IS: Tuntematon mies sylkäisi tarkoituksella Jannika B:n päälle puhelu poliisille avasi silmät

Laulaja Jannika B kertoo Ilta-Sanomien haastattelussa, kuinka vieras mies sylkäisi hänen päälleen. Teko on tietenkin vastenmielinen ja tuomittava. Mutta artikkeli paisuu nopeasti yksittäisestä tapahtumasta emotionaaliseksi itsensäpalvonnan eepokseksi, jossa jokainen Jannikan elämän hetki kääntyy oman herkkyyden ja uhriuden näyttämöksi.

Koko haastattelu rakentuu yhä uudelleen toistuvalle teemalle: Minuun sattuu. Olen kärsinyt. Olen oppinut. Olen parempi ihminen. Ja tämän kaiken ympärille on rakennettu brändi, jota nyt myydään empatiaa ja tasa-arvoa kaipaaville lukijoille ja tietenkin seuraajille.

Missä vaiheessa kärsimyksestä tuli henkilökohtainen markkinointistrategia? Onko jokainen tunteenpurkaus ja oivallus nykyään automaattisesti "rohkeutta" ja "voimaantumista"? Entä mitä me tavalliset äidit saamme tästä irti? Se, että joku kertoo kuinka terapiassa on kivaa ja kodin sotkukin sallitaan, ei tunnu kovin mullistavalta, kun suurin osa suomalaisista naisista hoitaa arkea ilman terapeuttia, stylistia tai somesopimuksia.

Keskustellaan rehellisesti: onko kyse aidosta kokemuksesta, vai taas yhdestä tarkasti brändätystä itkuvirtauksesta, jolla kerätään sympatiaa, julkisuutta ja pisteitä "vahvan mutta herkän naisen" roolissa?

Kertokaa, mitä mieltä olette. Saako enää mikään jäädä yksityiseksi, vai pitääkö jokainen elämän kriisi muuntaa sisällöksi?