Miten oppisi stressaamaan vähemmän?? Ahdistun megana kaikesta "vastoinkäymisestä"

Mun mies on aika kova stressaaja. Mä yritän sanoa aina sille, että muistatko, kun meillä oli semmoisia ja semmoisia vaikeuksia, ja niistäkin päästiin yli. Pitää suhteuttaa stressaavat asiat muuhun elämään, yleensä päätyy toteamaan, että se ei ole niin iso asia kuin miltä se tuntuu.



Totta kai asioita pitää hoitaa, en siis sano, että pitää jäädä makaamaan kuin ellun kana. Mutta ottaa ja hoitaa ja jättää sen vatvomisen vähemmälle. Se vaatii ihan tietoisen päätöksen.

Mun mies on aika kova stressaaja. Mä yritän sanoa aina sille, että muistatko, kun meillä oli semmoisia ja semmoisia vaikeuksia, ja niistäkin päästiin yli. Pitää suhteuttaa stressaavat asiat muuhun elämään, yleensä päätyy toteamaan, että se ei ole niin iso asia kuin miltä se tuntuu. Totta kai asioita pitää hoitaa, en siis sano, että pitää jäädä makaamaan kuin ellun kana. Mutta ottaa ja hoitaa ja jättää sen vatvomisen vähemmälle. Se vaatii ihan tietoisen päätöksen.

Mutta sitten mä aina jotenkin muka hahmotan niin hyvin, mikä sen asian merkitys on meille.

Esim. jos pv-kotipaikkaa ei olisi saanut läheltä, olisi ollut aika katastrofaalista joutua viemään jotenkin lapsia jonnekin pidemmälle.

Tai jos tuo asuntokauppariita ei selviä, näen jo silmissämme isot korvaukset + oikeudenkäyntikulut ja vastapuolen myös, emme pysty loppuikänä maksamaan ylimääräistä monenkymmenen tonnin laskua. JOudumme myymään tämän lopultakin saamamme kivan talon, ja muuttamaan ison perheen kanssa taas johonkin pieneen luukkuun.

Tai kun miehen kanssa oli yhdessä vaiheessa vaikeaa ja hän oli masentunut ja vuoden pari käytti liikaa alkoholia ja oli agressiivinenkin, olin siitä ihan poikki, kun ajattelin että pakko ottaa ero. Tämä ajanjakso jotenkin vahvisti mun kontrollifriikkiyttä, eli tarkkailen häntäkin koko ajan ettei ala taas juomaan liikaa. Ja kaikkea muutakin kait yritän kontrolloida. (Esim. ärsyttää suunnattomasti kun vanhin lapsemme on sulkenut fb-profiilinsa seinän etten näe sitä...)

ap

+ lapsimäärän lisäännyttyä on vähän helpottanut. Pienimmällä lieviä, mutta aikaa vieviä terv. ongelmia ja siihen olin musertua murehtimisellani. Ehkä iän karttuminen ja itsetuntemuksen lisääntyminen on vähän tuonut lunkia asennetta minullekin.



Mutta 1 tunnistettava piirre meissä on. Lapsuudessa oli läheisellä alko-ongelma+aggressiivisuutta ja näin sinullakin kotona ollut. Se jos mikä tekee ihmisestä hermoraunion. Toki streessaajia on muillakin taustoilla, mutta alkoholi ankeuttaa läheisten elämää kummasti.



Kun itselle lasten myötä tuli koko ajan lisää "stressattavaa" huomaisin, etten enää stressannut kaikesta mistä ennen, ei ehdi stressata enää. Isojakin asioita, päiväkotipaikkaongelma meilläkin ja asuntokauppoja tehty, stressaan vähemmän. Sitä vaan tajuaa vihdoin, etteivät ne asiat siitä märehtimällä muutu.



Ajoittain, öisin jos valvon, märehdin vanhaan malliin kaikkea mitä päähän pälkähtää ja silloin huomaan, että psyyke on vähän heikoilla. On ollut sairautta ja ylimääräistä väsymystä tms. Kun on parempi mieli, stressaan vähemmän. Siksi yritän nykyään aktiivisesti poistaa elämästäni ankeuttajat. Jopa mieheni, mikäli hän alkaisi alkoholia käyttää. Sellaista en lähelleni enää siedä.

Tuosta facebookista nyt ei ainakaan kannata stressata :) Itsekin olen sanonut äidille, että vaikka kirjautuisi facebookkiin, niin minua ei pysty "vakoilemaan", koska piilottaisin kaiken äidiltäni. Ja itsekin olen sentään jo 28 v.

Tuosta facebookista nyt ei ainakaan kannata stressata :) Itsekin olen sanonut äidille, että vaikka kirjautuisi facebookkiin, niin minua ei pysty "vakoilemaan", koska piilottaisin kaiken äidiltäni. Ja itsekin olen sentään jo 28 v.

tää oli vaan osoitus siitä, että taidan olla myös aika kontrollifriikki, kun haluaisin nähdä...

Ja kumma että mulla tuntuu että iän myötä tää vaan PAHENEE, joskus parikymppisenä en paljon stressanut yhtään vaikka tili oli tyhjä tai olin työtön tms.

Kyllä minussa oli toki samaa piirrettä, esim. työasioista olin tosi tunnollinen, ja opiskeluista myös.

Mutta nyt lähempänä 40v. olen jo ihan hermoraunio, ja tuntuu jotenkin että kaikki on hoidettava ja tehtävä itse, että kukaan muu ei osaa tai asiat menee pieleen jos en itse hoida.

(Ja toisaalta - löytyy niitä kämmejä jälkikäteen sitten niistä minunkin hoitamista asioista, ja niistä sitten soimaan itseäni.)

ap

Stressaan myös asioista, joita oletan tapahtuvan tulevaisuudessa. Siis asioista joita ei edes välttämättä tapahdu. Toisinaan en osaa laittaa tunteita oikeisiin mittasuhteisiin. Eli pienestä asiasta hirveät stressit ja joskus toisinpäin, että silloin kun kuuluisi stressata niin tajuan sen vasta kun joku toinen siitä vouhottaa.

Jos mielestäsi tuollaiset on edes vastoinkäymisiä, niin tuntuu oudolta. Varmaan apu siihen, että et enää stressaisi, olis se, että saisit oikeaa stressattavaa! Kaikki on hyvin, kun kaikki on terveitä, on ruokaa, vaatteet ja katto pään päällä. Tosin usein käy niin, että kaiken hyvän merkityksen tajuaa vasta kun on sen menettänyt.

Stressaan myös asioista, joita oletan tapahtuvan tulevaisuudessa. Siis asioista joita ei edes välttämättä tapahdu. Toisinaan en osaa laittaa tunteita oikeisiin mittasuhteisiin. Eli pienestä asiasta hirveät stressit ja joskus toisinpäin, että silloin kun kuuluisi stressata niin tajuan sen vasta kun joku toinen siitä vouhottaa.

ja suunnitella, miten selviän jos käy näin ja noin... esim. lasken miten suuresta pankkilainasta vielä selviämme, jos joudumme ottamaan lainaa jonkun korvauksien maksamiseksi. Tutkin ulosottokuviot.

Tai kun mietin joudunko ottamaan eron, laskin tarkkaan miten pärjäämme taloudellisesti, paljonko elatusapu olisi tutkin asuntoja valmiiksi jne.

Ja yritän aktiivisesti tehdä kaikkeni minkä voin (konsultoin lakimiehiä, laadin vastineita, tutkin lakikirjoja... tai raahaan miehen aa-klinikalle ja tutkin alkoholismia netistä.)

Mutta sittenkin, kun olen tehnyt minkä voin siihen hetkeen mennessä (ja kun pitäisi vaan sitten olla ja odottaa miten tilanne edistyy) - en pysty.

Käyttäydyn pahimmassa kriisihetkellä kuin joku masentunut, en saa välttämättä kunnolla edes lapsia hoidettua (voivat kulkea puoleen päivään alasti tai yöpuvussa, ruoan antaminen niin ja näin.)

ap

Arto Pietikäisen kirjaa Joustava mieli. Vapaudu stressin, uupumuksen ja masennuksen yliotteesta. Siinä on käytännön neuvoja. Kustantaja on Duodemic ja kirjaa myydään pehmeäkantisena. Moni on sitä kehnut. Kirjan asiat ovat itselleni niin tuttuja, etten ole siitä itse hirveästi saanut, mutta uskoisin, että siitä, esim. stressinhallintakeinoista on sinulle hyötyä.



Toinen mahdollisuus on hankkia itselleen pätevä elämäntaidonvalmentaja ja käydä hänen opastuksellaan näitä asioita läpi.

Mä en ole stressaaja. Olen kolmenkympin ikään mennessä kokenut kaikenlaista. Sellaisiakin asioita joista voisi oikeasti stressata. Eihän nuo sun murheet ole minkään stressin arvoisia. Osittain stressaamisessa on kyse siitä että ei osata laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Osittain se on sitä että toiset on stressaajia, koska heillä on stressaajan temperamentti.



Yksi tärkeä syy siihen miksi mä en stressaa, luulen, on että luotan siihen että kaikki järjestyy. Luotan itseeni. Uskon että pystyn lopulta kääntämään kaikki parhain päin vaikka mitä tapahtuisi. Esimerkiksi jos lasten päivähoitopaikkaa ei saisi läheltä, ajattelen että se olisi väliaikaista ja että saisin järjestettyä sen lopulta. Tai löytäisin jonkun muun ratkaisun. Toisaalta sellaisia asioita ei ole mitään mieltä stressata, joihin ei voi vaikuttaa. Kuten hallitus ja sen päätökset. Olen tehnyt voitavani äänestämällä ja omilla päivittäisillä ratkaisuilla. Sen enempää se ei ole mun huoli.

pistin heti kirjastoon tilaukseen.



Elämäntaidonvalmentajaan ei nyt ole varaa :(.



ap

Mä en ole stressaaja. Olen kolmenkympin ikään mennessä kokenut kaikenlaista. Sellaisiakin asioita joista voisi oikeasti stressata. Eihän nuo sun murheet ole minkään stressin arvoisia. Osittain stressaamisessa on kyse siitä että ei osata laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Osittain se on sitä että toiset on stressaajia, koska heillä on stressaajan temperamentti. Yksi tärkeä syy siihen miksi mä en stressaa, luulen, on että luotan siihen että kaikki järjestyy. Luotan itseeni. Uskon että pystyn lopulta kääntämään kaikki parhain päin vaikka mitä tapahtuisi. Esimerkiksi jos lasten päivähoitopaikkaa ei saisi läheltä, ajattelen että se olisi väliaikaista ja että saisin järjestettyä sen lopulta. Tai löytäisin jonkun muun ratkaisun. Toisaalta sellaisia asioita ei ole mitään mieltä stressata, joihin ei voi vaikuttaa. Kuten hallitus ja sen päätökset. Olen tehnyt voitavani äänestämällä ja omilla päivittäisillä ratkaisuilla. Sen enempää se ei ole mun huoli.

eli luotan kyllä sikäli kykyyni hoitaa asioita ja järjestää ne - ehkä jopa liikaakin, kun koen siitä myös vastuuta.

Mutta ärsyttää just se, että kun olen kaikkeni tehnyt, en pysty olla ajattelematta sillä hetkellä "kuumana" olevaa asiaa (paitsi jos uusi isompi murhe iskee). Pyörii mielessä koko ajan, päätä särkee ja oksettaa. Aivot kehittää uusia ratkaisumalleja ja heti perään uusia uhkakuvia ja asian käänteitä.

Miksei aivoissa ole on-off nappulaa.

ap

yks samankaltainen stressaaja. asiat ei välttämättä samoja mutta kaipaisin myös jotain jeesiä seesteisempään elämään. mä kehittelen ihan mielettömiä kuvioita joskus ihan mielettömän pienistä asioista. voi jestas että tympäsee.

oon ajatellut että mulla varmaa joku tulossa oleva itteni tuntemisen kriisi. ikää 35 ja välillä tunnen alemmuuttta kaikkia kohtaan. haluaisin niin olla varma ja sanavalmis ja tehdä niin kuin itse haluan muitten(ulkopuolisten)mielipiteistä välittämättä. enkä takota miestä jalapsia ulkopuolisilla. jotenkinjään kiinni ihan mitättömiin juttuihin ja ihan menetän toimintakykyni niin kuin ap myös sanoi. mitä ssitä keksis?

Mulla on takana aika stressaavia kuukausia, nyt jo helpottaa. on ollut erilaisia terveysvaivoja kuopuksen syntymän jälkeen ja läheisen poismeno..

haaluaisin nyt oppia nauttimaan elämästä ilman turhanpäiväisyyksiä mutta miten ihmeessä..?