Rakkaudesta ja siitä, että "rakkaus on kuollut"

Tunteiden latistuminen on yksi masennuksen oireista. Uskoisin, että aika moni avioero johtuu hoitamattomasta, tunnistamattomasta masennuksesta. Jälkeenpäin ajatellen omassanikin se oli yhtenä syynä, sillä muistan ihan selvästi, miten kaikki tunteeni kuolivat ja sanoin miehelleni, että näin on käynyt, enkä tiedä, tulevatko ne takaisin. Vielä sillä kertaa masennustani ei hoidettu, koska en tajunnut mennä lääkäriin. Kun sain sen uudelleen pari vuotta myöhemmin, diagnoosiksi tuli vaikea masennus. Silloin olin kuitenkin jo ehtinyt erota.



Uudessa, nyt jo 10 vuotta kestäneessä liitossani mies masentui ja kertoi, ettei hän enää rakasta minua ja sanoi uskovansa, että eroamme. Onneksi olin nyt viisaampi ja kävin hänen kanssaan läpi "masennustestin" kysymykset. Asia selvä: hän oli masentunut. Lupasin odottaa, kunnes hänen tunteensa palaavat. Meni vain neljä kuukautta, ja niin kävikin.



Tunteet ovat nimittäin aivokemiaa.



Mutta kyllä rakkaudet ovat erilaisiakin. Olen ollut kahden miehen kanssa kymmenen vuotta kummankin, enkä voi väittää rakastaneeeni täsmälleen samalla tavalla. Toinen rakkaus on ollut kiihkeämpää, sitoutuvampaa ja sitouttavampaa, toinen rennompaa, mutta ei niin intohimoista.

Mitä muuten tunsit sitten, kun ymmärsit avioerosi johtuneen masennuksestasi? Eikö se ollut musertavaa ymmärtää tämä asia?



Ai rakkaudet voivat olla erilaisia? Mutta eikö se elinkaari jotenkin ole sama: rakastumisvaihe kestää yhtä kauan, symbioosi kestää yhtä kauan, eritymisvaihe tulee yhtä rajuna etc. Vai eikö?



ap

Ja voin kai sanoa, että minun rakkaus on kuollut eli en rakasta miestäni enää. Olemme eläneet aina vähän niin, että mies on hallinnut elämäämme. Määritellyt kenellä on oikeus tehdä, mitä on oikeus tehdä ja koska. Ja ne oikeudet ovat koskeneet pääasiassa miestäni. Minun asiani on ollut aina tehdä asiat niin, että otan ensin huomioon miehen sitten lasten tarpeet ja näkökannat eli eipä tässä paljon ole sitten oman halun mukaan mitään tehnytkään.



Pari vuotta sitten asiat muuttuivat kokonaan, kun päätin mennä töihin kotiäitiyden sijaan ja olen kokenut olevani vapaa. Vietän kaiken vapaa-ajan kyllä lasten kanssa. Mutta on omaa rahaa ja tietous siitä, että voin itse päättää mitä niillä teen. Mies ei enää hallitse esim. liikkumisiamme. Kun kotiäitinä tuli vain kotihoidontuki ja asumme melko syrjässä, ei ollut varaa liikkua kuin pakolliset kauppareissut.



Ja riitaahaan tämä tilanne tietää. Mies haluaa ja vaatii edelleen pomon asemaa tässä perheessä, mutta minä en suostu siihen enää. Tämä riitely on taas johtanut siihen, että en tunne miestäni kohtaan enää muuta kuin ärtymystä. Minulle sopii se, että mies menee vapaalla harrastamaan ja viikonloppuisin kavereiden kanssa vaikka kalareissulle. Aah, lapsien kanssa olen keskenään enkä miestä siihen kaipaa yhtään. Eron haluaisin, mutta lapset ovat pieniä ja en voi kuitenkaan vain itseäni ajatella... Tässäpä kärvistellään!

suhteessa. Mies syytti minua, että minä olen tunnekylmä.

Jos katsot, ettet voi kärvistellä siihen asti, kunnes lapset ovat täysi-ikäisiä, niin on parempi erota nyt kuin myöhemmin. Älä siirrä eroa sinne, kun lapset ovat murrosiässä.

Ja voin kai sanoa, että minun rakkaus on kuollut eli en rakasta miestäni enää. Olemme eläneet aina vähän niin, että mies on hallinnut elämäämme. Määritellyt kenellä on oikeus tehdä, mitä on oikeus tehdä ja koska. Ja ne oikeudet ovat koskeneet pääasiassa miestäni. Minun asiani on ollut aina tehdä asiat niin, että otan ensin huomioon miehen sitten lasten tarpeet ja näkökannat eli eipä tässä paljon ole sitten oman halun mukaan mitään tehnytkään. Pari vuotta sitten asiat muuttuivat kokonaan, kun päätin mennä töihin kotiäitiyden sijaan ja olen kokenut olevani vapaa. Vietän kaiken vapaa-ajan kyllä lasten kanssa. Mutta on omaa rahaa ja tietous siitä, että voin itse päättää mitä niillä teen. Mies ei enää hallitse esim. liikkumisiamme. Kun kotiäitinä tuli vain kotihoidontuki ja asumme melko syrjässä, ei ollut varaa liikkua kuin pakolliset kauppareissut. Ja riitaahaan tämä tilanne tietää. Mies haluaa ja vaatii edelleen pomon asemaa tässä perheessä, mutta minä en suostu siihen enää. Tämä riitely on taas johtanut siihen, että en tunne miestäni kohtaan enää muuta kuin ärtymystä. Minulle sopii se, että mies menee vapaalla harrastamaan ja viikonloppuisin kavereiden kanssa vaikka kalareissulle. Aah, lapsien kanssa olen keskenään enkä miestä siihen kaipaa yhtään. Eron haluaisin, mutta lapset ovat pieniä ja en voi kuitenkaan vain itseäni ajatella... Tässäpä kärvistellään!

Ei ollut mitenkään musertavaa tajuta eron syytä - elämä menee eteenpäin eikä taaksepäin, ja olimme molemmat jo siirtyneet eteenpäin siinä vaiheessa. Ja muitakin syitä toki oli.



En pysty sanomaan parisuhteen vaiheista mitään varmaa. Tiedän kyllä, mitä psykologian oppikirjoissa lukee, mutta kumpikaan pitkä suhteeni ei ole kulkenut niiden mukaisesti. En tunnista 1. liitossani mitään eriytymisvaihetta ja tässä 2. liitossakin se tuli vasta 12 avioliittovuoden jälkeen. En osaa sanoa, johtuuko se siitä, että olen aika itsenäinen persoona enkä suosi symbiooseja muutenkaan. Uskon, että rakkautta parisuhteessa määrittää enemmän kummankin puolison persoona kuin se, miten keskimäärin pareilla pitäisi mennä.



Näissä parisuhteen gaussin käyrä -teorioissa ei ole otettu huomioon esim. 10 viime vuoden aikana tehtyä tutkimuksesta varhaisen vuorovaikutuksen vaikutuksesta ja kiintymyssuhdetyypeistä. Kiintymyssuhdetyyppi määrittää, miten ihminen ylipäätään pystyy liittymään toiseen. Luulisi, että eri kiintymyssuhdetyypit tuottavat kulultaan aivan erilaisia parisuhteita.

Mutta onhan sinulla se sama kiintymyssuhdetyyppi: jos olet itsenäinen ja riippumaton, olet sitä

joka suhteessaa.jne.



Tai ehkä parisuhteet muuttuvat, koska ihminen itse muuttuu. Nuorena toimitaan toisin kuin vanhempana. Jos olet läheisriippuvainen (tms.), niin parantumisen jälkeinen parisuhteesi on täysin erilainen.



ap

Aikuisten kiintymyssuhdemalleista on jo pystytty todentamaan, että jos turvattomasti kiintynyt saa puolisokseen turvallisesti kiintyneen, hän pystyy ajan myötä luopumaan vanhasta tunnemallistaan ja käyttäytymään tavalla, joka on enemmän onnellisuutta parisuhteeseen tuottava.



Lisäksi aika monet jo nykyään hoitavat itseään ja vapautuvat vähemmän toimivista asenteista ja käyttäytymismalleista terapian avulla. Itsekin olen niin tehnyt. En siis ole sama ihminen kuin ensimmäistä miestä valitessa.



3/7

todennäköistä, että turvattomasti kiintynyt saisi puolisokseen turvallisesti kiintyneen?



Minä uskon (tai testaan tätä uskomutani nyt), että me valitsemme puolisomme omien haavojemme ja traumojemme pohjalta. Vedämme puolemme sellaista ihmistä, joka natsaa meidän haavoihimme.

Tällä perusteella turvattomasti kiintynyt ja turvallisesti kiintynyt eivät vedä toisiaan puoleensa.



ap

Kun ikää tulee ja feromonit ja hormonit heikkenee, myös rakkaus tasoittuu ja pahimmassa tapauksessa "kuolee."



Ainakin tarvitaan muutoksia suhteeseen tai uusi mies, jos halutaan taas herätellä hormoneja ja kokea voimakkaita romanttisia tunteita..



On tuo rakkaus vaikeaa.. Onneksi olen itse seurustellut vasta 3 vuotta :) Mutta on tuonakin aikana ollut pidempiä aikoja että tunteet on välillä laimenneet.

Voi olla, että useimmat turvallisesti kiintyvät valitsevat samanlaisen kumppanin, mutta eivät kaikki - tästähän on lukemattomia esimerkkejä niin todellisuudessa kuin taiteessakin. Niin miestä kuin naistakin voi kiinnostaa myös arvaamaton, mystinen, mahdollisesti itseä epävakaampi kumppani. Paljon on myös niitä, jotka kokevat elämäntehtäväksen pelastaa muita.



Minäkin uskoin nuorena tuohon haavateoriaan, mutta en enää. Uskoisin, että se pätee vain ensimmäiseen valintaan. Omian ja toisen epätäydellisyyden tajuaminen avioerossa kasvattaa valtavan paljon, ja lisäksi on kaikki muut kasvattavat tekijät päälle. Seuraava(t) valinnat tehdään jo ihan eri tilanteessa.



Lisäksi ihmiset a) eivät paljasta sisintään heti alkumetreillä tai vuosienkaan kuluessa ja b) muuttuvat.

sen että onko itsenäinen ja uskaltaako luottaa itseensä ja kumppaniin. Yksi nuorena vahva saattaa murtua 3-kymppisenä. Ja päinvastoin! Kyllähän rikollinen saattaa kääntyä elämässään.



Elämässä voi tapahtua asioita jotka vie pohjan luottamisesta: kuolema, pettäminen -pettyminen!



Itse olen ollut kumppaniin suhteen alussa 19- vuotiaana hävettävän mustasukkainen. En ole sitä enää 30- vuotiaana vaikka mies on yhä sama.

Opiskelijaparista on kehittynyt suurta surua kokenut suurperhe.



Minusta suhde loppuu jos toinen haluaa lähteä eikä toinen sitä koita estää. Meillä on joskus ollut tämä tilanne. Halusin muuttaa erilleen ja mies puhui minut onneksi yli tästä koska suhde ei olisi sitä kestänyt, ei olisi enää aikaa puhua ja käydä asioita läpi.



Suhde on aina erilainen; jotkut tykkää puhua aamuun saakka, toiset vaan kyyhöttää hiljaa toisen kainalossa. Joskus pari joka on nauttinut aktiivisesta elämästä saattaa kaatua ihan siihen että toinen haluaa jäädä sohvalle makaamaan. Ei se ole väärin, mutta se ei vaan sovi parin dynamiikalle. Tai toista alkaa häiritsemään kumppanin ainaiset jutut tai se ettei osallistu.



Ja seuraava kumppani on erilainen. Siinä missä minä olen erilainen kuin sinä niin olen kumppanina erilainen kuin sinä. Ja minun kokemukset eroaa sinun kokemuksista.



Olen nyt 30- vuotiaana erilainen kuin 20- vuotiaana enkä voisi kuvitella että ottaisin kumppaniksi jonkun joka eläisi sitä 20- vuotiaan elämää jota joskus itse elin. Varmaan 10, 20 vuoden kuluttua tämä mitä olen nyt tuntuu taas väärälle jos katsoo siis ulkopuolelta ja peilaa että uusi kumppani eläisi vasta tätä vaihetta. Jos kumppanin kanssa pystyy elämään näitä hetkiä mitä olen elänyt ja se on sietänyt muutokseni tähän ihmiseen joka olen nyt niin ei se ehkä kestä muutosta mitä teen että olen joskus 50- vuotiaana?

Siis muutoksessa on jatkuvasti kaksi ihmistä, sinä ja mies olette erilaisia nyt ja 20 vuoden päästä.



Olen perheellinen nainen jolle on ehtinyt tapahtua paljon ikäviä asioita joita ei moni jaksa ja se on osa minua ja perhettäni. Ei näitä kaikki jaksa kantaa, jos kumppanin kanssa yhteinen elämä päättyy niin seuraavalle tulee tämä lasti. Kenties joku jaksaa mutta moni ikävä asia on tapahtunut viimesen 10 vuoden aikana ja muokannut minua ja suhdettani ja tavallaan se kaikki tulee "vaatimuksena" uudelle ihmiselle. Tämä perhe ja sen ongelmat; ei niitä ollut alle 20- vuotiaana ja niitä tulee kenties lisää miten elämä asioita eteen heittää.

Minä olen saanut kumppaniksi täysin erilaisen miehen kuin mitä itse olen, mies tulee ehjästä ydinperheestä, on opiskellut minua pidemmälle, minulle uskonto on tärkeämpi, hän minua liikunnallisempi, minä seurallisempi.



Ollaan vuorollamme pelastettu suhdetta kaatumasta ja tuettu toista toisen ongelmissa ja yhteistä suurta surua.



13

Tunnistan tuon masennuksen- se varmaan munkin liittoni osittain tuhosi- ja miehellä varmaan myös jonkin sortin masennusta- emme osanneet auttaa toisiamme eikä myöskään yhdessä käyty terapia auttanut. Itse olen alkanut voimaan paremmin eron myötä, että ehkä mun masennuksen osasyy oli miehen masennus...? en tiedä. MInä olen saanut aivan kamalan kiintymismallin, mutta olisin kyllä ollut avoin kaikenlaiselle muutokselle. Samoin monenlaisia mahdollisuuksia ja apua tarjosin miehelle, 10 vuotta, mutta ei hän tarttunut niihin.

Eron syitä oli monia, ja yksi keskeinen oli kyllä ihan käytännön syy; yksikään arjen rutiini tai asia ei sujunut, kaikki oli pelkkää tappelua ja jos ei halunnut tappelua niin sitä että minä tein kaiken. Niimpä elin vihassa ja katkeruudessa ja päätin et tämmöistä elämää minä en halua. No kaikkihan on edelleen mun niskassa, mutta ei tarvitse olla kenellekään vihainen:) Mut hyvin voi pitää paikkansa se että monet liitot tuhoutuu masennukseen; tänä päivänä pitää olla supersuorittaja, heikkoutta ei saa olla ja saadakseen hyvän elintason on raadettava niska limassa- ei ole ihme että voimat loppuu. Ja ihmissuhteista ajatellaan kai usein, et se perhe on semmoinen status ja koriste joka hymyilee siinä rinnlla vaikka sille ei olis yhtään aikaa.

Ja mitä se rakkaus muuten on- aivokemiaa; jos aivot kokee pelkkiä pettymyksiä ja turhautunmisia niin eiköhän ne rupea välttelemään kyseisiä tilanteita- ja niin se rakkaus voi kuolla ihan oikeasti. Ja jos tapahtuu suuri muutos parempaan niin se rakkaus voi elpyä. Harva vaan taitaa taistella sen kasvamisen tien

En minä tiedä, miten ne tunteet kuolevat, mutta kyllä ne voivat kuolla. En puhu nyt alkuhuuman laimenemisesta, vaan siitä ettei enää näe parisuhteelle jatkoa.



Minä luulen, että usein taustalla on pettymys: jokin suuriperustarve jää täyttymättä tai elämä on vaikeaa. Pettymys voi johtua omista epärealistisista odotuksista, mutta myös vaikka siitä että suhteeseen on menty väärinperustein, toinen ei olekaan sitä miltä vaikutti tai jompi kumpi puolisoista kasvaa ja muuttuu.

Menin naimisiin mieheni kanssa viime vuoden huhtikuussa ja nyt minusta tuntuu että rakkauteni häntä kohtaan on ollutta ja mennyttä. Olemme tunteneet kymmenen vuotta ja tuntuu oudolta että tunteet voi kuolla näin äkkiseltään, ketään muuta ihastusta ei ole kuvioissa mukana. Enkä tiedä voinko hänen kanssaan enää elämää jatkaa.

muuttaa muotoaan,mutta koskaan se ei lopu:)

se pahin alkuvaiheen hormonimyrsky kuolee (sen tarkoituksena on varmistaa ihmissuvun jatkaminen). Rakastaminen on sitten sitä että haluaa sitoutua toiseen tuli mitä tuli - toisin sanoen haluaa kokea ne kaikki parisuhteeseen ennemmin tai myöhemmin tulevat kriisit ja hankaluudet juuri sen tietyn ihmisen kanssa eikä kenenkään muun.

Vai onko se arki sitten kuitenkin niin erilainen, vai me ihmiset sitten arjen alettua. Alkuhuuma ja kaikki se ihanuus joka haihtuu. Joskus joku minulle sanoi että elämä muuttuu heti kinkkiseksi kun pappi aamenen sanoo, no en tiedä mutta niin mulle kävi.

uskon ihan samoin

Vai onko se arki sitten kuitenkin niin erilainen, vai me ihmiset sitten arjen alettua. Alkuhuuma ja kaikki se ihanuus joka haihtuu. Joskus joku minulle sanoi että elämä muuttuu heti kinkkiseksi kun pappi aamenen sanoo, no en tiedä mutta niin mulle kävi.

Kun se tietää, mitä tuleman pitää...