Äh, miksen osaa sanoa mitään, kun kaveri luulee, etten osaa töitäni

Pitkä tarina alkaa siitä, että ajauduin sivuaineen kautta tietylle alalle. Kaverini sisko opiskeli kyseistä alaa pääaineena. Päädyimme samaan työpaikkaan, minä itse asiassa ehdotin vastavalmistunutta kaverini siskoa gradun tekijäksi ja äitiyslomansijaisekseni. Tuolloisella työpaikalla oli silloin melkoisen sekava tilanne ja kieltämättä minulla oli hankaluuksia selvitä. (Tosin kenellä tahansa olisi ollut siinä tilanteessa, mikä siellä oli.)



Kaverini sisko oli silloin ilmeisesti kertonut kaverilleni omana mielipiteenään sen, etten osaa alan töitä. Koska siitä lähtien, jo melkein kymmenen vuoden ajan, kaverini on eri käänteissä todennut kuin tosiasiana, että minähän en ole omalla alallani.



En tajua, miksen osaa sanoa siihen mitään. Totta hemmetissähän minä olen omalla alallani, olen tehnyt näitä töitä jo sen melkein kymmenen vuotta! Tuossa ensimmäisessä työpaikassa olin toki aloittelija ja siellä oli hankalaa, mutta hyvin selvisin kuitenkin ja hyvin olen selvinnyt työpaikoissa sen jälkeen.



Loukkaa kovasti, kun kaverini niin selvästi ajattelee, että en osaa tehdä töitäni, että olen epäonnistunut. Tekisi mieli sanoa suorat sanat kaverin siskonkin keltanokkaisuudesta silloin, pääaineopiskelijan asenteesta, mutta en kehtaa ja tyhmältä tuntuisi ruveta todistelemaan omaa osaamista k a v e r i l l e.



Pitäisi vain olla välittämättä, työpaikoilta tullut palaute on kuitenkin aina ollut hyvää ja itse tiedän osaavani. Silti... tulee niin paha mieli, kun rakas ihminen ei usko minuun.