Jos ei olisi ns pakko, olisitteko yhdessä?

Tajusin juuri, että oikeasti juuri mikään ei muuttuisi itselläni. Sillä oletuksella, että seuraa löytäisin kyllä edelleen helposti.

Meillä on kymmenen yhteisen vuodenkin jälkeen niin erilliset elämät. Taloudetkin erikseen ja kodit.

Mieskään ei ole mikään junttimurmeli. Ei hänenkään tarvitsisi kauan olla yksin.

Sivistynyt, fiksu, huomaavainen, hyväkäytöksinen, hauska ja hyvin taitava ihminen. Silmiini komein mies ikinä. 

Meillä ei siis ole mitään ulkoista syytä olla yhdessä. Ei lapsia, ei lainoja, ei mitään. Kumpikin kaipaa myös totaalista yksinoloa erityisen vaativan työn vastapainoksi, joten omat kodit on pidetty.

Ja kuitenkin olemme yhdessä. Kymmenkin vuoden kohdalla rakastuneita, onnellisia, tyytyväisiä. Kumpikin voisi lähteä milloin tahansa. Muu kuin sydämet eivät särkyisi.

Tämä on aika ideaali tilanne näin keski-ikäisille. Emme ole halunneet alkaa uudelleen leikkimään kotia. Emme pyri nyt tai ikinä saamaan toistemme omaisuutta, nimeä tms.

Täytyy muistaa olla hyvin kiitollinen. Monethan ovat oikeasti yhdessä muista syistä kuin rakkaudesta. Kumpikin meistäkin on eronnut. Rakkaus toiseen riittää. 

Miten omassa suhteessasi? Mikä teitä sitoo yhteen? Valitsisitko pitkäaikaisen puolisosi joka päivä täysin vapaaehtoisesti uudelleen?