Lapsen ravinto 6:sta 24:n kuukauden ikään.

Lapsen ravinto 6:sta 24:n kuukauden ikään.





Muistathan, että 6 kuukauden ikäinen lapsi tavallisesti saa ruveta

juomaan sekoittamatonta lehmänmaitoa. Mutta ymmärrät kai, että maidon

yhä tulee olla niin puhdasta ja terveellista kuin suinkin, kernaimmin

sterilisoitua niinkuin ennenkin; jos se on mahdotonta, niin varminta

keittää se tavallisella tavalla padassa. Jos lapselle annetaan

mannaryynivelliä, joka, kuten muistanet, keitetään yhtä suurista

määristä vetttä ja vastalypsettyä maitoa - suuri kupillinen (2

desilitraa) kumpaistakin - ja 5:stä pienestä teelusikallisesta

mannaryyniä, parista suolanrakeesta ja pienestä lusikallisesta sokeria,

- niin et saa luulla, että tämäkin voidaan keittää seikoittamattomasta

maidosta, kun lapsi on täyttänyt 6 kuukautta. Ei, velliin on

sekoitettava vettä, koska vesi, kiehuessaan avonaisessa padassa noin

neljännestunnin, haihtuu ilmaan, ja koska sekoittamaton maito täten

kiehuessaan kokoon tulee liian voimakkaksi pienelle lapselle - vielä.

Vasta kun lapsi on vuoden vanha, voit keittää vellin paljaasta maidosta.

6: sta 12 kuukauteen voit vähitellen vähentää vesimäärää ja lisätä

maitomäärää, esim. siten, että viikon ajan vähennät ateriasta joka päivä

lusikallisen vettä ja lisäät siihen lusikallisen maitoa. Sitten pidät

sen semmoisenaan 3 viikkoa, - jonka jälkeen taas teet samalla tavalla,

kunnes viimeisenä kuukautena maito on sekoittamatonta. Moni arvelee,

että kun lapsi saa hampaita, niin on se merkkinä siitä, että se voi

ruveta syömään vaihtelevaisempaa ruokaa, niinkuin kalaa, lihaa, leipää,

y. m. - Mutta lääkäri sanoo, että hampaiden puhkeaminen ei ole merkkinä

siitä, että sen on syötävä semmoisia ruokia, vaan siitä, että se voidaan

vieroittaa, joko äidinrinnasta tai pullosta. - (Vieroittamisesta

puhutaan seuraavassa luvussa). Se voi kyllä usein sietää semmoisia

ruokia; nähdäänhän usein, varsinkin maalla, vankkoja pikkulapsia, jotka

syövät aikaihmisten kanssa sekä perunoita että silliä heti kun

ensimmäiset hampaat ovat ilmestyneet, sekä juovat piimää ja kahvia,

ilman että heillä siitä on mitään näkyväistä haittaa. Mutta montaa

kertaa saavat he myöskin ankaroita vatsatauteja ja monta kertaa tulevat

sellaisella ravinnolla ruokitut pikkulapset, varsinkin kaupungeissa,

kalpeiksi ja turpeiksi ja saavat huonon vatsan sekä ohuet käsivarret ja

jalat. Maalla antaa raitis ilma heille voimia sulattamaan monenlaista

ruokaa, johon he kaupungin tukahduttavassa kurjuudessa eivät kykene.

Mutta maitoruoka olisi heille kaikille parasta, aina parasta. Emme saa

unohtaa, että maito sisältää kaikkia niitä aineita, joita lapsen ruumis

tarvitsee, aivan sopivat määrät, sekä luita että rustoja varten, lihaa,

verta, aivoja ja kaikkea muuta varten, jotavastoin me muista

saatavanamme olevista ruoka-aineista saamme ravintoa ainoastaan osalle

näistä kaikista. Sentähden elä luule antavasi pienelle lapsellesi

voimakkaampaa ja parempaa ravintoa vaihtamalla maidon kalaan, lihaan ja

voileipään. Voimakkain ja paras ravinto on yhä maito ja maitoruoka (n.

s. maidosta keitetty velli ja puuro, maito ja korput j. n. e) - aina 1½

vuoden vanhaksi ja kauemminkin. Maidon ja maitoruokien tulisi kernaimmin

koko lapsuuden ajan pysyä lapsen pääasiallisimpana ja rakkaimpana

ravintona, vielä silloinkin, kun se jo aikoja sitten on ruvennut syömään

kaikenlaisia muitakin ruokia maitoruokien ohella. Mutta kun lapsi on

täyttänyt 1½ vuotta ja on aivan terve, voit kuitenkin huoleti antamaan

sille muutakin kuin maitoruokaa. Parhaimmissa lastenkodeissa ulkomailla

pidetään 1½ vuoden ikää sopivana siihen. (Meillä on vuoden ikää pidetty

oikeana aikana. Mutta usein olemmekin olleet suuressa hädässä siitä,

miten voisimme pitää pikku vatsan kunnossa. Se tulee niin kauhean

kovaksi, kun pehmeäksi keitetty muna on jokapäiväisenä ruokana niin

nuorella iällä! Useimmat äidit voivat kyllä kertoa monista huolistaan ja

suuresta vaivastaan tässä suhteessa. Sentähden on varmempi aloittaa

myöhemmin).

Ensimmäinen ravinto tavallista ruokaa, jota lapselle on annettava, on

kala, munat, olutjuusto, vähän voileipää hyvästä ranskanleivästä ja

terveyskorpuista. Näitä ei ole kuitenkaan annettava kaikkia samana

päivänä, vaan alussa yhtenä päivänä päivälliseksi kalaa, toisena munaa,

kolmantena olutjuustoa ja sitten taas samalla tavalla. Muilla aterioilla

maitoruokaa, niinkuin ennenkin. Kaikki pitää olla parasta lajia ja

valmistettu suurella huolella. "Ei mikään ole liian hyvää minun

lapsilleni. Paras - s. o. terveellisin - on tuskin tarpeeksi hyvää",

sanoi eräs äiti kerran 40 vuotta sitten, ja tämä käsitys alkaa nut tulla

yleiseksi. Muista aina, että syötät lasta rauhallisesti ja

kärsivällisesti, niin että sillä on aikaa pureksi; vaikka hampaita

olisikin ainoastaan muutamia, niin on ruoka kumminkin sekoitettava

syljellä voidakseen oikein sulaa. Elä unohda tätä! Eläkä suinkaan työnnä

kiireesti ruokaa lapsen suuhun joutuaksesi pian valmiiksi - niinkuin

muutamat tekevät. Kalan tulee olla tuoretta ja laihaa, helposti sulavaa

lajia niinkuin turskaa, kuhaa, haukea, ahventa, - mutta ei lohta eikä

rasvaista kampelaa vielä. Se on puhdistettava ja pestävä hyvin hyvästi,

ja pantava kiehuvaan, vähän suolaiseen veteen, jossa se saa kiehua

siksi, kunnes ruodot irtaantuvat. Sitten perataan siitä erittäin

huolellisesti ruodot ja nahka, - lapsi ei millään muotoa saa niellä

ruotoja! - Kala hakataan hienoksi veitsellä ja sekaan pannaan

lusikallinen lapsen tavallista lämmintä maitoa. Vähän hienonnettua

maitokeksiä voidaan myöskin panna kalan ja maidon sekaan tai vähän

hyvästi leivottua, päivän vanhaa ranskanleipää, jolle on hienosti

voideltu hyvää voita ja joka on leikattu aivan pieniksi palasiksi.

Kuoret ovat leikattavat pois. Sen jälkeen voi lapsi juoda puoli

kupillista haaleata maitoa, jos haluaa. Munien tulee olla niin tuoreita

kuin suinkin, sekä pehmeäksi keitettyjä. Pane muna kiehuvaan veteen,

joka kokonaan peittää sen, ja anna sen kiehua 3 minuuttia, jos se on

tavallisen kokoinen. Säre munan pyöreä pää veitsellä ja kaada sisältö

(tai ota se teelusikalla) puhtaaseen lämpimään kuppiin; elä kuirenkaan

ota mukaan kovaksi kiehunutta osaa valkuaisesta, joka on lähinnä kuorta.

Sekoita siihen hiukan suolaa sekä kernaasti vähän voideltua

ranskanleipää niinkuin kalaankin tai anna lapsen syödä vuorotellen puoli

teelusikallista munaa ja pieni palanen voileipää tai maitokeksiä. Ei

hapanta, raskasta tai tuoretta leipää; mutta ranskanleipä ja hyvästi

leivottu vehnäleipä, joka on päivän vanhaa ja josta kuori on leikattu

pois, on sopivaa. - Sen jälkeen voi lapsi juoda puoli kupillista maitoa,

jos tahtoo. Elä koskaan käytä vanhoja munia, jotka haisevan tai

maistuvat vastenmielisiltä tai jotka ovat "oudon" näköisiä. Elä myöskään

anna kovaksi keitettyjä munia niin pienille lapsille. Suuremmille

lapsille- nelivuotisille ja sitä vanhemmille - voit antaa kovaksi

keitettyjä munia, jos hakkaat ne ovan hienoksi - mutta ei muuten.

Mahaneste ei nimittäin kykene sulattamaan kovaksi keitettyä

munanvalkuaista, ellei se ole hienoa kuin hienot ryynit. Munamaitoa voit

keittää kupillisesta maitoa, kun se kiehuu, vispilöit siihen munan, joka

sitä ennen on hyvästi vatkattu, sekä teelusikallisen sokeria. Sitä

vatkataan kovasti, kunnes se jälleen rupee kiehumaan, jolloin se on

valmista. Maissivelliä keitetään teelusikallisesta maissijauhoja, jotka

vähän sokerin kanssa vispilöidään kupilliseen maitoa. Sahtisoppaa voit

keittää hyvästä, imelästä sahdista tai pullo-kaljasta. Voit myöskin

käyttää baierilaista olutta, jos sinulla ei ole muuta, sillä oluessa

oleva alkohooli haihtuu keittäessä, mutta sen karvas maku ei juuri

miellytä lasta. Siinä tapauksessa voit sekoittaa olueen vähän vettä tai

enemmän maitoa. Muuten keität olutjuuston seuraavalla tavalla: ½

kupillista sahtia tai olutta, 1 kupillinen maitoa, 1 pieni

lastenlusikallinen vehnäjauhoja ja teelusikallinen sokeria (tai

siirappia, jos vatsa on kova). Vispilöi jauhot hyvästi maitoon ja

kiehauta se pienessä puhtaassa padassa. Lisää sitten sahti ja sokeri,

vatkaa ja keitä sitä taas 1 minuutti. Silloin se on se valmis. Kaada se

puhtaalle syvälle lautaselle. Hyviä terveyskorppuja (ei palaneita)

voidaan murentaa sahtisopan sekaan. Se maistuu hyvältä ja pitää vatsan

kunnossa, jos se pysyy ummella. Sahtisoppa tämmöisten terveyskorppujen

kanssa on hyvä keino umpitautia vastaan. Varsinkin aamiaiseksi. Monet

pikkulapset syövät tätä ruokaa aamiaisekseen vuosikausia. (Mutta alussa

sopii se paremmin päivälliseksi). Sen jälkeen, noin kuukauden tai parin

kuluttua, voi lapsi silloin tällöin saada vähän kirkasta lihalientä -

jota aivan hyvin voidaan valmistaa Liebigin tai Vukin ekstraktista,

jos ei ole lihaa, mistä keittää. Herneen kokoinen pala ekstraktia

sulatetaan kupillisessa kiehuvaa vettä, mikä sitten kaadetaan syvälle

lautaselle, jonka tehtyä siihen sekoitetaan tuore munanruskuainen sekä

hiukan suolaa. Sen ohella kernaasti hiukan voileipää, niinkuin ennenkin,

tai pari pientä korppua lihaliemessä. Vähän hyvää kalavanukasta tai

kalapyöryköitä kalaliemessä, joka ei ole liian suolaista ja joka on

suurustettu nuorella, kermansekaisella maidolla tai vastalypsetyllä

maidolla sekä jauhoilla - ja jossa ei ole mitään hapanta eikä mausteita

- voi lapsi myöskin kohta saada. Nuoria, tuoreita porkkanoita, jotka

keitetään pehmeiksi hiukan suolaisessa vedessä, voidaan myöskin hakata

hienoksi veitsellä ja sekoittaa liha- tai kalaliemeen. Oikein

erinomaisen hyviä perunoita, joita on keitetty niin, että ne tulevat

"jauhoisiksi" voi lapsi myöskin syödä vähän, mutta ainoastaan

päällimmäisintä jauhoisinta kerrosta sekoitettuna kalaruokaan. Kun nyt

lapsi on parin kuukauden ajan saanut tätä ruokaa päivälliseksi

ja muilla aterioillaan syönyt maitovelliä, mannaryynipuuroa t. m. s, voi

sille ruveta antamaan vähän lihaa. Ei siksi, että se sitä tarvitsisi -

lapsi voi aivan hyvin olla ilman lihaa 2-3 vuoden vanhaksi ja

kauemminkin, kun se vaan saa runsaasti hyvää maitoruokaa, hyvää kalaa,

munia ja sahtisoppaa, vaan koska meillä nyt kerran on totuttu siihen,

että pienen lapsen on mahdollisimman aikaiseen ruvettava syömään samaa

ruokaa, jota aikuisetkin syövät. Ensimmäisenä liharuokana voivat

kernaimmin olla hienot lihapyörykät tai pieni palanen kananpoikaa tai

pyyn lihaa, hyvästi keitettynä ja hienoksi leikeltynä. Tähän sekoitetaan

sitten vähän maitoa ja leipää ja valmistetaan samoin kuin kala, josta

edellä puhuimme. Vasikanliha (mutta ei vastasyntyneen, vaan 3 tai 4

viikon vannhan elukan) on myöskin hyvää, samoin karitsan liha; myöhemmin

voidaan antaa nuorta, mureata häränlihaa, nuorta metsäkanaa tai muuta

tuoretta, hienoa lihaa. Mutta ei porsasta, hanhea, vanhaa lammasta,

silavaa, savustettua makkaraa, suolattua lihaa,

suolakalaa tai silliä - muuta kuin hätätilassa niin pienille lapsille.

Paljon kernaammin ainoastaan maitoruokaa. Ymmärräthän, että tämä

ruokajärjestys on paras, mikä meidän aikanamme tunnetaan, pienille

lapsille. Mutta, paha kyllä, ei kaikilla ole varaa hankkia itsellensä

parasta - ei edes lapsillensa, vaikka he niitä varten luonnollisesti

tekevät kaikki, mitä voivat. Minä tunnen ihmisiä, jotka ovat hyvin

säästäväisiä, yksinkertaisia ja

vaatimattomia, kun on kysymys heistä itsestänsä, mutta jotka aina ovat

hankkineet pienille lapsillensa ehdottomasti parasta, hintaan

katsomatta. Mutta ne perheet, jotka suorastaan eivät voi hankkia

parasta, saavat luonnollisesti tyytyä lähinnä parhaaseen. Sentähden

seuraa tässä sinulle vähän yksinkertaisempi ja huokeampi ruokajärjestys

pikkulapsille. Keittäessäsi velliä ja puuroa lapselle, voit

vastalypsetyn maidon

asemesta käyttää kuorittua maitoa, kun sekoitat siihen hiukan

margariinivoita - (pähkinänä kokoinen pala yhteen annokseen). Ja

vehnäjauhojen ja mannaryynien sijasta voit käyttää hyviä laurajauhoja ja

ohrajauhoja, jos nämä jauholajit ovat huokeampia ja helpommin

saatavissa. Mutta ohrajauhoja - kenties myöskin kaurajauhoja, jos ne

ovat karkeita - on keitettävä kauemmin kuin vehnäjauhoja, kokseenkin

niinkuin mannaryyniä, siis noin neljännestuntia (12-15 minuuttia).

Juomaksi ei pikkulapsille kernaasti saa antaa kuorittua maitoa,

varsinkaan ei "separoitua", muuten kuin hätätilassa. Mutta

"puolikuorittua" maitoa, s. o. maitoa, joka on kuorittu ½ vuorokautta

lypsämisen jälkeen, voidaan kyllä käyttää, kun lapsi on toisella

vuodella. Myöskin voidaan sekoittaa vastalypsettyä maitoa ja kuorittua

maitoa - puoliksi kumpaistakin. Mutta muista aina keittää maito. Mitä

vanhempaa se on, sitä vaarallisempaa on lapsen juosa sitä raakana. Se

voi onnistua kerran ja kaksi, mutta voi myöskin käydä niin hullusti,

että lapsi voi saada siitä mitä ankarimman taudin. Keitä sentähden maito

lapselle heti, kun se on ostettu, eläkä anna sen ensin seisoa

happanemassa. Aseta se puhtaaseen paikkaan, missä ei ole tomua. Anna

lapsen juoda sitä hiukan haaleana. Piimää ei voi suositella niin

pienille lapsille, kaikkein vähimmin vanhaa, sinisen hapanta piimää, -

siitä saattaa seurata hirvittävä vatsatauti. Voi kyllä tapahtua, että

terveet ja vahvat vuoden vanhat lapset voivat syödä oikein hyvää

viilipiimää, kun se on piimittynyt lyhyessä ajassa, niin ettei se ole

vanhaa eikä kovin hapanta, ja kun se on aivan puhdasta - säilytetty

puhtaassa tomuttomassa paikassa. Mutta semmoinenkin maito voi olla

vaarallista pikkulapsille kaupungeissa- Maalla sietävät pikkulapset

paremmin viilipiimää, koska siellä tuskin on mitään baktereita; - se

muuttaa kaiken. (Suuremmille lapsille sopii semmoinen äkkiä piimittynyt,

puhdas viilipiimä - hienoksi murennetun hyvän ruokaleivän tai korppujen

ja pinnalle sirotellun sokerin kanssa - erittäin hyvin). Hyvä

ruokaleipä, varsinkin hyvä kauraleipä, on mitä terveellisintä leipää

sekä lapselle että aikuiselle. Mutta sen tulee olla puhtaasti

valmistettua ja hyvästi paistettua. Parasta on paahtaa sitä vähän

uunissa tai puhtaalla hellalla, ja pudistaa irtonainen , raaka jauho

hyvästi pois, ennkuin murennat sen maitoon tai annat lapselle. Niin pian

kuin lapsella on tarpeeksi hampaita purrakseen ruokaleipää, voi sen

aivan hyvin muutamilla aterioilla saada sen kovana. Jos sille levitetään

vähän voita ja silloin tällöin pannaan hiukan juustoa, joka ei saa olla

hapanta, niin tulee se maistumaan erinomaisen hyvältä. Muilla aterioilla

paloittelet sen keitetyn, haalean maidon sekaan. Munien asemesta,

silloin kun ne ovat liian kalliita, voit käyttää enemmän kalaa,

huokeampiakin lajeja, kun ne vaan ovat tuoreita, mutta elä koskaan osta

puoliksi pilaantunutta ruokaa lapsille! Anna niille kernaammin

ainoastaan maitoruokaa. Keitä kala kohtuullisen suolaisessa vedessä ja

perkaa siitä hyvästi nahka ja ruodot. Jos kala on rasvaista - katso,

muodostuuko keitinveteen rasvasilmiä - niin voit sekoittaa siihen vähän

kuivaa leipää, sen sijaan että antaisit lapselle voileipää. Kalapyörykät

eivät ole kovin kallista ruokaa, jos vaan on aikaa niitä valmistaa,

mutta kaupungeissa voidaan niitä ostaa valmiina jokseenkin huokealla:

5-6 pennillä kappale, ja kaksi pyörykkää riittää hyvin 1½ vuoden

vanhalle lapselle. 10-12 penniä voinevat toki useimmat uhrata lapsen

päivälliseen. Muuten luulen, että säilyke-kalapyöryköitäkin voidaan

käyttää, kun ne otetaan ehyestä säilykelaatikosta ja keitetään heti, kun

laatikko avataan. (Säilykkeet, jotka ovat kauan seisoneet avatussa

laatikossa, ovat vanhingollisia sekä

lapsille että aikuisille). Säilykkeiksi laitettuja lihapyöryköitä ja

lihakakkuja ei sinun sitävastoin pidä antaa lapselle, paitsi jos ne ovat

jotakin erityistä lajia, ilman mausteita. Tavalliset lihasäilykkeet ovat

nimmittäin niin kovasti maustettuja (pippurilla, inkiväärillä,

muskotilla), että aika-ihminenkin usein saa niistä rinnan korvennusta.

Ja väkevät mausteet ovat vahingollisia lapsille useamassa kuin ydessä

suhteessa. Niinkuin jo edellä mainitsimme, ei lapsella ole mitään

kiirettä saada liharuokaa. Mutta jos sinä sen suuremmaksi tultua voit

hankkia sille vähän vasikanlihaa, joka voi olla huokeata keväällä (ei

vastasyntyneen vasikan lihaa, niinkuin jo sanottiin, sillä se on kovin

vaikeasti sulavaa ja voi aiheuttaa ankaran ripulin), tai vähän nuorta

lampaanlihaa, joka on huokeata syksyllä, niin on se hyvä asia. Hiukan

suolattua sekä vasikan että lampaan lihaa, joka ei ole ollut

suolavedessä viikkoa kauempaa, voivat pikkulapset myöskin syödä. Sitten

on sinun tiedettävä, että keitetyt ruoat ovat terveellisimpiä ja

helpommin sulavia kuin paistetut. Jos esim. talon aikaihmisille

paistetaan kalaa, niin saanet kai siitä jonkun palan keitetyksi

lapselle. Missään tapauksessa et saa antaa lapselle paistettua nahkaa,

sillä se on aivan sulamatonta. Sahtisoppaa kuoritusta maidosta ja

siirapista voivat luullakseni useimmat hankkia pienille lapsillensa.

Korppujen asemesta voidaan sopassa myöskin käyttää hyvin paistettua

ruokaleipää. Kahvia, teetä, olutta, viiniä ja muita väkeviä aineita et

luonnollisesti saa koskaan antaa lapsille, sen kai tiedät. Sinä voit

turmella heidän terveytensä koko heidän elinajakseen, jos käytät niitä

alituisesti. Eivätkä ne aineet suinkaan ole huokeampia kuin maito

(ainakin kuorittu), minkä vuoksi sinä siis niitä käyttäisit? Anna lapsen

saada maitonsa ja maitoruokansa koko kasvamisaikansa; se on paras ja

luonnollisin ravinto.



Seitsemän vuoden ikäisenä tuotiin diakonnissalaitokseen Mikko niminen

poika, jonka entisyys oli ollut seuraava. Pojan ollessa toisella

ikävuodellaan huomattiin hänessä kouristuskohtauksia. Näitä pelkäsivät

sekä äiti että muut. Tämän takia, ja kun lapsi itki öisin, pidettiin

häntä koko kesä yksinään ruumenhinkalossa tallin ylisillä. Sitten jäi

pienokainen tätinsä hoidettavaksi. Tämä piti häntä enimmäkseen yksinään

riihessä ja saunassa. Kerran kun muuan henkilö tuli saunaan

hierottavaksi, käski täti poikaa ulos talvi-ilmaan, niin paitasillaan

kuin tämä olikin, ja kun poika ei tahtonut mennä, potkaisi täti hänet

ulos: "Vai etkös mene, senkin heittiö!" Toisen kerran huomattiin, ettei

Mikolle kello 1 päivällä vielä oltu annettu yhtään ruokaa. Eräänä kesänä

oli poikaa pidetty jalasta kytkettynä petäjään, jonka ympärillä lampaat

oleskelivat. Ainoa sana, minkä lapsi sentähden siihen asti oli oppinut,

oli "Mää". Naapurit menivät surkeudesta kertomaan

kansakoulunopettajalle. Kun opettajan naiset tulivat saunalle,

jossa lapsen piti olla, näkivät he nokisen lapsen käden pistävän ulos

ikkunan aukosta, ja sisään astuttuaan löysivät he lapsen mustana liasta

ja aivan alastomana, paitsi että vyötäisille oli sidottu vaaterepale.

Mutta ei ollut vielä tämäkään surkeuden loppu. Kun seuraava päivänä

opettajan rouva tuli hevosella noutamaan lasta heidän luokseen ja pyysi

isää nostamaan pienokaista kärryihin hänen syliinsä, tuli vedet läsnä

olevan äidin silmiin. "Siksikö itkette, että vien lapsenne?" "En minä

sitä itke", vastasi äiti, "on sitä muutakin itkettävää. Jälestäpäin

selitti hän, että kun isä nosti pojan kärryihin, piti hän ensi kertaa

eläessään lasta sylissään. Laioksessa edistyi poika siksi paljon, että

kunnanmiehet katsoivat voivansa ottaa hänet pois. Kotipitäjässä Mikko

Annettiin erään mummon hoidettavaksi. Kun tämä ei jaksanut aina

vartioida vilkasta poikaa, kytki hän hänet entiseen tapaan petäjään,

jonka ympärille maahan muodostui renkaanmuotoinen ahkerasti tallattu

polku. Eräänä päivänä oli Mikko kadonnut.

Turhat olivat kaikki etsimiset. Myöhään talvella löydettiin

metsälammikön jäästä vesihyönteisten pahasti syömä ruumis. Tämä oli

Mikko-paran loppu. Mutta vihdoinkin selvisi asianomaisille, ettei

tälläinen hoito kelpaa. Mikon kova kohtalo sai aikaan sen, että suureen

kuntaan saatiin vaivaistalo.



Mikolla oli laitoksessa Antti niminen toveri, joka hänkin ennen

laitokseen tuloa oli saanut kokea uskomattomia. Kun isä, joka oli

epäsiveellinen renttu, lopulta hylkäsi kurjan perheensä, oli äidin

poikineen elettävä vieraan tuvassa. Mutta kun poika sai

kaatumatautikohtauksensa, ajoi isäntä heidät usein ulos kylmään yöhön,

ja silloin he pakenivat lammaskarsinaan, jossa lampaat, laupiaammat kuin

ihmiset, antoivat heidän maata rauhassa pehkujen alla.



Tultiin mökkiin, joka sijaitsi 10 kilometrin päässä kirkolta jokien ja

soiden takana, joitten yli kesällä kuljettiin reellä. Kooltaan oli mökki

noin pari syltä kumpaankin suuntaan. Lattiana oli paljas maa, paitsi

keskellä muutama palkki. Mökissä asui 10 henkeä. Isä oli kuuro ja sokea,

äiti joka viikko sairaana, yksi pojista raumatisminen siihen määrin,

ettei kyennyt juuri mihinkään. Toisen pojan keuhkotautinen vaimo oli

vastikään kuollut, synnytettyään lapsen, joka jäi eloon, mutta oli kuin

luuranko. Tytär oli raajarikko, jäsenet liikkumattomat, selkäranka

jäykkä, kalvoinen 9 cm ympärysmitaltaan, kooltaan kuin 10-vuotias,

vaikka ikää oli jo 26 vuotta. Tässä joukossa eli sitten vielä

vähämielinen poika.



Ylärivissä olevat Niilo (keskellä) ja Armas olivat suurista kirkkaista

silmistään huolimatta umpisokeat ja lisäksi kaatuvatautiset ja

mielenvikaiset. Vasemmalla istuva Erik tekee aamusta iltaan samoja

vilkkaita liikkeitä, ei puhu eikä ymmärrä mitään. Jotta hänet

valokuvaushetkeksi olisi saatu pysymään hiljaa, on Walter, joka hyvin

itsetietoisena pitää itseään laitoksen vanhimpana oppilaana, asettunut

porraskaiteen taakse pitämään Erikiä kädestä. Eturivissa on vasemmalla

ennen mainittu Aatin toveri Yrjö sidotuin käsin ja Kalle, joka hänkin

oli niin rampa, ettei pystynyt ollenkaan liikkumaan. Kalle oli kiltti,

ahkera poika, joka yhä tutki raamatunhistoriaansa. Lopulta hänet

päästettiin Herran Ehtoollisekin oikein kirkossa muitten mukana. Lienee

se ollut unohtumaton hetki Kallen elämässä.



Lantion sisäkalvon tulehdus eli lapsivuodekuume.



Lausun vavisuttavan, kauhistuttavan sanan mainitessani

lapsivuodekuumeen, sillä sen julmempaa lyhytaikaista tautia ei ole. Itse

tuo hirvittävä isorokko, joka runtelee ihanimman ihmisiolennon eläväksi

mädänneeksi läjäksi, ei ole sitä kammottavampi. Lapsivuodekuume leikkaa

lahjomattoman Atropoksen tavoin armahtamatta poikki sen elämänlangan,

jota Clothe ja Lachesis vielä kauvan olisivat tahtoneet kehrätä. -

"Äsken lapsen synnyttäneen naisen kuolemassa on jotain niin surullista,

vastasyntyneen avuttomassa tilassa jotan niin sydäntä särkevätä - onhan

häneltä ijäksi riistetty oman äidin rakkaus ja hellä hoito - että

kylmimmänkin sydämmen täytyy sulaa sitä nähdessään. Tuntuu melkein

pyhyyden häväistykseltä, että synnyttäjävaimon täytyy kuolla". Näin

lausuu eräs Filadelfian professori Meighs tästä taudista, jonka pelkkä

mainitseminen vavisuttaa pelkäämättömintäkin sydäntä. Tämä tauti on emän

ja sitä ympäröiväin kalvoin tulehdus, ulottuva koko siihen

kalvokudokseen, joka verhoaa vatsanalusonteloa ja usein myöskin lantion

kaikkiin sisälmyksiin. Se alkaa tavallisesti kolmannen ja yhdeksännen

vuorokauden välillä synnytyksen jälkeen. Sitä ennen sairas on saattanut

näyttää aivan terveeltä, kun hän, äkkiä, usein ilman näkyvää syytä saapi

vilunväreitä. Ne kulkevat edestakaisin selkärankaa myöten. Vaatteet

eivät lämmitä. Melkein yhtaikaa vilutaudin kanssa ilmaantuu ajoittaisia

emänpolttoja, ja jos ei mitään muuta tautia liity tähän, voipi niitä

helposti luulla jälkipoltoiksi. Niitä seuraa kumminkin usein hellyys ja

kipu lantiossa, vatsanalus paisuu ja pingoittuu, säääret koukistuvat

vähentääkseen pingotusta, sairas ei kärsi vaatettenkaan painoa. Maito

kuivuu, jälkijuoksu lakkaa, päänsärkyä, polttavata janoa, korkeampi

ruumiin lämpö ja nopea, vapiseva eli hyppivä suonentykytys ilmaantuu.

Kaikkia näitä kipuja tuottavia oireita seuraa suuri mielen levottomuus

ja kärsivä ilme kasvoilla. Musta rengas muodostuu silmäin ympärille,

jotka ovat kuopallansa, nenä teroittuu ja huulet ovat väännyksissä,

kasvot ovat tulipunaiset tai peräti kalpeat. Tämän kauhistuttavan taudin

kulku on sangen nopea. Ei ole harvinaista että sairas kuolee 36-48

tunnissa taudin alusta, muutamat kuolevat 8 tunnissa. Se on heti

parannettava, muutoin se käypi voittamattomaksi. Tämmöinen tauti

kiiruhtaa raivokkaasti käänteeseensä, jonka jälkeen kaikki lääkkeet ovat

tehottomat. Minua kenties moitittanee siitä, että raskaan

mielikuvitukselle olen kuvaillut tämän taudin kauhuja. Hänen hoitajansa

tulee olla varuillaan tämän suhteen eikä peloittaa häntä ilmoittamalla

huonointa päätöstä. Mutta kahdesta syystä häntä on edeltäkäsin

varoitettava: Ensiksi, jotta hän heti haetuttaisi lääkärin. Ja toiseksi,

että hän tuntien taudin syyn voisi sitä välttää. Älä vitkastele

ainoatakaan silmänräpäystä lääkärin noutamisessa. Oireittein esiinnyttyä

lykköäys tietää samaa kuin itsemurha. Lääkäri saapi mieluummin kymmenen

kertaa saapua ilman aihetta hermoisviluväreen tai jälkipolttojen tähden,

jos semmoinen erehdys satunnaisesti olisi tapahtunut, kuin että

laiminlöisitte ilmoittaa hänelle lapsivuodekuumeen kohtauksen.

Parantuneiden menettelytapain avulla puheenalainen tauti nykyään päättyy

onnellisesti useammin kuin ennen. Taudin syyt ovat: 1. Synnytinten

tulehtunut tila ennen synnytystä. Jos se on hedelmäruoan käyttämisellä

poistettu, niin ei tarvitse mitään pelätä. 2. Häränjyvän käyttäminen

synnytyksessä. Lapsivuodekuumeella häränjyväsynnytyksen jälkeen on

sangen nopea kulku ja se päättyy pian kuolemanvihoihin. Jos tätä

lääkettä lakattaisiin käyttämästä, niin lapsivuodekuumeet harvenisivat.

3. Varomattomasti pidettyjen koneiden aiheuttamat ruhjehaavat ja

sysäykset synnyttävät tulehduksen. 4. Ulostuttavain, vahvistavain ja

kiihoittavain aineiden ja muiden synnytyksen jälkeen käytettäväin

lääkkeiden nauttiminen. Lapsivuodekuumeen syiden välttäminen on jokaisen

naisen omassa vallassa. Jotkut uudemman ajan tutkijat väittävät, että

lapsivuodekuume ei ole mitään muuta kuin verenmyrkytystä (pyaemia) ja

ettei sitä voida välttää. Mutta miten on selitettävissä se seikka, että

se niin silminnähtävin harvoin kohtaa hygieeistä elämää noudattavia? Ja

mies se, että kaikki lääkärit, jotka vaativat valmistelevaa hoitoa, niin

harvoin pratiikissaan sitä tapaavat? Toiset väittävät sen tarttuvan,

tarttuvan lääkärin ja hoitajan kautta. T:ri W. S. Playfair Lontoosta,

joka sanoo tätä tautia lapsivuoteen septikepiaksi, lausuu: Uudempien

tutukusten koko suunta osoittaa aivan selvästi, että lääkärit ovat

antaneet tämän taudin harvinaisen raivokkuuden ja ankaruuden vietellä

itsensä pitämään sitä jonakin lapsivuoteeseen erityisesti kuuluvana,

vaikka se on syövyttävä tauti, joka ei ole mitään muuta kuin kirugeille

niin hyvin tunnettu verenmyrkytys (pyaemia) eli septikemia. - Jos tämä

pitää paikkansa, niin on myönnettävä että nimi "lapsivuodekuume", joka

muistuttaa kuumeista semmoisia tyygus ja tyfoidikuume on eksyttävä ja

olisi poistettava käytöstä, koska se vain käsityksiä hämmentää. - Tämän

teoriian mukaan n. s. lapsivuodekuume syntyisi siitä, että septisiä eli

syövyttäviä aineita imeytyy synnytyselimiin. Myrkky ei tarvitse olla

millään tavalla omituista, sillä mikä mätänevä aine hyvänsä, joka on

synnytyselimissä syntynyt tahi niihin ulkoapäin tullut, voipi aivan

niinkuin kirurgisessa pyaemiassa, aikaan saada tämän sairaudentilan.

Vatsakalvon tulehdusta on hoidettava nopeasti ja perinpohjaisesti. Saata

sairas niin pian kuin suinkin hikoamaan. Aseta useita höyryäviä tiilejä

tai keitettyjä maissintähkiä hänen ympärilleen. Taajat kuumat perä- ja

emätinruiskeet vaikuttavat hyvää. Jos kuolemanvihat uhkaavat, ehkäistään

ne usein hiiva- ja puuhiilikääreillä. Ota hyvää hiivaa, valmista taikina

yhtä monestä osaa maissi- ja grahamjauhoja. Kun se on noussut, pannan 2

ruokalusikkaa hiiltä litraan mainittua taikinaa, levitetään isolle

liinalle, peitetään harsealla vaatteella ja kääritään koko vatsanaluksen

ympärille. Sitä on usein muutettava ja se ei saa kuivaa. Miedosta

karbolivedestä tehty peräruiske joka kolmas tunti. Ravintona on

käytettävä kuumaa maitoa tai kauralientä, johon saapi panna pieniä

jääpalasia. Jos näitä ohjeita tunnollisesti noudatetaan ja sopivia

lääkkeitä käytetään, niin useimmat tapaukset päättyvät onnellisesti.

Joskin tämä tauti osoittautuisi septiseksi myrkytykseksi, niin elinten

terve tila kumminkin estää sen vieraan aineen imeytymisen, joka näyttää

olevansa myrkkyä. Kaksikymmenvuotisen praktiikin kuluessa ei ole

ainoataan tapaturmaa sattunut paitsi sairaalassa. Minun kokemukseni

vahvistaa tässä ilmaisemani mielipiteet, että luonnollinen elämä ja

luonnolliset tavat lääkkeiden ynnä koneen välttämisen ohella melkoisesti

auttavat lapsivuodekuumeen ehkäisemiseksi.



Tiltun elämäntarina.



Tiltu oli 8-vuotias katutyttö, kun poliisi otti hänet talteen ja

toimitti hänet Sortavalan diakonissalaitokseen hoidettavaksi. Tyttö

saatiin kiinni, kun hän raivokohtauksen huumaamana oli juoksemassa

merenrantaa kohti, ja kun oma koti oli perin kurja, oli lapsiraukalle

saatava hoitoa muualta. Tiltu lienee syntyessään ollut sellainen kuin

muutkin lapset. Mutta kerran kun tyttö oli äidin sylissä, löi isä

juovuspäissään äitiä, ja siitä toisella ikävuodella oleva pienokainen

säikähti niin, että silloin lienee saanut sen vamman, joka loppuijäksi

teki hänestä ruumiillisesti ja henkisesti viallisen lapsen. Sekä tauti

että huono ympäristö turmelivat tytön pienestä pitäen. Jo

kahdeksanvuotiaana oli hänellä kehittyneet katulapsen tavat. Tiltu

valehteli ja varasti, kuleksi ja kerjäili, ja rivossa puhetavassa hän

veti vertoja vanhoille katusankareille. Ei ollut tytön kesyttäminen

uudessa kodissa helppoa. Kadulla opitut tavat eivät hevillä hänestä

lähteneet, semminkin kerjääminen. Väsymätön hän oli ahdistamaan

pyynnöllään; "Antakaa viis´ penniä". Alussa oli hän myös paha

karkailemaan ja varsin itsepäinen. Kummastellen uusia tapoja hän kerran

kysyikin: "Pitääkö Sortavalassa totella heti"? Erittäin olivat

pienokaisessa kehittyneet leipähuolet. Aina hän pelkäsi ruuan

loppumista, ja kun pelko näyttäytyi turhaksi, hän kerrankin kimakalla

äänellä lausui ilmi ihmettelynsä: "Asuuko Sortavalassa vain rikkaita

ihmisiä, kun ei ruoka koskaan lopu"? "Saako täällä ruokaa ilman

kerjäämistä"? Kerran kun hänen luokseen laitoksen yläkerrasta tli Antti

niminen toinen hoidettava, kysyi Tiltu tiukasti pojalta, mitä hän sinne

tuli. "Tulin sinua kattoun (katsomaan), oli sinua niin ikävä", virkkoi

Antti. "Vai minua kattoon - tänne tulit elätettäväksi", oli tytön

halveksiva vastaus. Rusinasoppa ja paisti oli parasta, mitä Tiltu tiesi.

Kun sitä saatiin sunnuntaina, saattoi hän maanantaista alkaen joka päivä

kysyä: "Joko se sunnuntai tulee, että saisi rusinasoppaa, saako

viis´vaterkkaa"? Uudessa kodissa puhuttiin Tiltulle Taivaasta. Sen hän

käsitti kohta omalla tavallaan. "Saako siellä viis´vaterkkaa

rusinasoppaa? Saako siellä paistia? Saako"? - utelee tyttö. Ja nyt aina

hokemaan Taivaasta. "Täti, ottaako Jumala Taivaaseen, jos minä pyydän"?

"Ottaa". Nyt tyttö kiertelemään pihaa, ääneen rukoillen: "Hyvä Jumala,

olokee Työ niin hyvä ja ottakee minua Taivaaseen. Hyvä Jumala, olokee

Työ niin hyvä" j.n.e. yhtämittaisesti toistaen ehkä tuntikauden. Pihalla

odotti ajuri, ja hartaaksi kävi tämänkin mieli, hänen kuunnellessaan

lapsen yksinkertaista pyyntöä. Oikein tätien hermot pantiin koetukselle,

kun tyttö lakkaamatta ahdisteli kysymyksillään samoista asioista,

semminkin Taivaasta ja rusinasopasta. "Täti, milloin Jumala ottaa

Taivaaseen"? "Täytyy ensin kuolla, ja sitten pannaan kirstuun, niinkuin

Kallukin pantiin", selittää täti. Tämäpä jäi Tiltun mieleen. Eräänä

päivänä on Tiltu kadonnut. Ei löydetä mistään, vaikka kuinka

etsittäisiin. Lopulta oli muutamalla hoitajalla asiaa kellarikäytävään.

Tänne oli työhuoneesta tuotu valmistunut pieni ruumisarkku. Arkussa on

kansi päällä, mutta kannen raosta pistää esiin heiluva käsi. Hoitaja

säikähtää niin outoa näkyä, ettei tohdi mennä perille, vaan huutaa

toisia avuksi. Ja kun joukossa avataan kansi, on arkussa - Tiltu. Eikä

ymmärrä tyttöparka ollenkaan vaatimusta tulla pois arkusta, kun juuri

oli selitetty, että sitä tietä Taivaaseen mennään. Mutta Tiltun

ruumiillinen vamma oli sitä laatua, ettei hänen tarvinnut kovinkaan

kauan odottaa Taivaaseen pääsyä. Yhdeksättä kuukautta oli oltava vuoteen

omana. Monta miellyttävää kohtausta on kerrottu tältä kovalta ajalta.

Mainittakoon vain pari. Joku Tiltun entisistä hoitajista oli lähettänyt

hänelle parin ruskeita villasukkia - ja tästäpä jotakin tuli! Minkä ilon

nuo sukat Tilrulle valmistivatkaan. Tuntui melkein kuin olisi

viikatemieskin viivähtänyt hetkeksi tuota kuvaa katsahtamaan. Rakkaat

sukat riippuivat vuoteen laidalla, ja suuret, loistavat lapsensilmät

niitä säteillen katselivat. "Onko ne Tiltun omat? - Oikein ihka omat? -

Antaako Jumala Taivaassakin niitä pitää? Pyydän Jumalan panemaan ne

päällekin! Hyvä on - oikein omat"! niin livertelee lapsonen ja pieni,

valkoinen kätönen silittämästä silittää rakkaudenlahjaa. Verrattain

valoisaa aikaa oli Tiltulle ollut laitoksessa olo. Mutta oli sielläkin

hänen mielestään puutteensa. Poistunevatko ne Taivaassa? Siinä mielessä

hän eräänä päivänä kysyi: "Tuleeko Ailikin Taivaaseen"? Aili oli

potilasraukka, joka oli paha lyömään. Tiltuparka pelkäsi, että tuo

kiusoittelija mahdollisesti hänkin pääsisi Taivaaseen sielläkin rauhaa

häiritsemään. Myöskin tuumiskeli lapsi, otettaisiinko Taivaassa pois

ohimossa oleva suuri kuhmu, joka varsinkin taudinkohtausten aikana

tavattomasti pingottui. Ei katkennut vähällä heikko elämänlanka. Kauhea

oli kuolinkamppaus. Kahtena vuorokautena oli kohtauksia lakkaamatta,

ensin viiden minuutin väliajoilla ja sitten vain kolmen. Viimeisinä

päivinä ei ollut yhtään kohtauksia. Ja kun silmä oli kuoloon ummistunut,

painui samassa pelätty kuhmu aivan olemattomaksi. Turha oli ollut Tiltun

huoli. Hautausmaalla on laitoksella varsin kauniissa rauhallisessa

metsikössä oma osastonsa. Tänne kätkettiin Tiltun tomumaja. Juhlallinen

oli hetki, kun pappi haudalla johdatti mieleen Tiltun vaiheet. "Nälkää,

sairautta, tylyttä, armottomuutta, ilotonta elämää - siinä Tiltun

lapsuus. Katu oli kouluna. Kerjuu, valehtelu, rivot sanat opittavana. Ja

pian Tiltu siinä koulussa kehittyi. Uusi päivä nousi Tiltu-poloiselle,

kun hän pääsi tänne uuteen kotiin, hellien tätien hoitoon. Nyt ei

tarvinnut talven tuiskuun ja pakkaseen lähteä kerjäämään, eikä ruoka

kesken loppunut. Vieläpä Tiltu sai täällä kuulla kolmannesta kodista,

jonka tädit sanoivat olevan hyvän Jumalan luona Taivaassa. Vähän Tiltu

siitä ymmärsi. Siitä hän vain tahtoi tulla vakuutetuksi, ettei siellä

ole kipua eikä ruuanpuutetta". - - "Nyt saa Tiltu kasvoista kasvoihin

nähdä Jeesuksen ja kokea, että Taivaassa on paljon parempaa ja ihanampaa

kuin hän koskaan osasi kuvitellakaan", päätti pappi puheensa.



Aati.



Aatin täydellinen nimi oli Johan Adolf Hyhta. Kotoisin hän oli Kemun

maaseurakunnasta. Sortavalan diakonissalaitokseen tullessaan hän oli jo

45 vuoden ikäinen, mutta käsitykseltään lapsen tasolla. Asuintoverikseen

hän sai Yrjön, joka oli jaloistaan niin rampa, ettei hän voinut kävellä

eikä edes kontata, vaan päivät päästään istui hänelle varustetussa

nojatuolissa (kuva 7), ja niin kehittymätön, ettei puhunut eikä

syöttämättä syönyt, eipä edes aluksi osannut ruokaa pureksiakaan.

Lisäksi häntä vaivasi jonkinlainen

kouristus, jolloin hän pahasti huitoi käsillään ja repi itseään. Aati

itse taas oli kaatuvatautinen ja tuntuvasti mielenviassa, mutta sävyisä

luonnoltaan ja hurskas mies, joka ahkerasti rukoili Jumalaa varjelemaan,

kun tulee "Se joka kummittelee", tarkoittaen tällä omituisella

lauseparrella kaatumakohtauksiaan. Aati oli ennen ollut seppänä ja takoi

vieläkin laitoksen pajassa hyvänpuoleisesti. Kun kiittelit häntä

työstään, sait vaatimattoman vastauksen: "Ei ole yhtään, joka hyvää

tekee". Sittemmin hänestä kehittyi pyykinpesijäin vakinainen apulainen

veden ja puitten kantamisessa. Tähän lienee häntä lisäksi houkutellut

saamansa osuus pyykinpesijäin kahvipannusta. Oli jonkinmoinen valonpäivä

Aatille, kun Yrjö tuotiin ja pantiin asumaan hänen kanssaan. Suurella

mielenkiinnolla hän seurasi Yrjön liikkeitä ja hoitoa, säälillä kertoen

sekä lääkäreille että muille, miten Yrjö paralla on samanlainen tauti

kuin hänelläkin. Mutta miksikä niin hyvää miestä ollenkaan pidettiin

laitoksessa. Oli siihenkin pätevät syynsä. Tuolla rotevalla miehellä oli

varsin vaikeita taudinkohtauksia ja omat itsepäiset tapansa. Kerrankin

Aati raivon valtaamana juoksi ympäri pihan suuri leipäveitsi kädessä.

Pahempien kohtausten sattuessa hän oli päiväkausia pidettävänä lukon

takana. Mutta terveempänäkin hän oli varsin itsepäinen. Sepäntaitonsa

tuli oikein kiusaksi, sillä valmistamillaan tiirikoilla hän aukoi mitkä

ovet hyvänsä, ja kaikki paikat hän nuuski. Ilman hiljaista touhua hän ei

viihtynyt, mutta hän teki ainoastansa mitä itse tahtoi ja mieluummin

sellaista, josta oli odotettavissa jotain etua itselleen. Kun joskus

yritettiin murtaa tuota tahtoa, oli vankan miehen vastarinta pelottava.

Kun hän tutustui ympäristön mökkiläisiin, käytettiin tuttavuus pieniin

ansiomahdollisuuksiin laitoksen aineitten kustannuksella. Ei Aatia

suotta oltu lähetetty laitokseen. Liian vaikea hän olisi ollut

yksityishoidossa pidettäväksi, ja varmaan hänestäkin siinä tapauksessa

olisi tullut noita surullisen kuuluisia koppilaisia, joille aukosta

työnnetään ruoka ja jotka eläimellisessä olossaan tylsistymistään

tylsistyvät, kunnes kurja elämä sammuu. Erääksi yöksi ei Aatia kuulunut

kotiin. Mentiin etsimään, ja jonkun matkan päästä laitoksesta hänet

löydetiin metsäpolulla suullaan makaavana - hengettömänä. Mitään

loukkaantumisen merkkiä ei näkynyt, joten arvatenkin halvaus oli tehnyt

hänestä lopun. Oikuistaan huolimatta jätti Aati hauskan muiston

laitokseen, ja sopii uutta hoitolaa hyvin nimittää hänen nimellään.

Aateja varten on Aatila suunniteltu.



Mies löi kolmen wuotiasta poikaansa kepillä kaksi tuntia koettaen niin

saada hänet lukemaan rukouksiansa; poika kuoli tästä. Minkähänlaisia

omatunnon waiwoja tämä isä joka on taitawa, siwistynyt ja arwossa

pidetty mies, sai kärsiäkään, mitkähän raiwoisat katumushenget häntä

soimasiwatkaan pimeän elämänsä loppuun asti. Älä lyö lastasi, ennenkuin

olet tarkoin sitä asiaa punninnut.



"Kansan Ystävä" 8.4.1882.



Keinoja, joilla saa lapset itsepäisiksi.



Tee kaikki, mitä he vaativat!



Herra Kaleva oli jo kymmenen vuotta ollut lapsettomassa avioliitossa

rakkaan vaimonsa kanssa. Vihdoin tuli hänen ja rouva Kalevan suureksi

iloksi pikku Heikki tähän maailmaan. Hänen vanhempansa arvelivat nyt

olevansa velvolliset käyttämään kaikki vallassaan olevat keinot

voidakseen oikein huolellisesti hoitaa rakasta, ainokaista lastansa. He

eivät siis vain lellitelleet häntä, kuten tavallista on, vaan he

koettivat myös kumpikin kaikessa olla hänen mielikseen, jotta tuo

lapsi-kulta ei vain mitenkään pahastuisi. Jos hän tavoitteli jotakin,

niin oli se annettava hänelle. Hänelle tuotiin koira ja kissa, hänen

annettiin maistella kaikkea, annettiinpa hänelle veitsi ja haarukkakin,

kun ne ensin oli pistetty tuppeen, niinpiankuin hän vain ojensi kätensä

niitä kohden. Jos jokin oli hänelle vastenmielistä, niin oli se heti

vietävä pois, ja kolme palvelustyttöä ajettiin pois talosta, kun

arveltiin, että lapsi ei voinut sietää heitä. Pikku Heikki alkoi nyt

juoksennella - mutta ei koskaan sinne, minne äiti tai palvelustyttö

tahtoivat häntä viedä, vaan sinne minne häntä itseänsä huvitti. Huu,

huu-huu! huusi hän aina, veti taluttajatartaan kädestä jotakin määrättyä

paikkaa kohden, ja tämän täytyi seurata häntä. Niin vaelsi hän tuokiossa

huoneestaan talon, pihan ja puutarhan lävitse ja sieltä jälleen kaikkia

rappuja ylös viimeiseen kerrokseen. Kerran oli kellari avoinna, heti

tahtoi Heikki sinne, ja kun palvelustyttö kielsi sen häneltä, alkoi hän

hirvittävästi ulvonnan. Hiljaa, hiljaa! sanoi tyttö, kellarissa on

pimeätä. Tule, mennään kanan luo! Katsopa Heikki, noita kilttejä

kananpoikia! Tipu, tipu! Tulkaa, pikku tipuset, Heikin luo! Mutta se ei

auttanut mitään, Heikki taivuttautui taapäin, huusi, polki jalkaa -

silloin saapui huolestunut äiti juoksujalkaa paikalle. Mikä on hätänä,

mikä on hätänä? kysyi hän. Mitä tuo tuhma ihminen onkaan tehnyt! En

mitään, rouva Kaleva! Pikku Heikki tahtoo kellariin ja enhän minä

todellakaan voi - katsokaahan vain, kuinka hän käyttäytyy. En

tosiaankaan voi häntä enää pidellä. Antakaa lapsi tänne! Sytyttäkää

kynttilä! Hiljaa, Heikki. Kellariinhan sinä tahdot? Niin, niin! Ja nyt

mentiin alas kellariin. Tytön täytyi kulkea edellä ja valaista

kynttilällä. Portaiden puolivälissä pälkähti Heikin päähän kääntyä

takaisin. Hän kääntyi - äiti ja palvelustyttö kääntyivät mukana, ja nyt

mentiin jälleen portaita ylös vierashuoneeseen. Heikki oppi puhumaan. Ja

jokaista sanaa pidettiin käskynä, jota koko talon tuli totella. Kun

pöydässä asetettiin jotakin ruokaa hänen eteensä, kuultiin tavallisesti:

"Tuota minä en tahdo". "Mitä sitten, hyvä lapsi"? "Minä tahdon tuosta palasta

tuolla". "Kas tässä, Heikki, tämä on siitä"! Sekään ei maistu. "Ei, mitä

sinä haluaisit"? "Minä tahdon leivosta! Leivosta"! "Sitä ei ole". "Mutta minä

tahdon leivosta". "Rauhoituhan. Huomenna, silloin leivon sinulle oikein

hyvän kakkusen". "Mutta minä tahdon nyt leivosta". "Mitä me nyt teemme

lapselle? - Kaisa, siinä on teille raha: noutakaapa lapselle jokin

leivos". - "Siinä, lapseni, on leivosta! Onko nyt hyvä"? "On. Minua

janottaa". "Lapsi-parka! Tahdotko olutta vai maitoa? Minä tahdon kahvia".

"Ja sitä ei ole vielä valmiina! Nopeasti, tehkää tuli kahvipannun alle!

Hiljaa, hiljaa"! "Tuleeko kahvi sitten pian"? "Kohta, kohta"! "En minä huoli

kahvista. Minä tahdon olutta, olutta! Äiti, olutta"! "Kas, tässä on

olutta"! "Se ei ole minun lasini. Minä tahdon oman lasini". "Katsokaahan,

kuin lapsi on viisas. Ajatelkaas, heti tietää, että se ei ole hänen

lasinsa! Tässä, Heikki, tässä on sinun lasisi". Niinkuin pöydässä kävi

aina muulloinkin. Vaatteet, makuuhuone, palvelusväki, seura, kaikki oli

valittava hänen mielensä mukaan. Nyt on hän täysikasvuinen ja yleisesti

tunnetaan hänet nimellä: itsepäinen Kaleva. Kolmesti on hän jo vaihtanut

asuntoa. Joka vuosi on huoneet paperoitava toisin ja uunit laitettava

uudesti. Yhden vaimon on hän jo kiusannut kuoliaaksi, ja toinen - no,

hänkään ei taida enää kauan kestää. Palvelustyttöjä on hänellä

tavallisesti neljä kuusi vuodessa, ja hänellä itsellään, jos oikein olen

arvannut, on tuskin kahta vuotta elinaikaa jäljellä. Koko maailma on

hänen mielestään aivan hullusti järjestetty - ja sellainenhan on omansa

suututtamaan ihmisen kuoliaaksi.



Keinoja, joilla saa lapset tunteettomiksi luonnon kauneudelle.



Toru heitä, jos he tahtovat tarkastella luontoa, ja koeta kaikenlaisilla

lupauksilla estää heitä siitä!



Pikku Matti ei saanut kaupungissa nähdä kauniista luonnosta muuta kuin

kadun levyisen kaistaleen taivasta, sillä hänen isänsä, joka oli

käsityöläinen, asui kapean kadun varrella pikku talossa, missä ei ollut

minkäänlaista pihapuutarhaakaan. Kun sitten isä kerran otti hänet

mukaansa metsään, oli se hänelle sanomaton ilo, sillä kaikki siellä oli

uutta. Hän löysi sieltä milloin kukan, milloin madon, milloin linnun,

jotka kaikki kiinnittivät hänen huomiotaan. Siellä hän hyppi isän

perässä ja huuteli: "Isä, isä, katso, miten suloinen kukka! Kuinka soma

pikku lintu"! Mutta isä vastasi joka kerta tylysti: "Mitä siinä nyt

ilveilet! Etkö sinä muka ole milloinkaan nähnyt kukkaa tai lintua"?

Kerran hän löysi suuren toukan, nosti sen hämmästyneenä maasta ja näytti

sitä isälle. "Katsohan", hän sanoi, "tuota suurta matoa, jonka minä

löysin"! Mutta isä sanoi: "Hyi, mikä ilkeä otus! Heitä se maahan! Tallaa

se kuoliaaksi! Se voisi liata sinut"! Kun Matti pysähtyi ihmettelemään

kaikkea, mitä näki, niin hän tietysti usein jäi jälkeen, joten isän oli

odotettava, kunnes poika tavoitti hänet. "Tule toki nopeammin,

auttamaton nulikka! Ellet kävele nokkelammin, niin varo! Saat toisella

kertaa varmasti jäädä kotiin"! Silloin Matti taas juoksi vähän aikaa

isän vierellä, mutta halu tarkastella kaikkea, mitä hänen ympärillään

oli, oli vastustammattoman suuri. Tuskin oli isä ottanut montakaan

askelta, kun Matti näki sammakon hyppivän tai kuuli heinäsirkan

sirittävän - ja siinä hän taas seisoi. Lopulta isä kyllästyi siihen,

otti häntä kädestä ja talutti kerallaan. Ja kun poika siitä huolimatta

katsoi milloin sinne, milloin tänne, niin isä puhui hänelle tavallisesti

seuraavaan tapaan: "Kävele pois, kävele pois! Kun sinä astelet

reippaasti, niin saavumme pian kylään. Siellä on toki sinullekin

mieluisempaa kuin täällä tyhjässä metsässä. Majatalosta minä pyydän

kahvia ja käsken sekoittaa kermaan munaa, niin että se tuskin kannusta

juoksee". "Ja saanko minäkin siellä jotain"? "Se on selvää! Sinä saat

kaksi munankuorta. Kävele nyt, jatka vain, juokse! Sitten minä annan

paistaa sinulle pari makkaraa, saatpa oluttakin, niin että sinulle tulee

oikein herkkupäivä". Näillä metkuilla hänen lopulta onnistui kokonaan

tukahduttaa Matin kiihkeä halu ihailla kaunista luontoa ja oppia siten

tuntemaan hyvä, viisas ja voimakas Luoja. Sen jälkeen hän marssi

reippaasti eteenpäin, ajatteli kahvia ja antoi luonnon olla luontona

isän suureksi tyytyväisyydeksi. Nyt hän on aikamies, ja hänen

nauttimansa kasvatuksen jäljet ovat vielä näkyvissä. Hän vaeltaa

kävelymatkoillaan niityillä, metsissä ja viljapelloilla näkemättä niissä

mitään ihmeellistä. Hänen edessään nousee leivonen ilmaan, hänen metsään

astuessaan häntä tervehtii satakielen laulu - hän ei sitä huomaa, sillä

hänen ajatuksensa ovat jo olutkannussa. Kun hänen palatessaan häneltä

kysytään, mitämerkillistä hän näki, niin hän ei osaa sanoa mitään muuta

kuin: "Tänään oli kovin lämmin, niin että siellä oli pakahtua" tahi

"Olut oli erinomaista". Hänen täytyi saada pelata korttia - silloin

hänellä oli kertomista tuntikaupalla. Kerran kuitenkin teki luonto

häneen niin mahtavan vaikutuksen, ettäse kiinnitti hänen huomiotaan.

Täysikuu nousi. Silloin hän huusi: "No voi sun turkkilainen, miten

kaunis kuu! Kuinka se on täyteläinen kuin leivoslautanen"!



Keinoja, joilla lapset kasvatetaan kohtuuttomuuteen.



Huolehdi siitä, että heidän vatsaansa tupataan oikein täyteen!



Rouva Kunigunda arveli olevansa liian ylhäinen hotelemaan lapsiansa.

Sitä varten, ajatteli hän, on olemassa alhainen rahvas. Hän luovutti

siis pikku Aattonsa heti tämän syntymän jälkeen vanhalle,

Sipilla-nimiselle imettäjälle sanoen: "Tässä annan teille Aaton, lasken

hänet teidän sydämellenne. Vaalikaa häntä, hoitakaa häntä kuin olisi hän

oma lapsenne. Minä voin kyllä korvata teille". Ja Sipilla, hyvä, kunnon

nainen, vaali todellakin pikku Aattoa ikäänkuin se olisi ollut hänen oma

lapsensa. Hän oli isoäidiltään kuullut, että pikkulapset eivät osaa

sanoa, mikä niitä vaivaa, eihän siis liioin saattanut tietää, milloin ne

olivat kylläisiä, ja siksi oli niille annettava ruokaa, kunnes ne olivat

pakahtua. Näin sai pikku Aatto alituisesti kolme kertaa niin paljon kuin

hänen pieni vatsansa vaati, minkä vuoksi se jo siihen aikaan paisui

melkoisen avaraksi. Kun hän alkoi puhua, oli hänen ensimmäinen sanansa

joka aamu: "Pullaa"! ja rouva Sipilla kiiruhti hankkimaan sitä hänelle.

Heti kun se oli syöty, meni hän isänsä luo, joka nyt jo kahviaan, antoi

hänelle suukon ja sai siitä - pari kupillista kahvia ja pari kolikkoa

vehnäsen ostoon. Sillä välin oli äiti noussut ylös; tämän luo pujahti

Aatto - suuteli hänen käsiänsä ja - välttämättä piti hänen juoda äidin

kanssa kaakaota ja syödä muutamia pikkuleipiä. Kun tämä oli tehty,

pistäytyi hän aamuvierailulla sukulaistensa luona, missä hänelle

kaikkialla tarjottiin jotain, minkä hän samaten nautti. Sillä välin tuli

päivällisaika. jolloin hän taas pisteli poskeensa hyvällä tavalla.

Iltapäivä kului samoin kuin aamupuolikin, ja nukkumaan mennessään oli

hänellä tapana syödä vielä hieman hedelmiä tai pari rinkilää. Tällä

tavoin kuluivat pikku Aaton ensimmäiset elinvuodet syömiseen ja ruoan

sulattamiseen, ja näin hän saavutti tässä puuhastelussa ihmeteltävän

taidon.



Keinoja, joilla lapsista tehdään herkuttelijoita.



1. Älä kiellä heiltä mitään, mitä he haluavat!



Riikan piti saada ensimmäisenä kaikkea, mitä pöydälle tuotiin. Asia oli

heidän talossa nyt kerta kaikkiaan niin järjestetty. Kun äiti toi

huoneeseen lautasellisen leivoksia, huusi tyttö hänen jälkeensä: "Äiti,

minä tahdon myös leivosta! Anna minulle leivosta"! Ja lempeä äiti sanoi:

"Kyllä, Riikkaseni! Kohta saat leivosta; odotahan hetkinen, minä haen

ensin veitsen". Mutta Riikka ei sanottavasti pitänyt odottamisesta; hän

vaati kiihkeästi: "Minä tahdon nyt leivosta"! Silloin taittoi äiti

toisinaan käsillään hänelle palasen. Kun ruoka tuotiin pöytään, veti hän

tuolinsa siihen, nosti lautasensa vadin viereen, ja äiti antoi hänelle

ruokaa pöytärukousta odottamatta. Mies tosin tahtoi toisinaan saada

hänet vakuutetuksi siitä, että tämä oli kovin sopimatonta, lapsille oli

annettava viimeiseksi, jotta he oppisivat hillitsemään halujansa; mutta

vaimo torjui aina tämän väitteen vastaamalla: "Hänhän on on vain lapsi!

Kun hän rupeaa ymmärtämään, luopuu hän siitä itsestään". Kun vanhempien

luo tuli vieraita, oli itsestään selvää, että tytölle kaadettiin

ensimmäinen kupillinen, ja vieraiden täytyi odottaa siksi, kunnes Riikan

vaatimukset oli tyydytetty. Sitten riippui hän äidin liepeissä ja kysyi

kerran toisensa jälkeen: "Tuotko kohta makeisia"? Heti kun niitä

tuotiin, piti Riikan saada osansa. Mutta se oli pian syöty. Sitten nyki

hän äidin esiliinaa, osoitti lautasta ja sanoikin, kun äiti ei tahtonut

sitä ymmärtää: "Minä tahdon makeisia! Makeisia minä tahdon"! Ja

hyväntahtoinen äiti ojensi hänelle palan toisensa jälkeen tuolinsa

taakse. Vähitellen lakkasi Riikka olemasta lapsi ja hänestä tuli neiti.

Mutta hän ei luopunut niin vain himokkuudestaan, kuten äiti oli luullut.

Heti kun hän näki jotakin herkullista syötävää, herahti hänen suunsa

täyteen vettä, ja hän punoi juonia saadakseen sen haltuunsa. Äidin

täytyi panna häneltä kaikki lukkojen taa; sillä kun hän käänsi selkänsä,

oli Riikka-neiti herkun kimpussa ja kähvelsi sen. Hän oli esim. kerran

leiponut kaakun, kestitäkseen sillä erästä seuruetta. Riika-neiti ei

kuitenkaan jaksanut odottaa sitä hetkeä, jolloin se leikattaisiin, hän

hiipi ruokasäiliöön, tempaisi paistoksen alas ja sulki sisälle kissan,

joka sitten sai ottaa vastaan tulistuneen äidin vihan. Sellaisia juonia

teki Riika-neiti useita, jotka kaikki vähitellen tulivat äidin tietoon.

Tämä mietiskeli, mistä tytön hillitön herkutteluhalu oikeastaan mahtoi

johtua, mutta oikeata aiheitta ei hän koskaan löytänyt, hän kun ei

etsinyt syytä omasta itsestään, vaan ulkopuoleltaan.



2. Anna heidän käsitellä rahoja tiedustelematta kuinka he ovat ne käyttäneet.



Herra Anttinen oli kuullut, että hienoissa perheissä oli tapana antaa

lapsille taskurahoja. Koska hänkin mielellään tahtoi käydä hienosta,

antoi hän samaten lapsilleen sunnuntaisin taskurahaa, ja kun taas tuli

seuraava sunnuntai, maksoi hän jälleen sovitun erän sanallakaan

tiedustelematta, kuinka he olivat entiset rahansa käyttäneet. Nämä he

käyttivät vain pelkkiin herkkuihin, heillä oli alituisesti rusinoita,

manteleita, sokerileivoksia ja muita sellaisia tavaroita. Ensimmäisinä

viikkoina heidän taskurahansa riittivät näihin menoihin. Mutta kun

heidän halunsa kasvoi kasvamistaan ja he myöhemmin oppivat tuntemaan

aina kalliimpia herkkuja, olivat rahat tavallisesti kulutettu loppuun jo

maanantaina. Mitä siis oli tehtävä? He ryhtyivät näpistelemään ja

osasivatkin näytellä oikein hyvin osansa tässä puuhassa. Kun heidän

isällänsä oli runsaat tulot eikä hän itsekään tiennyt, paljonko hänellä

oli kassassa rahaa, saattoivat he vähitellen kähveltää markan toisensa

jälkeen hänen sitä huomaamatta. Se huolimaton ylioppilas, joka panttasi

kaikki tavaransa ja joka jonkin ajan kuluttua velkojensa vuoksi joutui

hyvin ahtaalle, on nuori Anttinen. Ja nainen, joka on huonossa huudossa

sen takia, että hän panttaa vaatteita voidakseen salaa valmistaa

kaikenlaisia hyviä leivoksia, on Julia, josta nyt olen puhunut.

Tuo hyvä Anttinen suree tämän vuoksi miltei kuoliaaksi itsensä ja tahtoo

nyt kaikin mokomin saada tietoonsa, kuka on vietellyt hänen lapsensa.

Hänessä ei ole vikaa, sanoi hän, hän on kasvattanut heitä kaikkeen

hyvään.



3. Kuvaile heille herkut oikein ihaniksi!



Mestari Joppilalla oli laaja sukulaispiiri, jolla aina oli tarjota

jotakin suuhunpantavaa. Milloin kutsuttiin hänet häihin, milloin

ristiäisiin, milloin joihinkin muihin pitoihin, mistä tavallisesti

seuraavana päivänä lähetettiin makeisia ja leivoksia lapsille. Nämä

mestari Joppila jakoi heille niin tärkeän näköisenä, ikäänkuin hän olisi

antanut heille suunnattoman kallisarvoista tavaraa. Kun hän aikoi antaa

pikku Pellervolle tortunpalan, piti hän sitä ensin neljännestunnin

korkealla ilmassa ja sanoi: "Katsohan, Pellervo, mitä olen sinulle

tuonut! Tämä on jotakin oikein herkullista; se vasta hyvältä maistuu,

se! Turkanen, etko nuole suutasi, kun saat näin maketa! Tahdothan kai

sen"? Silloin Pellervon halu vasta oikein yltyi. Hän ojensi kätensä

ylöspäin sanoen: "Voi kyllä, kyllä, kiltti isä! Anna se minulle". Kun

Pellervo näin oli jonkin aikaa haluunsa nääntymäisillään, sai hän

vihdoin tortun. Nyt tuli toisten lasten vuoro, ja näiden suhteen

menetteli hän samoin. Mutta milloinkaan hän ei tehnyt näin antaessaan

heille herneitä tai vesipuuroa. Myös silloin kun hänen pöydälleen

ilmestyi jotakin herkkua käyttäytyi hän kummallisesti. "Ah"! oli hänellä

tapana sanoa, "Tämäpä vasta on oivallista, tänään vetelemmekin oikein

napamme täyteen". Tällä tavoin lapset oppivat ajattelemaan, että

ihmisellä ei ole mitään suurempaa onnea kuin nauttia jotakin herkkua,

että leivokset ja mutkikkaasti valmistetut ruoat ovat muka parempia kuin

yksinkertaiset vihannekset. Koska kerran jokainen ihminen kaipaa onnea,

niin syntyi mestari Joppilan lapsissa pakostakin polttava

herkkujenkaipuu, joka johti heidät etsimään kaikkia mahdollisia

tilaisuuksia sen tyydyttämiseksi. Näin tuli heistä näpistelijöitä.



Keinoja pelon istuttamiseksi lapsiin määrättyjä eläimiä kohtaan.



Koeta uskotella lapsellesi, että eräät eläimet ovat myrkyllisiä.



Villen isä oli havainnut hiiren jälkiä huoneessaan ja viritti siitä

syystä loukon sinne saadakseen kiinni hiiret. Ville tuli siihen ja

kysyi: "Isä, mitä sinä nyt teet"? "Viritän pyydyksen saadakseni kiinni

hiiret, jotka tulevat huoneeseeni". "Voi, mutta eiväthän eläinparat ole

sinulle mitään tehneet". "Eivät ne tosin vielä ole minulle mitään

tehneet, mutta ne saattaisivat helposti tehdä jotain. Jos ne tulisivat

vaatteisiin, niin voisivat ne jyrsiä niihin reikiä". "Vai niin! Sitä

minä en tiennyt. Mutta kuinka hiiret jäävät satimeen"? "Katso, panen

tuohon koukkuun silavanpalan! Hiiret haistavat sen, juoksevat sen luo ja

tahtovat syödä sitä. Kun ne sitten vetävät siitä, niin silloin -

raksahdus - pyydys sulkeutuu ja hiiret jäävät sisään". Ville pani sen

mieleensä. Varhain seuraavana aamuna hän hyppäsi vuoteestaan katsomaan

oliko yhtään hiirtä jäänyt satimeen. - Loukussa oli todellakin hiiri.

Sitä riemua! Hän otti sen mukaansa, silitteli sitä, ihmetteli sen

korvia, somia käpäliä, teräviä hampaita, pehmeätä turkkia, ja meni

sitten näyttämään äidille tuota kovasti mieluista eläintä. Mutta hänen

huoneeseen astuessaan äiti päästi niin hirmuisen huudon, että isä kuuli

sen pihalle asti. "Hui, hui! Hiiri, hiiri! Heitä se menemään, sehän on

myrkyllinen! Sinä senkin ilkimys, miten pelästytit minut! Kuka nyt

tarttuu käsin hiireen, sillähän on myrkkyä hännässä"? Siinä seisoi

Ville-parka kuin kivettyneenä. Hän oli kuoleman kalpea ja kauhistuneena

hän katsoi hiireen kuin mihinkin skorpioniin. Isä, joka huudon kuultuaan

juoksi paikalle, ponnisteli kaikkensa saadakseen pojan tajuamaan, että

hän kyllä voi ottaa hiiren jälleen käteensä ja heittää sen ulos. Se oli

turhaa. Isä lupasi hänelle kupillisen pähkinöitä, jos hän tekisi käskyn

mukaan, ja sen johdosta hän todellakin ojensi kätensä siihen

tarttuakseen. Mutta se kävi hitaasti, hyvin hitaasti, ja tuskin hänen

sormensa olivat tulleet lähelle hiirtä, kun hän kauhistuen veti kätensä

takaisin ja sanoi: "Hui, ui ui! En voi sitä, en voi tuota ilkeätä

eläintä koskea, sehän on myrkyllinen"! Tästä hiirien pelosta hän ei ole

päässyt miehuusvuosinaankaan. Hän juoksee kymmenen askelen päähän

nähdessään hiiren, ja jos hiiri sattuu koskettamaan hänen ruumistaan,

niin hän pyörtyy. Hänen ystävänsä vakuuttavat, että hiirten kammo on

peritty ominaisuus. - - -





Carl Isidor Daniels 12.9.1880-17.12.1880

Anna Daniels 22.2.1885-18.2.1888

Carl Werner Daniels 8.8.1886-12.2.1888

Carl Ernst Daniels 17.2.1888-12.10.1891

Assar Michael Daniels 28.4.1891-22.10.1891

Uolevi Viinikainen 18.3.1928-25.3.1929

Jaana Johanna Penttilä syntyi ja kuoli 30.9.1963

Eero Otto Ketola 14.2.1917-2.3.1917

Mauno Henrik Laitinen 18.8.1905-9.11.1906

Svante Jouko Laitinen 25.1.1910-8.2.1910

Suvi Hannele Murtola 8.3.1970-4.8.1974

Bruno Pohjola 1889-1890

Lempi Pohjola 1891-1895

Martta Äijänen 25.8.1896-7.3.1898

Aili Iines Valonen 19.11.1901-25.2.1903

Arvi Fredik Wirtanen 2.9.1892-12.1.1903

Mimmi Rachel Wirtanen 4.2.1895-3.2.1903

Anja Tellervo Heimo 26.9.1951-10.10.1951

Peppi Maria Elmiina Nurmi 16.12.2008-3.1.2009

Lotta Kaarina Penttilä 15.10.2002-20.10.2006

Poika Saajola syntyi ja kuoli 2.6.1997

Jami Aleksi Tamminen 30.10.1990-16.8.2008

Lauri Lepistö 20.10.1995-23.1995

Poikavauva Kytölä syntyi ja kuoli 25.10.1995

Marcus Johan Korri 31.12.1981-28.12.1986

Mikko Olavi Ruissuo 22.11.1944-6.1.1945

Mirja Elina Ruissuo 9.2.1946-21.11.1947

Seppo Kalevi Ruissuo 21.11.1947-21.5.1948

Onerva Anna Kaarina Levälahti 12.5.1918-15.12.1927

Aira Mikkola 27.4.1932-30.4.1931

Juho Veikko Seppälä 25.7.1924-8.5.1926

Toini Seppälä 22.3.1926-16.7.1943

Risto Alvar Nikkilä 1.2.1925-18.3.1925

Väinö Kalervo Jaakkola 10.3.1925-27.3.1925

Tauno Nikkilä 3.8.1937-25.8.1937

Tuomo Nikkilä 5.4.1939-11.4.1939

Kari Aarne Sakari Korpela 14.1.1953-2.1.1956

Ulla Ahola 1.10.1927-2.10.1927

Kari Hannu Anttila 14.11.1949-6.12.1954

Anni Krank syntyi ja kuoli 10.6.2000

Jarmo Kalervo Koskinen 13.7.1950-24.4.1951

Tuula Marja Oikarinen 2.5.1950-4.10.1950

Kari Wilhelm Oikarinen syntyi ja kuoli 29.11.1956

Jukka Pekka Jokela 8.6.1950-18.1.1951

Annikki Eira Marjatta Peltonen 3.5.1948-11.2.1950

Tuuli Maria Helmiö 28.5.1981-8.10.1992

Markus Tapio Virsiheimo 5.8.1976-23.9.1976

Kirsi Johanna Lahti 27.2.1975-27.8.1975

Aira Orvokki Leppä 18.11.1944-31.1.1945

Veikko Aadolf Pajuniemi 18.3.1922-30.3.1922

Suoma Dagmar Pajuniemi 4.1.1929-21.1.1929

Raili Tellervo Harkki 23.5.1930-11.4.1937

Reino Olavi Savi 13.9.1934-15.3.1934

Helena Anneli Koivisto 14.5.1959-11.2.1965

Eva Siviä Järvenpää 28.10-1919-24.4.1922

Usko Jokisalo 30.3.1918-9.1.1919

Pikku Poikamme Jokinen syntyi ja kuoli 15.9.1936

Hilkka Helinä Jokinen 8.9.1947-15.8.1951

Lapsi Melanen syntyi ja kuoli 8.5.1950

Helvi Hellin Keskinen 17.12.1910-24.11.1911

Alkma Elin Pajuni