Miksi syöpäsairaat ei vaikuta koskaan masentuneilta

Et kohtaa niitä syöpäsairaita jotka ovat masentuneita. He eivät liiku ihmisten ilmoilla vaan ovat kotona tai sairaalassa tilanteesta riippuen.

Et myöskään yleensä tiedä onko jollakulla syöpä ellei tämä itse kerro.

Oletpa lapsellinen.

Mistä moinen mielikuva?

Minä jotenkin ilahduin kun löytyi syöpä. Ajattelin, että ihanaa, että kuolen ennen vanhempiani enkä joudukaan koskaan siivoamaan heidän jälkeensä sitä järkyttävää tavararöykkiötä, jota hautovat asunnossaan. Ryhdyin myös suunnittelemaan millaisiin olosuhteisiin olisi kiva syntyä seuraavassa elämässä.

Syöpäni saatiin kuitenkin hoidetuksi ja olen nykyään terve, olen iloinen  kyllä siitäkin.

Mulla on syöpä ja kyllä masentaa, mutta en kerro sitä kenellekään. Sairaudestani eivät edes tiedä kuin ihan lähimmät omaiset.

Et vaan ole nähnyt syöpäsairasta masentunutta, mutta heitä on, ja paljon.

Se ettei syöpäpotilas vaikuta masentuneelta ei tarkoita ettei hän olisi masentunut.

Sairastan parantumatonta syöpää ja saan usein kuulla miten hyvältä ja terveeltä näytän, miten jaksan tehdä töitä ja ulkoilla ja pitää huolta itsestäni ja ELÄÄ. Kohteliaisuuksiksi tarkoitetut kommentit eivät aina kuitenkaan riemastuta, vaan tuntuu että ne on tarkoitettu ennemminkin kommentoijan rauhoittelemiseksi. Eivät ihmiset oikeasti osaa kohdata kuolemansairaita.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on syöpä ja kyllä masentaa, mutta en kerro sitä kenellekään. Sairaudestani eivät edes tiedä kuin ihan lähimmät omaiset.

Minä olen kertonut kaikille jotka erehtyvät kysymään mitä minulle kuuluu, koska haluan testata ihmisten reaktioita.

Vierailija kirjoitti:

Et vaan ole nähnyt syöpäsairasta masentunutta, mutta heitä on, ja paljon.

Syöpäsairas ei jaksa toitottaa masennuksestaan, koska seurauksena on että terveet alkavat traumadumpata omia huoliaan, ja lopulta se syöpäsairas joutuukin lohduttamaan heitä.

Mä sain kuulla kehuja kuinka pirteä olen ja kuinka hyvin jaksan syövän aikana. Siis niiltä ihmisiltä ja läheisiltä joita näin hoitojen aikana kerran tai pari. Hoidot kesti 1 1/2 vuotta ja pääasiallisesti olo oli ihan p*ska. Osasin hyvin näytellä ne pari tuntia.

M-1965 kirjoitti:

Et kohtaa niitä syöpäsairaita jotka ovat masentuneita. He eivät liiku ihmisten ilmoilla vaan ovat kotona tai sairaalassa tilanteesta riippuen.

Et myöskään yleensä tiedä onko jollakulla syöpä ellei tämä itse kerro.

Niin, minä hoitajana en ole hilpeää syöpäsairasta tavannut. Mieleenpainuvin oli suisidaalinen, ei voinu kipulääkkeitä valvomatta antaa. 

Et ole selvästikään kohdannut kovinkaan montaa syöpäsairasta. 

Vierailija kirjoitti:

Minä jotenkin ilahduin kun löytyi syöpä. Ajattelin, että ihanaa, että kuolen ennen vanhempiani enkä joudukaan koskaan siivoamaan heidän jälkeensä sitä järkyttävää tavararöykkiötä, jota hautovat asunnossaan. Ryhdyin myös suunnittelemaan millaisiin olosuhteisiin olisi kiva syntyä seuraavassa elämässä.

Syöpäni saatiin kuitenkin hoidetuksi ja olen nykyään terve, olen iloinen  kyllä siitäkin.

Todennäköisesti et pysty vaikuttamaan uudelleensyntymääsi.

Mutta kyllä, lasten kannattaa aina kuolla ennen vanhempiaan. Se on vanhemmille järkyttävän terveellinen opetus.

Teitkö edes kuolinsiivouksen?

Anteeksi mutta en usko lopulliseen syövästä paranemiseen. Olet vain saanut armonaikaa.

Vierailija kirjoitti:

Mä sain kuulla kehuja kuinka pirteä olen ja kuinka hyvin jaksan syövän aikana. Siis niiltä ihmisiltä ja läheisiltä joita näin hoitojen aikana kerran tai pari. Hoidot kesti 1 1/2 vuotta ja pääasiallisesti olo oli ihan p*ska. Osasin hyvin näytellä ne pari tuntia.

Tämä. Mutta kun ei millään viitsisi feikata hyvinvoivaa. Meillä vain on jokin sisäänrakennettu tarve ymmärtää niitä jotka ovat vahvempia. Kuoleva joutuu kannattelemaan tervettä, jotta ne kohtaamiset sujuisivat jotenkuten. Oma syöpähoitoni on pysyvää eikä kukaan tiedä miten siinä käy.

Miltä sen masentuneen syöpäsairaan sitten pitäisi vaikuttaa?

En näytä tai kerro sitä tuskaa mikä mulla on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä sain kuulla kehuja kuinka pirteä olen ja kuinka hyvin jaksan syövän aikana. Siis niiltä ihmisiltä ja läheisiltä joita näin hoitojen aikana kerran tai pari. Hoidot kesti 1 1/2 vuotta ja pääasiallisesti olo oli ihan p*ska. Osasin hyvin näytellä ne pari tuntia.

Tämä. Mutta kun ei millään viitsisi feikata hyvinvoivaa. Meillä vain on jokin sisäänrakennettu tarve ymmärtää niitä jotka ovat vahvempia. Kuoleva joutuu kannattelemaan tervettä, jotta ne kohtaamiset sujuisivat jotenkuten. Oma syöpähoitoni on pysyvää eikä kukaan tiedä miten siinä käy.

 

Toi on kyllä jännä, että sitä tervettä suojelee pahimmalta. 

Parasta mahdollista jatkoa sulle.

Oma mielialani oli aivan pohjamudissa ja nyt kun terveys alkaa hiljalleen palailemaan, mieli ei vieläkään seuraa yhtään perässä.

Eikä muuten syöpä ole myöskään mikään taistelu joka voitetaan jos on vaan kova tahto pysyä elossa. Itse olin täysin valmis kuolemaan ja monina hetkinä jopa sitä toivoin ja täällä edelleen ollaan. Sen sijaan ei ole osastolta se kaveri, joka halusi elää ja oli varma, että jaksaa taistella tämän läpi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä jotenkin ilahduin kun löytyi syöpä. Ajattelin, että ihanaa, että kuolen ennen vanhempiani enkä joudukaan koskaan siivoamaan heidän jälkeensä sitä järkyttävää tavararöykkiötä, jota hautovat asunnossaan. Ryhdyin myös suunnittelemaan millaisiin olosuhteisiin olisi kiva syntyä seuraavassa elämässä.

Syöpäni saatiin kuitenkin hoidetuksi ja olen nykyään terve, olen iloinen  kyllä siitäkin.

Todennäköisesti et pysty vaikuttamaan uudelleensyntymääsi.

Mutta kyllä, lasten kannattaa aina kuolla ennen vanhempiaan. Se on vanhemmille järkyttävän terveellinen opetus.

Teitkö edes kuolinsiivouksen?

Anteeksi mutta en usko lopulliseen syövästä paranemiseen. Olet vain saanut armonaikaa.

En tietenkään oikeasti pysty vaikuttamaan jälleensyntymiseen   mutta siitä, että ajattelen seuraavassa elämässä kaiken olevan ihanasti  ei ole mitään haittaa van päinvastoin, se ajatus saa minut iloiseksi.

Omalta osaltani olen tehnyt kuolinsiivouksen.

Tottakai kuolen joskus, ja voi olla että syöpäni uusiutuu tai saan jonkun muun syövän. Jos en saa syöpää niin johonkin muuhun kuolen. Elisabeth Rehn on sairastanut kaksi syöpää ja täyttää 90 vuotta, kyllä syövistä voi parantua. En ymmärrä miksi pitäisi käyttää elämänsä sen suremiseen, että joskus voin sairastua .

Minulla on krooninen verisyöpä. On ollut monta vuotta, eikä tule lähtemään ennen kuin olen vainaa. En minä siihen todennäköisesti kuole, mutta ei se masennusta paranna. 

Osaan käyttäytyä töissä asianmukaisen pirteästi, vain kotioloissa olen sellainen mölli kuin olo oikeasti on. En usko, että kukaan työkaveri tietää miten masentunut olen välillä ollut. Tällä hetkellä olo on ihan ok.