Olen luovuttanut oman elämäni suhteen

Varoitus, seuraa pitkä tuntojenpurku. 

Olen eronnut äiti-ihminen.

Olen lähtöisin tosi heikoista lähtökohdista: en saanut rakkautta, henkistä tai taloudellista tukea, talouskasvastusta, sosiaalista pääomaa jne... Sain lähinnä traumoja.

En kuulunut niihin ihmisiin jotka osasivat itse nostaa itsensä ylös siitä suosta johon syntyivät. Oli pahoja mielenterveysongelmia ja elin sellaisessa selviytymismoodissa etten osannut suunnitella tulevaisuutta ja näin ollen esim opiskella.

Aikuisena pääsin terapiaan. Sen jälkeen löysin itsestäni voimaa ja kyvyn suunnitella ja hallita elämääni... otin haltuun talouteni, itsemääräämisoikeuteni ja muuta. 

Tuossa kohtaa elämän suuret valinnat oli kuitenkin jo tehty (koulutus, puoliso, lastenteko jne), ja siinä kohtaa oman elämän suuntaa on hyvin vaikeaa muuttaa. On huolehdittava lapsista, ei ole taloudellisesti mahdollista opiskella, uutta puolisoa ei enää noin vain saakaan kun taakkoja on melkoisesti.

Minulla oli nuorempana kaksi suurta salaista unelmaa: löytää hyvä rakastava parisuhde ja tehdä jotain ainakin kotimaan mittapuulla suurta.

Olen luopunut noista suurista unelmistani ja useimmista pienemmistäkin. Keskityn 100% lapsiini, petaamaan heille parempaa elämää. Teen paljon töitä suodakseni heille riittävät materiaaliset puitteet ja säästääkseni heille pesämunaa. Keskityn kasaamaan lapsilleni myös henkistä resurssia, esim:

- opetan rahataitoja mm budjetointi, sijoittaminen

- opetan ihmissuhteiden vaalimisen merkitystä

- rakastan ja laitan rajoja 

Uskon, että lapseni saavat elämälleen hyvät lähtökohdat. Mutta oman elämäni suhteen olen täysin luovuttanut. Pidän kyllä huolta terveydestäni ja ulkonäöstäni, vaalin muutamia ihmissuhteita. Mutta jotenkin olen sisimmässäni täysin kuollut, loppu, luovuttanut, periksi antanut. 

Aiemmin tunsin joskus surua omasta puolestani, vaikka aina olenkin ollut täysin varma siitä että lasten puolesta uhrautuminen on oikea ratkaisu. Nykyisin en enää tunne surua. En tunne oikein mitään. 

En tiedä mitä teen sitten kun lapset ovat omillaan. Vieläkö jaksaisin sitten nousta kuin feenix tuhkasta ja toteuttaa jotain omia unelmia.