Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Neuvokaa, miten kannustaa lasta koulunkäynnissä OIKEIN?
09.06.2011 |
Haluaisin, että lapseni pärjäisi koulussa hyvin.
Panostaisi koulunkäyntiin ja tekisi läksyt ahkerasti ja olisi motivoitunut.
Itseäni ei koulu juuri kiinnostanut, osaksi tietysti omaa vikaa mutta en voi olla miettimättä, olisiko elämästäni tullut toisenlaista, jos vanhemmillani olisi ollut aikaa/halua/viitseliäisyyttä vähän seurata koulunkäyntiäni ja motivoida minua.
Ei mun vanhemmat koskaan kyselleet mitään koulusta, no joskus että "oliko kiva koulupäivä" ja illalla "kai sä oot tehny läksyt" ja kun mutisin joojoo (huolimatta siitä, oliko ne tehty vai ei) vanhemmat sanoivat vaan että ok.
Ja kun joskus (usein) toin kotiin kutosia ja jopa vitosia kokeista, ei niistä sanottu oikein mitään. Vähän päätä puistelivat mutta siinä se. Koin ehkä ettei minulta edes odotettu mitään tai ajateltu, että olisin voinut olla hyväkin, eikä pärjäämistä koulussa pidetty mitenkään tärkeänä tai panostamisen arvoisena.
Koskaan eivät vanhemmat myöskään puhuneet tai kyselleet mitään tulevaisuudestani, ammatinvalinnan tärkeydestä eivätkä kannustaneet minua mihinkään. Ehkä siksi, että toinen oli niin kiireinen työssään (työnarkomaani), ettei ehtinyt eikä jaksanut, ja toinen taas ei töissä ikinä käynytkään, oli kotirouva ja ilmeisen tyytyväinen niin, ei koskaan halunnutkaan työelämään.
Mä olen kyllä ammatin hankkinut ja töissä käyn, ja olen tyytyväinen elämääni, mutta havahduin tähän lähelle kolmekymppisenä että elämässäni voisin saavuttaakin jotain ja tehdä mielekästä työtä ja katsoa mihin minusta on. Että ei tarvitse vaan ajelehtia ja ajautua, vaan voi olla tavoitteita ja päämäärä, ja se innosti! Opiskelin sitten uuden ammatin itselleni ja nyt on siis asiat ok.
Nyt olen myös perheellinen, ja esikoiseni aloittaa koulun syksyllä. Mietin jo nyt, että haluaisin kannustaa lastani, motivoida häntä, ja vaikka tiedänkin ettei koulunkäynti ja opiskelu ole elämän TÄRKEIN asia, haluaisin kuitenkin välittää lapselleni asenteen, että sillä on merkitystä, ja se kannattaa tehdä ihan kunnolla. Panostaa asiaan.
En vaan tiedä miten tämän käytännössä toteutan? Ei mulla ole mitään mallia...
En haluaisi myöskään mennä ojasta allikkoon, eli alkaa painostavaksi, täydellisiä suorituksia vaativaksi kyttääjäksi, joka stressaa lastaan. Haluaisin vaan osata kannustaa, motivoida oikein..
Eli nyt kyselisin ihan käytännön vinkkejä, miten toteuttaa "oikeaoppisesti" lapseni kannustaminen koulunkäynnin suhteen?
Te, jotka olette pärjänneet koulussa hyvin, miten teillä vanhemmat suhtautuivat koulunkäyntiinne? Kyselivätkö läksyistä? Tarkastivatko ne? Puhuttiinko tulevaisuudesta ja ammateista? Miten itse suhtautuivat työhönsä, ammattiin, opiskeluun?
Ja jos koit etteivät sinunkaan vanhempasi kiinnittäneet koulunkäyntiisi juuri huomiota, mikä oli se asia joka silti motivoi ja sai keskittymään koulunkäyntiin?
Kommentit (20)
mieheni luki jostain julkaisusta, että ensimmäiset kaksi vuotta koulussa luovat pohjan koko tulevaan opiskeluun. Siis se asenne, että onko opiskelu miellekästä vai ei. Lasta tulisi sen mukaan kannustaa vaikka hän epäonnistuisikin esim. kokeessa.
Itsellä opiskeluinto hävisi totaalisesti, kun äiti ei koskaan tehnyt muuta, kuin vertaili luokkani parhaimpiin ja sätti koko ajan kuinka surkea olin.
Eli jos sain ysin kokeesta, minulle huudettiin naama punaisena, kun olin tehnyt virheitä. Aina nähtiin vain virheet, eikä koskaan onnistumisia. Tuli sellainen käsitys, että onko mitään väliä millään, kun olen kuitenkin niin huono.
Rahaa tosin tarjottiin palkkioksi, mutta ei se minua motivoinut. Joten pian ysin keskiarvo vaihtui alle kutoseen. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että en minä se surkea ollutkaan.
Rupesin opiskelemaan nyt paljon myöhemmin ammattikorkeassa aikuislinjalla ja vieläkin äitini muistaa mainita joka käänteessä, että en tule koskaan valmistumaan koulusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki eivät ole niitä parhaita lukuaineissa, toiset ovat hyviä kaverisuhtissa, laulamisessa, urheilussa, piirtämisessä, kuuntelemisessa, ryhmätöissä, yksilöhommisssa...
Aina löytyy jostain kehumista!!!
Juuri noin eli olemalla kiinnostunut, kyselemällä, auttamalla, kannustamalla. Puhumalla tulevaisuudesta lapsen ikään sopivalla tasolla. Olemalla realistinen odotuksissasi. Välttämällä vertailua toisiin lapsiin. Palkitakin voi, mutta tarkoin harkiten. Jos lapsi tavoittelee hyvää numeroa saadakseen iPodin, se tuskin hyödyttää pitemmällä aikavälillä. Sisäistä motivaatiota et voi lapsellesi antaa, sen täytyy syntyä hänellä itsellään.
Itse olen ollut hyvä koulussa, kotona sitä odotettiin mutta ei sen kummemmin autettu. Myös yliopisto-opinnot olivat itsestäänselvyys, vanhempieni lisäksi myös muulle suvulle. Olen ollut ja olen edelleenkin suorittaja ja mietin paljon mitä muut ajattelevat tekemisistäni. Omia lapsiani kannustan ja haluan heidän panostavan koulunkäyntiin (=tekevän läksyt, lukevan kokeisiin, menevän ajoissa, huolehtivan asioista), mutta en odota (=edellytä) hyviä numeroita tai akateemista uraa. Tärkeintä on, että lapsi itse on tyytyväinen itseensä, nyt ja aikuisena.
Esikoinen sai juuri ensimmäisen todistuksen. En voi - enkä haluakaan - ylpeillä virheettömällä riville, mutta olen tyytyväinen. Samoin lapsi. Käytiin todistus yhdessä läpi, mietittiin mitä rastit tarkoittavat ja miksi jotakin asiaa pitää vielä harjoitella.
mutta Tiede-lehdessä oli, että kannattaa luvata rahaa hyvästä menestyksestä (koetulokset tai numerot). Raha nostaa motivaatiota ja motivaatio parantaa äo:ä.
Omalla lapsella koulunkäyntiin motivoituminen on ollut välillä vaikeaa, silloin ollaan puhuttu siitä että koulu on lapsen työtä, se pitää hoitaa hyvin vaikkei aina kiinnostaisikaan eikä koulusta voi olla pois ilman hyvää syytä. Lapsi on myös jonkun verran verrannut itseään toisiin ja harmitellut kun ei osaa, silloin ollaan mietitty mitä hän osaa hyvin ja ehkä paremmin kuin muut. Tai kuinka hyvin hän on aikaisemmin oppinut jonkun vaikealtakin tuntuvan jutun. Myös huumori auttaa, tylsään kirjainmuotojen harjoitteluun tuli kummasti vauhtia kun sanoin että kai haluat oppia kirjoittamaan siistimmin kuin isäsi harakanvarpaat :)
Tiivistäen: on tärkeää olla kiinnostunut, kannustaa positiivisesti ja olla vaatimatta liikoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta Tiede-lehdessä oli, että kannattaa luvata rahaa hyvästä menestyksestä (koetulokset tai numerot). Raha nostaa motivaatiota ja motivaatio parantaa äo:ä.
Haluan kyseenalaistaa tuon tutkimustuloksen. Menemättä sen kummemmin tutkimusasetelman ongelmatiikkaan... Ulkoinen motivaatio eli palkinnon metsästäminen ei auta pitkälle. Sisäinen motivaatio eli oma halu onnistua on tärkeämpää. Tätä voi verrata siihen että harva aikuinen jaksaa tehdä kovin pitkään inhoamaansa tai liian vaikeaa työtä vaikka palkka olisi kuinka hyvä.
Muutenkin on parempi palkita yrittämisestä ja valmistautumisesta kuin hyvästä yksittäisestä numerosta. Koulunkäynti on pitkäjänteistä työtä, ei viime hetken pänttäämistä kokeeseen.
Jos haluaa palkita, palkkion pitää olla suhteessa tavoitteeseen ja lapsen taitoihin. Jos luvataan vaikka rahaa kiitettävästä numerosta, lapsi joka ei koskaan saa kiitettävää, lopettaa aika nopeasti sen tavoittelun. Ja kokee aina epäonnistuvansa, vaikka ylittäisikin itsensä. Muutoinkin hyvin menestyvälle palkkiolla ei ole merkitystä panostamisen kannalta. Ja mitähän sellainen lapsi oppii vaatimaan, joka saa jotain hienoa ja kallista jokaisesta hyvästä numerosta?
Koulua lapsen on pakko käydä. En ymmärrä miksi ekaluokkalaisesta lähtien pitäisi lasta palkita rahalla hyvästä koulutyöstä ja sen tuloksista. Lapseni menee syksyllä tokalle ja sai ekan luokan päätteeksi erinomaisen A todistuksen ja olen hänestä hyvin ylpeä. Lapsi saa välillä pieniä ylläreitä, kylpyläreissuja, leffoja yms. kivaa perheen yhdessäoloa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsi teki läksyt aina heti iltapäiväkerhon jälkeen. Vasta sen jälkeen hän sai touhuta muuta. Tähän rutiiniin hän tottui nopeasti, eikä se tuottanut mitään ongelmia. Itse silmäilin hänen tehdyt läksynsä läpi ja jos oli korjattavaa, korjautin ne ja katsoin, että lapsi ymmärsi virheen.
Kirjoitustehtävät olivat aluksi lapselleni hankalia, joten yhdessä mietimme, miten voisi vastata kysymyksiin.
Jatkossa, kun lapsi on vanhempi, aion palkita hänet hyvistä numeroista ja nyt ainakin ensimmäisen todistuksen mukaan se tulee minulle kalliiksi.
Behaviorismi (palkitseminen) ei ole vallitsevaa kasvatustieteessä tänä päivänä, mutta en näe siinä mitään pahaakaan. Ei pidä mennä liiallisuuksiin. Itse sain aikanani 10mk jos sain ysillä alkavan numeron ja 20mk jos tuli 10 tai 10-.
Lapseni tulee todennäköisesti saamaan ysistä 2 euroa ja kympistä 5 euroa, muu on mielestäni jo liioittelua.
mutta jos haluat oikeasti itsestään hyvin pärjäävän lapsen, on kasvatus alettava jo pienenä, ei siis puhuta koulupärjäämisestä, vaan siitä, miten opetatat lapsen ajattelemaan, tekemään johtopäätöksiä, laskemaan, pohtimaan, olemaan kiinnostunut yhteiskunnasta ja luonnosta, miten suhtaudut lukemiseen jne ja tämä siis kaikki leikin ja normaalin kasvatuksen sisällä, ei minään "nyt tehotreenaamme"- hetkinä
ole kiinnostunut lapsen mielipiteistä ja samalla opetat hänelle mielipiteiden muodostamista
tää on tosi helppoa ja ainakin meillä toiminut hyvin, koulumenestys seuraa itsestään
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mieheni luki jostain julkaisusta, että ensimmäiset kaksi vuotta koulussa luovat pohjan koko tulevaan opiskeluun. Siis se asenne, että onko opiskelu miellekästä vai ei. Lasta tulisi sen mukaan kannustaa vaikka hän epäonnistuisikin esim. kokeessa.
Itsellä opiskeluinto hävisi totaalisesti, kun äiti ei koskaan tehnyt muuta, kuin vertaili luokkani parhaimpiin ja sätti koko ajan kuinka surkea olin.
Eli jos sain ysin kokeesta, minulle huudettiin naama punaisena, kun olin tehnyt virheitä. Aina nähtiin vain virheet, eikä koskaan onnistumisia. Tuli sellainen käsitys, että onko mitään väliä millään, kun olen kuitenkin niin huono.
Rahaa tosin tarjottiin palkkioksi, mutta ei se minua motivoinut. Joten pian ysin keskiarvo vaihtui alle kutoseen. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että en minä se surkea ollutkaan.
Rupesin opiskelemaan nyt paljon myöhemmin ammattikorkeassa aikuislinjalla ja vieläkin äitini muistaa mainita joka käänteessä, että en tule koskaan valmistumaan koulusta.
Multa jäi aikanaan koulut kesken. Sittemmin viisastuneena näin lehti-ilmoituksen, että haetaan lähihoitaja-opiskelijoita ja näytin (tyhmä kun olin) vanhemmilleni tuota ilmoitusta. Isäni vain tokaisi, että "voithan sä hakea, mutta et sä tuolta valmistu, koska oot jo kerran keskeyttäny koulut, niin et sinä ikinä niitä tule loppuun käymään" !!
Siitä sitten lannistuin ja tein vielä muutaman vuoden kaikenlaisia pikkuduuneja. Myöhemmin kuitenkin hain ja pääsin ja valmistuin lähihoitajaksi ja vielä myöhemmin sairaanhoitajaksi. Tuohon vanhempani ovat sanoneet, että olen kuulemma valmistunut, koska he käyttivät käänteispsykologiaa (eli siis "todistin" heille, että pystyin siihen).
Minusta heidän sanomisensa on täyttä puppua. Ikinä en ole kouluja käynyt todistaakseni mitään, vaan ainoastaan sen vuoksi, että tykkäsin opiskella valitsemaani alaa ja olin kypsä saamaan tutkinnon ja aikuistumaan. Jos vanhemmat olisivat alusta asti kannustaneet ja nähneet niitä positiivisia asioita eivätkä käyttäneet käänteispsykologiaansa, niin olisin saattanut valmistua paljon aikaisemmin ja opiskella paljon enemmän tai pidemmälle.
Eli vaikka lapsi olisi kuinka surkea ja luokan huonoin, niin muista aina kehua ja kannustaa! Itseluottamus on todella tärkeää! Täytyy pystyä uskoa itseensä.
minun lapseni menee syksyllä kolmannelle luokalle, on pärjännyt hyvin koulussa, toki se oli odotettavissa kun oppi lukemaankin itse 5-vuotiaana. uskon että on oppinut esim pitämään lukemisesta koska olemme lukeneet hänelle paljon. hyvä lukutaitohan on tärkeä kaikissa lukuaineissa ja helpottaa oppimista. olemme lapsen isän kanssa jutelleet että koulu kannattaa hoitaa hyvin ja juuri tuo rutiini läksyjen teossa koulun jälkeen jonka joku mainitsi ylempänä on mielestäni tärkeä, ettei ne läksyt jää niin myöhään että on jo väsynyt.
palkitsemisesta sen verran, että olen lukenut tutkimuksia, jotka viittaavat siihen, ettei sellainen rahalla palkitseminen kohota motivaatiota. tärkein olisi se sisäinen motivaatio jonka syntyyn palkitseminen voi vaikuttaa jopa haitallisesti. me emme ole puhuneet etukäteen mistään palkinnoista, mutta joka kerta kun on saanut todistuksen ja se on aina ollut tosi hyvä, on saanut jonkin palkkion, ja siihen on saanut itse vaikuttaa mikä se on, tai jos on ollut tiedossa että toivoo esim. jotain peliä, niin se on hankittu sitten.
kannattaa panostaa vähän ulkoisiin puitteisiinkin, kuten reppuun ja läksyjentekopaikkaan, että on asiallinen ja ergonominen reppu ja tuoli ja pöytä, ja tietysti kyniä ja muita tarpeita riittävästi kotona. se että järjestät lapselle tällaisen rauhallisen paikan läksyjen tekoa varten osoittaa hänelle konkreettisesti että pidät koulunkäyntiä tärkeänä asiana ja haluat auttaa häntä suoriutumaan siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole vanhempi tai mitään. Olen 14-vuotias ja aloitin tänä syksynä kasiluokan. Halusin vain kertoa,että munkaan vanhemmat eivät kysele koulupäivästä, tai läksyistä. Ala-asteella vielä äiti auttoi läksyissä, mut aina kun opettaja kysyy äidiltäni autetaanko mua läksyissä, se sanoo että ei koska se uskoo et mä ite osaan tehdä läksyni. Iskä mulle selittää aina että millanen ammatti mulla kuuluisi olla, mm. kampaaja, kokki tai joku tämmönen mistä saa hyvää palkkaa. Joskus se on vähän painostavaa, varsinkin kun se puhuu usein kauneusalasta, mistä mä en ees tiiä paljoo mitään enkä ole varsinkaan kiinostunut. Ammatit missä uskon olevani tarpeeksi hyvä, on näyttelijän tai nuoriso-ohjaajan, lähithoitajan tai muuten tämmösen sosiaalityöntekijän ammatti. Mun arvosanat eivät ole parhaasta päästä. Muut aineet ovat aika hankalia, paitsi äidinkieli, ruotsi, englanti ja liikkakin on kasin arvoa. Mulla ei oo mitään tietoo mitä tekisin isona, kun tässä on ainakin 2 vuotta aikaa miettiä, menenkö lukioon, taidelukioon vai aloitanko mun uran opiskelun. Kasiluokan alussa huomasin numeroideni laskeneen. Nyt olen ihan omin päin päättänyt, että aloitan panostamaan kouluun ja kappas kummaa, osaan tehdä laskuja matikan tunneilla, pyydän apua opettajilta ja viittaan tunneilla + vastaan oikein! Nyt ryhdyn jatkamaan samaan malliin! Kukaan ei edes antanut mitään vinkkiä koulun panostamiseen vaan olin ihan itse päättynyt tähän tilanteeseen. Kerroin äidille, että haluaisin yhden asian synttärilahjaks (tammikuussa) ja äiti sanoi että miettii asiaa. Kerroin samalla että koulunkäynti on parantunut nyt kun päätin panostaa, se sanoi että jos mun päättötodistus on parantunut viime vuodesta, saatankin saada sen lahjan (mikä on vähän kallis sen lisäks). Tässä mun versio omasta koulunkäynnistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanha aihe, mutta laitetaan tänne kun asia on omalla kohdalla ajankohtainen. Meillä lapsella on kaksi kotia. Toisessa akateemiset vanhemmat, toisessa (lähivanhempi) duunaritausta, eikä koulunkäyntiä ole pidetty mitenkään tärkeänä siellä eikä lapsi omien sanojensa mukaan siellä juuri saa tukea eikä apuja koulunkäyntiin.
Lapsi on fiksu, ja halutessaan (tehdessään kunnolla töitä, läksyt, kokeisiin lukeminen huolella jne) saa hyviä (9-10) arvosanoja. Ongelma on, että nyt teini-iän lähestyessä kaverit ja muut aktiviteetit on alkaneet viedä sitä kiinnostusta pois siitä koulusta. Lähivanhempien duunaritaustalla tämä ei ole ongelma; siellä ei tarkisteta läksyjä, ei kuulustella koealueita, ei huolehdita että tiedetään koska seuraava koe on, ei tehdä kokeisiin lukuaikatauluja, ei varmisteta että kouluhommat on huolella tehty ennen kun lähdetään kavereille yms. Sitten lyhyempänä aikana meidän kanssa, kun läksyjä ja koealueita käydään läpi, niin osaaminen onkin aika hataralla tasolla, vaikka aina kysyessä niin "joo, on tehty läksyt ja luettu kunnolla". Ja kun sitten patistetaan korjaamaan virheet, lukemaan uudestaan kun ei osaaminen riittänyt, teetetään ylimääräisiä harjotuksia koetta varten jotta asia menee perille varmasti... niin sitten syntyy aina kauhea riita ja tappelu.
Kuitenkin sitten lapsi arvostaa tätä meidän näkemää vaivaa ja työtä, kun asiasta kysytään, kun on joskus sanottu, että haluatko hoitaa sitten asian samoin kun siellä toisessa kodissa. Niin ei halua, haluaisi edelleen apuja ja tukea kouluun. Ja sitten kun sitä koitetaan antaa, eli käytännössä joudutaan teettämään lapsella sitten lukemista ja harjotuksia ja kyselemään, niin sitten taas riitaa ja huutoa.
Jos olisi mahdollista antaa sitä tukea joka arkipäivä, eikä vaan muutamana päivänä joka toinen viikko, niin asia olisi paljon helpompi. Nyt koko koulunkäynnin vastuu on meillä siinä muutamana päivänä. Ei puhettakaan, että tästä voisi puhua toisen kodin kanssa. Siellä ei kukaan myönnä, että koulunkäyntiin ei panosteta... siellä aina kun asian ottaa puheeksi, niin "on selvää että kouluhummat hoidetaan huolella".
Ei jaksaisi aina riidellä lapsen kanssa näistä pelisäännöistä ja koulunkäynnin ja erityisesti sen opiskelun osaamisen tärkeydestä (ei niinkään niiden yksittäisten numeroiden)... menee se vähäinen yhteinen aika sitten aina siihen. Ollaan koitettu kaikkea; painostamista, houkuttelua, keskustelua, motivointia, vetoamista yhteisiin sääntöihin, palkitsemista... eipä tunnu tässä vaiheessa mikään auttavan.
Kai se on luovutettava ja jätettävä kouluhommat sitten vaan lapselle itselleen ja katottava mitä siitä tulee.
Lastani oon arvostanut.motivoinut.kehunut.palkinnut. Ei oo tarvinnut vieressä istua että tekee läksyt. Ja ollut aina yli 9 myös lukiossa.
Itselle vanhemmat eivät sano kympeistä yleensä mitään mutta jos tulee kasia huonompi niin sitten ne räyhää. En suosittele kokeilemaan, itsellä nyt lukiossa numeroni ovat romahtaneet luonnontieteitä ja matikkaa lukuunottamatta koska lukiossa pärjäämisen eteen pitää nähdä vaivaa. (Ei siis mikään jaksa kiinnostaa yllämainittuja lukuun ottamatta, toisin sanoen motivaatio on avainsana)
[quote author="Vierailija" time="05.05.2015 klo 16:43"]Vanha aihe, mutta laitetaan tänne kun asia on omalla kohdalla ajankohtainen. Meillä lapsella on kaksi kotia. Toisessa akateemiset vanhemmat, toisessa (lähivanhempi) duunaritausta, eikä koulunkäyntiä ole pidetty mitenkään tärkeänä siellä eikä lapsi omien sanojensa mukaan siellä juuri saa tukea eikä apuja koulunkäyntiin.
Lapsi on fiksu, ja halutessaan (tehdessään kunnolla töitä, läksyt, kokeisiin lukeminen huolella jne) saa hyviä (9-10) arvosanoja. Ongelma on, että nyt teini-iän lähestyessä kaverit ja muut aktiviteetit on alkaneet viedä sitä kiinnostusta pois siitä koulusta. Lähivanhempien duunaritaustalla tämä ei ole ongelma; siellä ei tarkisteta läksyjä, ei kuulustella koealueita, ei huolehdita että tiedetään koska seuraava koe on, ei tehdä kokeisiin lukuaikatauluja, ei varmisteta että kouluhommat on huolella tehty ennen kun lähdetään kavereille yms. Sitten lyhyempänä aikana meidän kanssa, kun läksyjä ja koealueita käydään läpi, niin osaaminen onkin aika hataralla tasolla, vaikka aina kysyessä niin "joo, on tehty läksyt ja luettu kunnolla". Ja kun sitten patistetaan korjaamaan virheet, lukemaan uudestaan kun ei osaaminen riittänyt, teetetään ylimääräisiä harjotuksia koetta varten jotta asia menee perille varmasti... niin sitten syntyy aina kauhea riita ja tappelu.
Kuitenkin sitten lapsi arvostaa tätä meidän näkemää vaivaa ja työtä, kun asiasta kysytään, kun on joskus sanottu, että haluatko hoitaa sitten asian samoin kun siellä toisessa kodissa. Niin ei halua, haluaisi edelleen apuja ja tukea kouluun. Ja sitten kun sitä koitetaan antaa, eli käytännössä joudutaan teettämään lapsella sitten lukemista ja harjotuksia ja kyselemään, niin sitten taas riitaa ja huutoa.
Jos olisi mahdollista antaa sitä tukea joka arkipäivä, eikä vaan muutamana päivänä joka toinen viikko, niin asia olisi paljon helpompi. Nyt koko koulunkäynnin vastuu on meillä siinä muutamana päivänä. Ei puhettakaan, että tästä voisi puhua toisen kodin kanssa. Siellä ei kukaan myönnä, että koulunkäyntiin ei panosteta... siellä aina kun asian ottaa puheeksi, niin "on selvää että kouluhummat hoidetaan huolella".
Ei jaksaisi aina riidellä lapsen kanssa näistä pelisäännöistä ja koulunkäynnin ja erityisesti sen opiskelun osaamisen tärkeydestä (ei niinkään niiden yksittäisten numeroiden)... menee se vähäinen yhteinen aika sitten aina siihen. Ollaan koitettu kaikkea; painostamista, houkuttelua, keskustelua, motivointia, vetoamista yhteisiin sääntöihin, palkitsemista... eipä tunnu tässä vaiheessa mikään auttavan.
Kai se on luovutettava ja jätettävä kouluhommat sitten vaan lapselle itselleen ja katottava mitä siitä tulee.
[/quote]
Liioittelulta toi teidän toiminta tuntuu. Ja painostukselta
[quote author="Vierailija" time="09.06.2011 klo 19:45"]
mutta Tiede-lehdessä oli, että kannattaa luvata rahaa hyvästä menestyksestä (koetulokset tai numerot). Raha nostaa motivaatiota ja motivaatio parantaa äo:ä.
Haluan kyseenalaistaa tuon tutkimustuloksen. Menemättä sen kummemmin tutkimusasetelman ongelmatiikkaan... Ulkoinen motivaatio eli palkinnon metsästäminen ei auta pitkälle. Sisäinen motivaatio eli oma halu onnistua on tärkeämpää. Tätä voi verrata siihen että harva aikuinen jaksaa tehdä kovin pitkään inhoamaansa tai liian vaikeaa työtä vaikka palkka olisi kuinka hyvä.
Muutenkin on parempi palkita yrittämisestä ja valmistautumisesta kuin hyvästä yksittäisestä numerosta. Koulunkäynti on pitkäjänteistä työtä, ei viime hetken pänttäämistä kokeeseen.
Jos haluaa palkita, palkkion pitää olla suhteessa tavoitteeseen ja lapsen taitoihin. Jos luvataan vaikka rahaa kiitettävästä numerosta, lapsi joka ei koskaan saa kiitettävää, lopettaa aika nopeasti sen tavoittelun. Ja kokee aina epäonnistuvansa, vaikka ylittäisikin itsensä. Muutoinkin hyvin menestyvälle palkkiolla ei ole merkitystä panostamisen kannalta. Ja mitähän sellainen lapsi oppii vaatimaan, joka saa jotain hienoa ja kallista jokaisesta hyvästä numerosta?
Tämä on hyvä.
Meillä ei haeta täydellisiä suorituksia. Eikä epäonnistumiset kaada maata. Tavoite on oppia oppimaan. Ja päästä jatkokoulutukseen. Ammateista puhutaan ja koulutusta arvostetaan. Toisen lapsen tehtäviä olen katsonut paljonkin. Edelleen kyselen kokeisiin huolellisesti. Muuten hän ei selviytyisi. Toinen pärjää loistavasti. Välillä puhutaan, ettei tarvitse liian paljoa panostaa. Suorittaminen on haitallista. Tulee täydellisyyden tavoittelija
Kuten aiemmin joku mainitsikin, kirjojen lukeminen lapsena helpottaa myöhemmin esimerkiksi esseiden tekoa ja keskitymistä pitkiin teksteihin. Ainakin itse olen lapsena lukenut kaiken maailman koira- ja heppakirjasarjat ja lukiossa tuntui, että järkevät lauserakenteet ja hyvät esseet tulivat kuin itsestään, kun taas kirjoja lukematon ystäväni kamppaili niiden kanssa paljon.
Tuosta kannustamisesta sanoisin, että ei saa odottaa liikoja, vaan täytyy kehua pienistäkin onnistumisista. Itseltäni ei ole koskaan odotettu mitään kotiväen toimesta, mutta positiivinen palaute onnistumisista sai minut yrittämään omasta halusta aina parhaani.
Alue: Aihe vapaa
joko rahalla= 10 = 20 euroa jne
tai tavaralla
tai kehulla
tai vie vaikka kivaan paikkaan- hop öpo tai sea life, kun tulee extra hyvä numero