puuttumaan joka asiaan, kommentoimaan kaikkea, soittamaan joka päivä jne. Hänellä on tylsää ja liikaa energiaa. Siksi roikkuu käsittämättömällä tavalla minun elämässäni ja minun elämäni yksityiskohdissa. Tämä on oikeasti aika raskasta, kun pitää joka asia perustella hänelle. On kuin vainukoira, jos en jotain kerro, niin jostain nuuskii sen vaikka väkisin esille. Ei tämmöistä ollut, kun oli vielä töissä ja itse olin 19-40 -vuotias. Nyt viisikymppisenä joudun täyttämään äitini elämän tyhjyyttä ja joskus mietin, että ehkä oikeasti pystyn elämään omaa elämääni vasta, kun kuolee tai dementoituu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten keski-ikää lähestyvällä perheellisellä ihmisellä voi tulla iäkkään vanhemman kuoltua yksinäinen olo? Napanuora jäänyt katkaisematta?
Hyvät välit? Vanhemman äkillinen kuolema? Asiat kesken?
Suru ja ikävä on ihan eri asia kuin yksinäisyyden tunne.
Kuulostaa siltä, ettet ole oikeasti itsenäistynyt, ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onneksi sulla on ystäviä ja mies. Muilla ei ole niitä välttämättä. Muu sukukin ok. Ehkä sulla on siinä mielessä jotain toivoa. Vaikka asia on masentava ja tuntuu kuin loppu olisi itselläkin käsillä, vaikkei ole todellakaan. Siihen asiaan eläytyy liikaa ja pyörii mielessä. Mun äiti taas vanhenee, ei ole koskaan saanut oikein kontaktia (oli joskus raivoava) ja kriisi tuli kun pelkään myös että vanhana kaikki kuolevat sekä muu suku. Äitiä on pidetty aina tukipilarina tai siinä roolissa, äiti tietää ikään kuin kaiken, vaikkei kaikkea kai tiedä. Ja mihin turvautuu, tukeutuu, jos on paha tilanne. Vai onko itsellä raha tai apu. Vaikeaa.
Et voi sanoa noin. Jokainen ihmissuhde on ainutlaatuinen eikä kukaan toinen voi korvata sitä joka on kuollut. Vanhempien menettäminen taas on täysin luonnollista, ja aikuisen lapsen on pakko pärjätä ilman vanhempiaan.
Olet ymmärtänyt ihan väärin. Ei tässä ole sanottu että äiti pitää korvata muilla! Nimenomaan yritin sanoa että asia on raastava ja kamala. Mutta on parempi että on muita ihmisiä edes joku, kuin ei ketään. Ei muilla ole ketään!
Vierailija kirjoitti:
Jos ei ole omaa perhettä, niin helposti roikkuu vanhoissa vanhemmissaan liikaakin. Toki olet aika nuori, mutta kun 50-60 -vuotiaatkaan ei tunnu millään hyväksyvän, että 90+ ikäiset vanhemmat kuolee. Tämä koskee niitä, joilla ei ole puolisoa tai lapsia.
Itse olen pian 50 ja äiti 76. Joskus mietin, että alkaako elämäni vasta, kun äiti kuolee. Sain enemmän vapautta nuorempana, mutta äiti jäi eläkkeelle 65 ja sen jälkeen alkoi järjestelemään minun elämääni. Puuttumaan joka asiaan, kommentoimaan kaikkea, soittamaan joka päivä jne. Hänellä on tylsää ja liikaa energiaa. Siksi roikkuu käsittämättömällä tavalla minun elämässäni ja minun elämäni yksityiskohdissa. Tämä on oikeasti aika raskasta, kun pitää joka asia perustella hänelle. On kuin vainukoira, jos en jotain kerro, niin jostain nuuskii sen vaikka väkisin esille. Ei tämmöistä ollut, kun oli vielä töissä ja itse olin 19-40 -vuotias. Nyt viisikymppisenä joudun täyt
Miksi annat äitisi puuttua elämääsi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun sinulla on muita omia ihmisiä etkä ole elämässäsi riippuvainen vanhoista vanhemmistasi kestät menetyksen paremmin. Vanhempien poismeno on luonnollinen asia. Ikävä on ja saa ollakin ja eihän elämä sen jälkeen ole aivan samanlaista. Aikuistumista se on kuitenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun sinulla on muita omia ihmisiä etkä ole elämässäsi riippuvainen vanhoista vanhemmistasi kestät menetyksen paremmin. Vanhempien poismeno on luonnollinen asia. Ikävä on ja saa ollakin ja eihän elämä sen jälkeen ole aivan samanlaista. Aikuistumista se on kuitenkin.
LOPETTAKAA. Ihmiset ovat riippuvaisia muista. Jopa vanhemmasta. Ei kaikilla ole muuta tai rahaa, mitään. Ei ole luonnollinen asia, elämä on epäluonnollinen ja ihmiset kuolevat liian varhain.
Vierailija kirjoitti:
Kun sinulla on muita omia ihmisiä etkä ole elämässäsi riippuvainen vanhoista vanhemmistasi kestät menetyksen paremmin. Vanhempien poismeno on luonnollinen asia. Ikävä on ja saa ollakin ja eihän elämä sen jälkeen ole aivan samanlaista. Aikuistumista se on kuitenkin.
Suru ja ikävä ovat kaksi täysin eri asiaa.
Traagista silti että keski-ikäisenä on vielä niin kiinni vanhemmissaan että pelkää oman elämänsä jatkumista ilman äitiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun sinulla on muita omia ihmisiä etkä ole elämässäsi riippuvainen vanhoista vanhemmistasi kestät menetyksen paremmin. Vanhempien poismeno on luonnollinen asia. Ikävä on ja saa ollakin ja eihän elämä sen jälkeen ole aivan samanlaista. Aikuistumista se on kuitenkin.
LOPETTAKAA. Ihmiset ovat riippuvaisia muista. Jopa vanhemmasta. Ei kaikilla ole muuta tai rahaa, mitään. Ei ole luonnollinen asia, elämä on epäluonnollinen ja ihmiset kuolevat liian varhain.
Häh? Kuka saa sinun mielestäsi kuolla ja milloin?
Elivätkö omat vanhempasi jotenkin vajaata elämää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun sinulla on muita omia ihmisiä etkä ole elämässäsi riippuvainen vanhoista vanhemmistasi kestät menetyksen paremmin. Vanhempien poismeno on luonnollinen asia. Ikävä on ja saa ollakin ja eihän elämä sen jälkeen ole aivan samanlaista. Aikuistumista se on kuitenkin.
LOPETTAKAA. Ihmiset ovat riippuvaisia muista. Jopa vanhemmasta. Ei kaikilla ole muuta tai rahaa, mitään. Ei ole luonnollinen asia, elämä on epäluonnollinen ja ihmiset kuolevat liian varhain.
Häh? Kuka saa sinun mielestäsi kuolla ja milloin?
200 vuotiaana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun sinulla on muita omia ihmisiä etkä ole elämässäsi riippuvainen vanhoista vanhemmistasi kestät menetyksen paremmin. Vanhempien poismeno on luonnollinen asia. Ikävä on ja saa ollakin ja eihän elämä sen jälkeen ole aivan samanlaista. Aikuistumista se on kuitenkin.
Suru ja ikävä ovat kaksi täysin eri asiaa.
Traagista silti että keski-ikäisenä on vielä niin kiinni vanhemmissaan että pelkää oman elämänsä jatkumista ilman äitiä.
Ihan normaalia ja luonnollista. Kieltämällä ja vähättelemällä nämä tunteet vain pahennatte muiden tilannetta. Jokaisella on oikeus tunteisiin, turvan hakuun muista ja sitten eri näkökulmia jos se tuntuu oikealta.
Onneksi sulla on ystäviä ja mies. Muilla ei ole niitä välttämättä. Muu sukukin ok. Ehkä sulla on siinä mielessä jotain toivoa. Vaikka asia on masentava ja tuntuu kuin loppu olisi itselläkin käsillä, vaikkei ole todellakaan. Siihen asiaan eläytyy liikaa ja pyörii mielessä. Mun äiti taas vanhenee, ei ole koskaan saanut oikein kontaktia (oli joskus raivoava) ja kriisi tuli kun pelkään myös että vanhana kaikki kuolevat sekä muu suku. Äitiä on pidetty aina tukipilarina tai siinä roolissa, äiti tietää ikään kuin kaiken, vaikkei kaikkea kai tiedä. Ja mihin turvautuu, tukeutuu, jos on paha tilanne. Vai onko itsellä raha tai apu. Vaikeaa.