Lue keskustelun säännöt.
Millanen ihminen antaa puolison lähteä, jos haluaa? Tai ei ole mustasukkainen eksästään?
02.08.2011 |
Minä myönnän olevani mustasukkainen puolisoni eksästä. Vaikka tiedän, että mieheni oli se, joka jätti vaimonsa, niin silti en tykkää, että mieheni kaveeraa eksänsä kanssa yhtään.
Katson myös, että kun olen hänen kanssaan naimisissa, niin minulla on tietty "oikeus" pitää hänestä kiinni. Tietenkään ketään ei voi omistaa, mutta en voisi ikinä miehelleni sanoa, että mene jos haluat.
Kuulin eräästä pariskunnasta, jotka erosivat juuri. Heillä oli pitkään suhde, jossa sanottiin, että mene jos haluat. Sitten toinen löysi uuden ja lähti.
Kaverini myös kertoi kaveristaan, joka otti ja vei naimisissa olevan miehen. Tämä mies on kovin kiintynyt ex-vaimoonsa, vaikka vaihtoikin vaimon uuteen. Tämä kaveri ei ole kuulemma yhtään mustasukkainen ex-vaimosta.
En ymmärrä kumpaakaan näistä ihmisistä. Mitä minun pitäisi ymmärtää?
Kommentit (59)
että kun kuitenkin teitä harmittaisi se, että mies pettää/jättää/molempia, niin eikö teitä pelota ne tunteet, mitä siitä itsellenne tulee? Tai miltä kuvittelisitte tuntuvan, jos mies, jota itse rakastatte, ei rakastaisikaan enää teitä? Siitähän kestäisi varmasti monta kuukautta päästä yli, eikö teitä sekään kärsimys yhtään pelota? Siis itse ainakin pelkään jätetyksi tulemista niiden tunteiden takia, oletan että uuden kumppanin kyllä löytäisin mutta ensin pitäisi kärsiä kauheasti..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että kun kuitenkin teitä harmittaisi se, että mies pettää/jättää/molempia, niin eikö teitä pelota ne tunteet, mitä siitä itsellenne tulee? Tai miltä kuvittelisitte tuntuvan, jos mies, jota itse rakastatte, ei rakastaisikaan enää teitä? Siitähän kestäisi varmasti monta kuukautta päästä yli, eikö teitä sekään kärsimys yhtään pelota? Siis itse ainakin pelkään jätetyksi tulemista niiden tunteiden takia, oletan että uuden kumppanin kyllä löytäisin mutta ensin pitäisi kärsiä kauheasti..
että kun kuitenkin teitä harmittaisi se, että mies pettää/jättää/molempia, niin eikö teitä pelota ne tunteet, mitä siitä itsellenne tulee? Tai miltä kuvittelisitte tuntuvan, jos mies, jota itse rakastatte, ei rakastaisikaan enää teitä? Siitähän kestäisi varmasti monta kuukautta päästä yli, eikö teitä sekään kärsimys yhtään pelota? Siis itse ainakin pelkään jätetyksi tulemista niiden tunteiden takia, oletan että uuden kumppanin kyllä löytäisin mutta ensin pitäisi kärsiä kauheasti..
Jotenkin hymyilytti tekstisi (hyvällä). Ei minua pelota mahdolliset joskus ehkä tulevat kärsimykset, se suru vaan joskus elämässä tulee (tavalla jos toisella) ja se surraan ja jatketaan eteenpäin. Se ottaa aikansa. Tällaista tämä elo on.
Kun olin parikymppisenä haudannut isäni, havaitsin, että tulen todennäköisesti selviämään mistä tahansa. Paitsi lapsen kuolemasta en ole varma selviäisinkö, pakko olisi muiden lasten takia varmaan.
Kysymys sinulle: kuinka minun ripustautumiseni ja mustasukkainen vahtaamiseni estäisi miestäni pettämästä/jättämästä jos hän niin valitsee?
Itse en osaa ajatella että kaipaisin uutta kumppania...vaikea uskoa, että kukaan voisi tuntua enää miltään verrattuna tuohon mieheen, joka on lasteni isä, elämänkumppani.
En tarkoita, että jäisin ikuisesti ritumaan yksipuolisessa rakkaudessa, en vaan oikeasti ymmärrä mitä kellään olisi minulle annettavaa...olen kai jo saanut kaiken?
Ylipäätään viihdyn parhaiten yksin, joten en varmaankaan enää haluaisi ainakaan asua kenenkään kanssa.
Jotenkin hymyilytti tekstisi (hyvällä). Ei minua pelota mahdolliset joskus ehkä tulevat kärsimykset, se suru vaan joskus elämässä tulee (tavalla jos toisella) ja se surraan ja jatketaan eteenpäin. Se ottaa aikansa. Tällaista tämä elo on.
Kun olin parikymppisenä haudannut isäni, havaitsin, että tulen todennäköisesti selviämään mistä tahansa. Paitsi lapsen kuolemasta en ole varma selviäisinkö, pakko olisi muiden lasten takia varmaan.Kysymys sinulle: kuinka minun ripustautumiseni ja mustasukkainen vahtaamiseni estäisi miestäni pettämästä/jättämästä jos hän niin valitsee?
Itse en osaa ajatella että kaipaisin uutta kumppania...vaikea uskoa, että kukaan voisi tuntua enää miltään verrattuna tuohon mieheen, joka on lasteni isä, elämänkumppani.
En tarkoita, että jäisin ikuisesti ritumaan yksipuolisessa rakkaudessa, en vaan oikeasti ymmärrä mitä kellään olisi minulle annettavaa...olen kai jo saanut kaiken?
Ylipäätään viihdyn parhaiten yksin, joten en varmaankaan enää haluaisi ainakaan asua kenenkään kanssa.
tämä menikin jo ohi aiheen ehkä, tietysti ripustautuminen jne vain edesauttaa jättämistä. Ehkä sitten sellaiset, joilla muutkin asiat on parisuhteen lisäksi hyvin, ei pelkää sitä, että yksi kortti korttitalosta pettää, sitten taas jos vain yksi asia tuottaa iloa, niin sen menettämistä pelkää hullun lailla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
enkä olla mustasukkainen exille. Nehän ovat menneisyyttä. Ei se mies olisi minua valinnut, jos olisi halunnutkin ne exät!
Meidän suhteessamme ei ole mustasukkaisuutta, ei ole sille tarvetta eikä tilausta, mutta toisaalta kyllä mietin, että suhteessa on myös terveellistä mustasukkaisuutta, sitä, josta tietää, että noin minua ei kohdella. Esim. jos mies ilmoittaa, että haluaisi mennä kauniin ja nuoren työkaverinsa kanssa päivälliselle ihan vain katsastamaan, onko tässä jotain, on täysin normaalia olla mustasukkainen. Jos vaimo toteaa tyynesti, että siitä vaan, älä anna tilaisuuden mennä sivu suun, niin eihän tuollaisessa suhteessa ole mitään järkeä. On normaalia sanoa, että et mene, jos minua arvostat ja jos menet, tämä oli tässä. Se asettaa rajoja parisuhteelle.
Kaikki mustasukkaisuus ei ole pahasta. Osa kertoo myös itsensä arvostamisesta ja oman rakkautensa arvostamisesta.
tämä menikin jo ohi aiheen ehkä, tietysti ripustautuminen jne vain edesauttaa jättämistä. Ehkä sitten sellaiset, joilla muutkin asiat on parisuhteen lisäksi hyvin, ei pelkää sitä, että yksi kortti korttitalosta pettää, sitten taas jos vain yksi asia tuottaa iloa, niin sen menettämistä pelkää hullun lailla.
olen samaa mieltä, että jos parisuhde on "ainoa" kasassapitävä asia, tottakai sen mahdollinen menetys pelottaa kauheasti. Mikäli tuntisin henkilön jolla asiat ovat noin, tuntisin myös hänen puolestaan huolta. Ehkäpä elämään kannattaisi hankkia muutakin, seistä omilla jaloillaan?
Tämähän on täysin makuasia, mutta itselleni henkilökohtaisesti on elämässä erittäin tärkeää itsenäisyyteni, ja vankka tietoisuus siitä, että minä itse määrittelen elämäni suunnan.
Kukaan muu ei voi viime kädessä olla vastuussa minun onnellisuudestani ja hyvinvoinnistani, kuin minä itse.
Minä en oikeastaan tarvitse ketään. Kauhean kylmältä vaikuttaa noin kirjoitettuna!! En ole kylmä ihminen kuitenkaan. Välitän monista, suuresti. Ja olen onnellinen, että saan heitä elämässäni pitää (ainakin toistaiseksi).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tutustukaa kiintymyssuhdetyyppeihin. Ihminen, joka on varhaislapsuudessaan saanut osakseen riittävää huolenpitoa ja rakkautta, osaa kiintyä turvallisesti. Hän ei ole epävarma toisen rakkaudesta eikä sen menettäminen ole hänelle maailmanloppu, koska hän tietää olevansa rakkauden arvoinen ja pystyvänsä löytämään uuden kiintymyksen kohteen. Meillä kaikilla ei ole ollut onni syntyä sellaisen äidin lapseksi, että turvallinen kiintyminen äitiin olisi ollut mahdollista. Siksi emme osaa kiintyä sillä tavoin itsekään, vaan epäilemme koko ajan pahinta.
Sain vanhemmiltani rakkautta, annoin miehelleni sitten samanlaista rakkautta, mutta se ei riittänytkään hänelle. Seksiä oli 2-3 kertaa viikossa eli aina kun mieskin halusi ja minäkin. Luulin, että rakastimme toisiamme, mutta mies pettikin minua ja alkoi hakata, vähätellä yms. Hänellä ei ollutkaan ollut lapsena sitä turvallista lapsuutta, mutta itse oletin, että kaikilla on samanlailla kuin minullakin.
Eli mitä tein väärin? 3 lasta saimme ja luotin ja uskoin, mutta menetin hänet hänen omien traumojensa takia, joita en huomannut ajoissa. En ollut koskaan törmännyt sellaisiin ihmisiin, miten olisin voinut tietää?
Ei ole todellakaan helppoa rakentaa uutta elämää tai aloittaa uutta suhdetta kun on lapset ja ikääkin jo 40v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vankka tietoisuus siitä, että minä itse määrittelen elämäni suunnan.
Kukaan muu ei voi viime kädessä olla vastuussa minun onnellisuudestani ja hyvinvoinnistani, kuin minä itse.
Nämä kaksi pointtia ovatkin erittäin oleellisia oivalluksia. Hämmästyttävää kuinka moni antaa kanssaihmisten, kuten puolison, päättää heidän elämänsä suunnasta ja siitä mikä on heille "parasta". Ja hämmästyttävää kuinka moni sen sijaan että käsittäisi että jokainen täällä vastaa itse omasta onnellisuudestaan, sysää sen muiden vastuulle, ripustautuu ja elää vain toisen kautta.
Oikeasti sellainen ihminen joka on onnellinen itsensä kanssa, kerää muita ympärilleen. Ja se joka ripustautumalla ripustautuu, karkottaa kaikki pois.
Joten - mitä sillä voittaa?
että kun kuitenkin teitä harmittaisi se, että mies pettää/jättää/molempia, niin eikö teitä pelota ne tunteet, mitä siitä itsellenne tulee? Tai miltä kuvittelisitte tuntuvan, jos mies, jota itse rakastatte, ei rakastaisikaan enää teitä? Siitähän kestäisi varmasti monta kuukautta päästä yli, eikö teitä sekään kärsimys yhtään pelota? Siis itse ainakin pelkään jätetyksi tulemista niiden tunteiden takia, oletan että uuden kumppanin kyllä löytäisin mutta ensin pitäisi kärsiä kauheasti..
No tottakai ne tunteet pelottaa, tai tuo on niin lapsellinen sana mutta sanotaan niin että ei niitä tietysti tieten tahtoen haluaisi kokea. Kuten ihminen ei vapaaehtoisesti laittaisi kättä tuleen, niin tietenkään ikäviä tunteitakaan ei haluaisi mielellään kokea. Mutta ne kuuluu elämään ja aika harva niiltä säästyy.
Syvästä pettymyksestä yli pääsemiseen ei riitä "monta kuukautta", lapseni. Vuosi tai parikin voi mennä että eheytyy taas ja on valmis luottamaan uudestaan.
Etkö voisi itse vastata, että mitä luulet että saavuttaisit ripustautumalla ja mustasukkaisuuskohtauksilla? Auttaisiko se mielestäsi, että mies päättäisikin pysyä luonasi? Ja jos auttaisikin niin millä tavalla se olisi hyvä asia, että toinen vain säälistä olisi kanssasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Etkö voisi itse vastata, että mitä luulet että saavuttaisit ripustautumalla ja mustasukkaisuuskohtauksilla? Auttaisiko se mielestäsi, että mies päättäisikin pysyä luonasi? Ja jos auttaisikin niin millä tavalla se olisi hyvä asia, että toinen vain säälistä olisi kanssasi?
tämä koskikin sitä, kun vastaajat sanoivat, etteivät pelkää jätetyksi tulemista. Siis että ainakin itse pelkään sitä siksi, kun se ei ole mitenkään mahdotonta ja siitä seuraa kauheasti sydänsuruja. En tietenkään pyri ripustautumaan mieheen ja olemaan mustasukkainen, koska se vain lisää jättöhaluja, mutta itsekseni kyllä sitä jätetyksi tulemista pelkään. Ja minulla ollut mitään turvallista kiintymyssuhdetta kummankaan vanhemman puolelta, ehkä se johtuu siitä.
Vapaaehtoisuuteen suhde perustuu. Vaihtoehtoja on aina olemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kumminkin olen sitä tyyppiä, että jos rouva menisi eksänsä kanssa vaikka kirkossa käymään, sanoisin ensin että OK, mutta kirkonmenojen aikana olisin kantanut hänen tavaransa ulos ja tuumaisin, että pidä tunkkis. Sitten olisin myrtsinä ja leppyisin noin 2 tunnin kuluessa. Sitten kanneltaisiin tavaroita takaisin sisälle. Ja olisin tyytyväinen, kun kantani asiaan olisi vihdoin selkeä :)
Mutta jos hän eräänä päivänä vakaasti ilmoittaisi, että tästä ei tule mitään ja hän kärsii, en yrittäisi häntä edes suostutella jäämään. Ajattelisin että se on sitten hänen omaksi parhaakseen lähteä.
t. Äijä.
linjalla vastaajat oikeasti ovat, mutta osasta näistä vastauksista saa sen käsityksen, että kumppanilta ei voi mitään vaatia, tai mitään kieltää. Kaikki täytyy ottaa sellaisena kuin se on.
Kumppanin pitäisi automaattisesti olla täysin sellainen, minkä sinä hyväksyt tai sitten sinun ei pidä hänen kanssaan olla. Mitään muutoksia ei voi vaatia. Epävarmimmallakaan hetkellä ei voisi mieheen vedota, vaan antaa vain tehdä mitä tahtoo.
Meillä ainakin joutuu molemmat tekemään kompromisseja. Kummallakin saa olla vaatimuksia ja toiveita. Kumpikin saa kertoa miltä oikeasti tuntuu jos toinen loukkaa. Joskus voi olla mustasukkainenkin! Monen vuoden yhdessä olon aikana voi niitäkin tilanteita, jopa kausia, tulla missä toinen voi loukata, ei ehkä ole niin innoisaan perhe-elämästä. Ei näissä tilanteissa minusta pidä automaattisesti sanoa, että selvä mene ja tee mitä vain itse haluat ja antaa kaiken valua hukkaan siksi että toinen on syystä tai kolmannesta "sivuraiteilla".
Tilanteet muuttuvat! Ihmisille voi tulla masennusta, kriisejä, kaikki tekevät virheitä. Kun on sitoutunut olemaan toisen kanssa, saa toinen yrittää pelastaa tilannetta mielestäni viimeiseen asti.
Rakkaus ei lopu, vaikka jonain ohikiitävänä hetkenä toinen olisi valmis tekemään virheen, mikä pilaisi koko suhteen. jos minä vain pystyn, kyllä estän sen virheen, vaikka se tarkottaisi miehen patistamista ryhdistäytymään kotona vastoin hänen suurinta halua, "pakottamista" pariterapiaan, tai aikatauluihin sopimatonta romanttista lomaa.
Minä en anna tilanteen yksipuolisesti hiipua ennen kuin kaikki mahdollinen on tehty (jos en halua).
Jos minun tekee mieli soittaa miehelle, minä soitan. Itken ja valitan jos itkettää. Suhteessa pitäisi pystyä kertomaan toiselle miltä oikeasti tuntuu, vaikka se olisi hölmöä, lapsellista ja pitäisi voida niella oma ylpeys. Joskus tulee heikkoja hetkiä.
Aivan erikseen on jatkuvat normaalirajan ylittävät krooniset mustasukkaisuusongelmat ja eron jälkeiset vainoamiset sun muut, joita en nyt tässä tarkoita.
enkä olla mustasukkainen exille. Nehän ovat menneisyyttä. Ei se mies olisi minua valinnut, jos olisi halunnutkin ne exät! Meidän suhteessamme ei ole mustasukkaisuutta, ei ole sille tarvetta eikä tilausta, mutta toisaalta kyllä mietin, että suhteessa on myös terveellistä mustasukkaisuutta, sitä, josta tietää, että noin minua ei kohdella. Esim. jos mies ilmoittaa, että haluaisi mennä kauniin ja nuoren työkaverinsa kanssa päivälliselle ihan vain katsastamaan, onko tässä jotain, on täysin normaalia olla mustasukkainen. Jos vaimo toteaa tyynesti, että siitä vaan, älä anna tilaisuuden mennä sivu suun, niin eihän tuollaisessa suhteessa ole mitään järkeä. On normaalia sanoa, että et mene, jos minua arvostat ja jos menet, tämä oli tässä. Se asettaa rajoja parisuhteelle. Kaikki mustasukkaisuus ei ole pahasta. Osa kertoo myös itsensä arvostamisesta ja oman rakkautensa arvostamisesta.
linjalla vastaajat oikeasti ovat, mutta osasta näistä vastauksista saa sen käsityksen, että kumppanilta ei voi mitään vaatia, tai mitään kieltää. Kaikki täytyy ottaa sellaisena kuin se on.
Kumppanin pitäisi automaattisesti olla täysin sellainen, minkä sinä hyväksyt tai sitten sinun ei pidä hänen kanssaan olla. Mitään muutoksia ei voi vaatia. Epävarmimmallakaan hetkellä ei voisi mieheen vedota, vaan antaa vain tehdä mitä tahtoo.
Meillä ainakin joutuu molemmat tekemään kompromisseja. Kummallakin saa olla vaatimuksia ja toiveita. Kumpikin saa kertoa miltä oikeasti tuntuu jos toinen loukkaa. Joskus voi olla mustasukkainenkin! Monen vuoden yhdessä olon aikana voi niitäkin tilanteita, jopa kausia, tulla missä toinen voi loukata, ei ehkä ole niin innoisaan perhe-elämästä. Ei näissä tilanteissa minusta pidä automaattisesti sanoa, että selvä mene ja tee mitä vain itse haluat ja antaa kaiken valua hukkaan siksi että toinen on syystä tai kolmannesta "sivuraiteilla".
Tilanteet muuttuvat! Ihmisille voi tulla masennusta, kriisejä, kaikki tekevät virheitä. Kun on sitoutunut olemaan toisen kanssa, saa toinen yrittää pelastaa tilannetta mielestäni viimeiseen asti.
Rakkaus ei lopu, vaikka jonain ohikiitävänä hetkenä toinen olisi valmis tekemään virheen, mikä pilaisi koko suhteen. jos minä vain pystyn, kyllä estän sen virheen, vaikka se tarkottaisi miehen patistamista ryhdistäytymään kotona vastoin hänen suurinta halua, "pakottamista" pariterapiaan, tai aikatauluihin sopimatonta romanttista lomaa.
Minä en anna tilanteen yksipuolisesti hiipua ennen kuin kaikki mahdollinen on tehty (jos en halua).
Jos minun tekee mieli soittaa miehelle, minä soitan. Itken ja valitan jos itkettää. Suhteessa pitäisi pystyä kertomaan toiselle miltä oikeasti tuntuu, vaikka se olisi hölmöä, lapsellista ja pitäisi voida niella oma ylpeys. Joskus tulee heikkoja hetkiä.
Aivan erikseen on jatkuvat normaalirajan ylittävät krooniset mustasukkaisuusongelmat ja eron jälkeiset vainoamiset sun muut, joita en nyt tässä tarkoita.
Kyllä meilläkin saa kertoa mitä tuntee, ja keskustella asioista. Alkuperäistä kysymystä varmasti jokainen tulkitsee omista lähtökohdistaan, siitä varmaan johtuu vastausten tulkinnanvaikeus :)
Jos minun mieheni sanoisi joku päivä haluavansa lähteä, voisin olla varma ettei mitään ole tehtävissä. Hän on sen luontoinen ihminen, että yrittäisi ensin kaikkensa ja miettisi asian loppuun asti ennen kuin tuollaista sanoisi. Harkitseva, hiljainen.
Mielestäni suhteessa ei voi esittää vaatimuksia sillä tavalla kuin minä sen käsitän. Voin toki sanoa miehelleni jos hänen toimintansa minua loukkaa. Hän itse tekee valinnan muuttaako toimintaansa. Otetaan esimerkkinä vaikkapa alkoholin liikakäyttö, joka haittaisi perheemme elämää. Hän voisi valita vähentääkö juomista, ja jos hän ei sitä haluaisi vähentää, minun tulisi harkita onko hän edelleen sellainen kumppani jonka kanssa tahdon elää.
Toistaiseksi mieheni on aina itse halunnut toimia ilman käskemistä ja vaatimistakin siten, että meillä kaikilla on hyvä olla. Toivottavasti jatkossakin.
Tilanne voisi olla toinen, jos olisin naimisissa impulsiivisen ja temperamenttisen ihmisen kanssa. Luultavasti en ole juuri siksi, että ne suhteet ovat loppuneet tosi lyhyeen, "mene vaan" =)
linjalla vastaajat oikeasti ovat, mutta osasta näistä vastauksista saa sen käsityksen, että kumppanilta ei voi mitään vaatia, tai mitään kieltää. Kaikki täytyy ottaa sellaisena kuin se on.
Kumppanin pitäisi automaattisesti olla täysin sellainen, minkä sinä hyväksyt tai sitten sinun ei pidä hänen kanssaan olla. Mitään muutoksia ei voi vaatia.
Alkuperäinen avaushan oli nimenomaan siltä kannalta kirjoitettu (tai niin minä ymmärsin) että mustasukkaisuus (esim. exää kohtaan) on hänellä suht stabiili lähtökohtainen tila, halutaan omistaa toinen, päättää toisen puolesta kenen kanssa saa olla kanssakäymisessä ja kenen kanssa ei, on oikeus vaatia tiettyä käytöstä vain koska on käyty papin aamenella, jne.
Kuitenkin tasavertaisessa suhteessa toista ei voi omistaa henkisesti eikä muuten. Tottakai yhteiset rajat voidaan asettaa ja asioista pitää keskustella, konflikteja syntyy matkan varrella ja varmasti jokainen jossain vaiheessa tuntee mustasukkaisuutta, pieniä pistoksia, jostain yksittäisistä asioista. Mutta ei niin että "koska miehelläni on ollut ex-puoliso, olen lähtökohtaisesti mustasukkainen enkä hyväksy heidän kanssakäymistään". Silloin ongelma on tällä henkilöllä oman asenteensa kanssa.
Tietenkään suhteessa ei tarvitse kaikkea ottaa sellaisena kuin se vastaan tulee, eikä hyväksyä. Ne rajathan jokainen asettaa itse, miten antaa itseään kohdella. Mutta toisten käytöstä ei voi muuttaa, vain omaansa, kumpainenkin. Piti oikein miettiä, voiko muutosta VAATIA. Ja oma mielipiteeni on, että kyllä varmaan voi, mutta jos ihminen ei halua muuttua niin ei niillä vaatimuksilla mitään saavuta.
jokaisessa hyvässä parisuhteessa tehdään kompromissejä, sehän nyt on itsestään selvää. Pointti onkin, että jos puoliso ei niitä ole koskaan valmis tekemään, vaan tekee joka kerta niin kuin itsellä huvittaa, ei minkään maailman roikkumiset ja vaatimukset saa puolison päätä kääntymään. Vielä enemmän hän karkaa pois luotasi. Hyvässä parisuhteessa kompromissejä tehdään koska halutaan ottaa puolisokin huomioon, ei suinkaan pakosta.
On tosiaan mahdollista että toiselle tulee masennusta, henkilökohtaista kriisiä jne. Siinä tilanteessa toisen henkilön tehtävä on kannatella. Kuinka kauan sitä kannettelemista on kuitenkaan velvollisuus tehdä? 1 kk vai 29 vuotta? Entä jos puoliso ei ole kiinnostunut olemaan kannateltava? Tekee ja häröilee mitä haluaa. Kuinka kauan toisen täytyy sellaista jaksaa?
Monissa edeltävissä viesteissä on kerrottu että vaikka kuinka itse roikkuisi ei sillä ole merkitystä jos puoliso ei välitä. Sinun "kaiken tekeminen hiipuvan parisuhteen eteen" voi tuntua puolisostasi roikkumiselta, ahdistelemiselta jne, jos tällä ei kiinnosta. Ja edelleen ollaan siinä pisteessä, että omat yksipuolisot vaatimukset ei merkitse mitään jos toisen osapuolen tahto puuttuu kokonaan.
tv: 33 joka on elämässä jo jotain oppinut.
linjalla vastaajat oikeasti ovat, mutta osasta näistä vastauksista saa sen käsityksen, että kumppanilta ei voi mitään vaatia, tai mitään kieltää. Kaikki täytyy ottaa sellaisena kuin se on.
Kumppanin pitäisi automaattisesti olla täysin sellainen, minkä sinä hyväksyt tai sitten sinun ei pidä hänen kanssaan olla. Mitään muutoksia ei voi vaatia. Epävarmimmallakaan hetkellä ei voisi mieheen vedota, vaan antaa vain tehdä mitä tahtoo.
Meillä ainakin joutuu molemmat tekemään kompromisseja. Kummallakin saa olla vaatimuksia ja toiveita. Kumpikin saa kertoa miltä oikeasti tuntuu jos toinen loukkaa. Joskus voi olla mustasukkainenkin! Monen vuoden yhdessä olon aikana voi niitäkin tilanteita, jopa kausia, tulla missä toinen voi loukata, ei ehkä ole niin innoisaan perhe-elämästä. Ei näissä tilanteissa minusta pidä automaattisesti sanoa, että selvä mene ja tee mitä vain itse haluat ja antaa kaiken valua hukkaan siksi että toinen on syystä tai kolmannesta "sivuraiteilla".
Tilanteet muuttuvat! Ihmisille voi tulla masennusta, kriisejä, kaikki tekevät virheitä. Kun on sitoutunut olemaan toisen kanssa, saa toinen yrittää pelastaa tilannetta mielestäni viimeiseen asti.
Rakkaus ei lopu, vaikka jonain ohikiitävänä hetkenä toinen olisi valmis tekemään virheen, mikä pilaisi koko suhteen. jos minä vain pystyn, kyllä estän sen virheen, vaikka se tarkottaisi miehen patistamista ryhdistäytymään kotona vastoin hänen suurinta halua, "pakottamista" pariterapiaan, tai aikatauluihin sopimatonta romanttista lomaa.
Minä en anna tilanteen yksipuolisesti hiipua ennen kuin kaikki mahdollinen on tehty (jos en halua).
Jos minun tekee mieli soittaa miehelle, minä soitan. Itken ja valitan jos itkettää. Suhteessa pitäisi pystyä kertomaan toiselle miltä oikeasti tuntuu, vaikka se olisi hölmöä, lapsellista ja pitäisi voida niella oma ylpeys. Joskus tulee heikkoja hetkiä.
Aivan erikseen on jatkuvat normaalirajan ylittävät krooniset mustasukkaisuusongelmat ja eron jälkeiset vainoamiset sun muut, joita en nyt tässä tarkoita.
Jos mies ei halua olla minun kanssani vapaaehtoisesti, ja jos minä en ole hänelle se "elämänsä nainen", niin sellainen joutaa minun puolestani mennä.
Katsokaapa, rakkaat siskot joskus ihan yleissivistyksen vuoksi muutama pornoleffa ja miettikään sitten, ovatko porno"tähdet" millään muotoa sellaisia, että heidän vuokseen kannattaisi olla mustasukkainen.
Se mitä minä olen nähnyt, on ollut suorastaan säälittävää jyystämistä.