Kun mietin omaa perhettäni & sukuani, niin aika kaukana he ovat täydellisistä ihmisistä

Ja niin olen myös minä itsekin. Lapsuudesta ja kasvatuksesta jäi monia elämää vaikeuttavia traumoja ja käytösmalleja, joista on todella vaikea päästä eroon ja jotka ovat syöneet elämän varrella todella paljon mahdollisuuksia itseltäni pois. Kyllähän sitä hyviäkin muistoja lapsuudesta jäi, mutta kokonaisvaltaisesti aika pahasti miinuksella ollaan. Eivät he mitään pahoja ihmisiä ole, mutta jollain tasolla aika tunnevammaisia. Voisi sanoa, että oman ikäpolvensa kasvatuksen tuloksia, eikä tuohon aikaan mitään mielenterveyden häiriöitä/käytöshäiriöitä pahemmin diagnosoitu, hoidettu, saati tunnettu.

Ehkä eniten minua kaduttaa elämässä se, että tajusin tavallaan vasta myöhemmällä iällä kaiken tämän. Tai kyllähän sen varmasti tajusi jo lapsena, mutta tavallaan asian hyväksyminen on vienyt vuosia. Huono vertauskuva, mutta koko homma on vähän niin kuin joku huono parisuhde, jonka haitallisuuden itselle tietää, mutta joku näkymätön voima pitää siinä kiinni ja estää lähtemästä pois. Jonkinlainen outo lojaliteetti ja velvollisuudentunto on niin vahva, että se estää hyväksymästä tosiasioita. Näin jälkikäteen kun hommaa miettii, niin olisi pitänyt vaan uskaltaa muuttaa toiselle puolelle Suomea, kun tuli 18 vuotta mittariin ja aloittaa vähän niin kuin oma elämä puhtaalta pöydältä. Silloin oli vielä henkisesti suhteellisen hyvässä kunnossa ja taloudellisestikin oli onnistunut säästämään itselle mukavan pesämunan kesätöistä ym. Mielenterveys olisi ehkä ollut korjattavissa vielä tuolloin. Vuosien mittaan on saanut niin paljon kaikkea muuta kuraa niskaansa ja ikäviä kokemuksia, että aika heikossa hapessa sitä on henkisesti. Ei ole enää sellaisessa kunnossa, että kykenisi toteuttamaan moisen peliliikkeen.