Lue keskustelun säännöt.
Olen luovuttanut oman elämäni suhteen
27.04.2025 |
Varoitus, seuraa pitkä tuntojenpurku.
Olen eronnut äiti-ihminen.
Olen lähtöisin tosi heikoista lähtökohdista: en saanut rakkautta, henkistä tai taloudellista tukea, talouskasvastusta, sosiaalista pääomaa jne... Sain lähinnä traumoja.
En kuulunut niihin ihmisiin jotka osasivat itse nostaa itsensä ylös siitä suosta johon syntyivät. Oli pahoja mielenterveysongelmia ja elin sellaisessa selviytymismoodissa etten osannut suunnitella tulevaisuutta ja näin ollen esim opiskella.
Aikuisena pääsin terapiaan. Sen jälkeen löysin itsestäni voimaa ja kyvyn suunnitella ja hallita elämääni... otin haltuun talouteni, itsemääräämisoikeuteni ja muuta.
Tuossa kohtaa elämän suuret valinnat oli kuitenkin jo tehty (koulutus, puoliso, lastenteko jne), ja siinä kohtaa oman elämän suuntaa on hyvin vaikeaa muuttaa. On huolehdittava lapsista, ei ole taloudellisesti mahdollista opiskella, uutta puolisoa ei enää noin vain saakaan kun taakkoja on melkoisesti.
Minulla oli nuorempana kaksi suurta salaista unelmaa: löytää hyvä rakastava parisuhde ja tehdä jotain ainakin kotimaan mittapuulla suurta.
Olen luopunut noista suurista unelmistani ja useimmista pienemmistäkin. Keskityn 100% lapsiini, petaamaan heille parempaa elämää. Teen paljon töitä suodakseni heille riittävät materiaaliset puitteet ja säästääkseni heille pesämunaa. Keskityn kasaamaan lapsilleni myös henkistä resurssia, esim:
- opetan rahataitoja mm budjetointi, sijoittaminen
- opetan ihmissuhteiden vaalimisen merkitystä
- rakastan ja laitan rajoja
Uskon, että lapseni saavat elämälleen hyvät lähtökohdat. Mutta oman elämäni suhteen olen täysin luovuttanut. Pidän kyllä huolta terveydestäni ja ulkonäöstäni, vaalin muutamia ihmissuhteita. Mutta jotenkin olen sisimmässäni täysin kuollut, loppu, luovuttanut, periksi antanut.
Aiemmin tunsin joskus surua omasta puolestani, vaikka aina olenkin ollut täysin varma siitä että lasten puolesta uhrautuminen on oikea ratkaisu. Nykyisin en enää tunne surua. En tunne oikein mitään.
En tiedä mitä teen sitten kun lapset ovat omillaan. Vieläkö jaksaisin sitten nousta kuin feenix tuhkasta ja toteuttaa jotain omia unelmia.
Kommentit (4)
Sitäpä se elämä taitaa olla, pistää geeni eteenpäin ja sitten se onkin aika lailla se ja sama mitä itselle tapahtuu. Itsellä ei ole edes tuota jälkikasvua eikä tule, joten mitähän tässä oikein muuta kuin loppua odottelisi. Vanhemmatkin on kohta poissa ja tuntuu että voisi samalla itsekin mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä on lahja kaikkineen. Mieti mikä sattuma on edes syntyä. Kyllä kuolo korjaa varmasti jossain vaiheessa jokaisen. Siihen asti joka ikinen päivä on ihme.
Ei ne vaikeudet vaan miten niihin suhtautuu. Menneet täytyy oppia näkemään menneisyytenä. Yrittää vaan keskittyä nykyhetkeen ja tulevaan.
Yrittää tehdä sitä mitä haluaa tehdä ja yrittää järjestää asiat sillälailla että voi tehdä sitä mitä haluaa tehdä. Tai tieten voi yrittää etsiä sitä mitä haluais tehdä.
Vanha aloitus, mutta jokin tässä kosketti, joten kommentoin silti.
Minusta on hienoa, että oot keskittynyt haasteista ja lähtökohdista huolimatta siihen, että saat annettua eteenpäin lapsillesi jotain parempaa, kuin mitä itse aikanaan sait. Moni vastaavilla lähtökohdilla ei siihen pysty, tai edes halua yrittää. On ymmärrettävää, että tällä hetkellä kaikki resurssisi menevät tuohon, eikä oo enää aikaa miettiäkään sitä, mitä itse haluaisi omalla elämällään tehdä. Samalla se on kuitenkin sellanen asia, mikä hautuu ja muhii pikkuhiljaa alitajunnassa. Veikkaan, että kun lapset vievät vähemmän voimavaroja ja niitä alkaa palautua pikkuhiljaa enemmän sinullekin, sinulla on jo joku ajatus siitä, mitä voisit vielä tehdä. Pidä vaihtoehdot ja mieli avoinna. Tietyssä mielessä sulla on puhdas pöytä käytettävissäsi, se on hyvä lähtökohta moneen asiaan.